Linkomiehen hallitus oli Suomen tasavallan 26. hallitus. Se oli Edwin Linkomiehen johtama koalitiohallitus, joka työskenteli jatkosodan aikana 5. maaliskuuta 1943 – 8. elokuuta 1944 yhteensä 522 päivän ajan. Hallituksen muodostivat Maalaisliitto, Kokoomus, Edistyspuolue, SDP ja RKP.

Hallituksen muodostaminen Edellinen pääministeri Jukka Rangell jätti Suomessa vakiintuneen käytännön mukaisesti hallituksensa eronpyynnön vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen. Presidentti Risto Ryti harkitsi aluksi pääministerin paikalle Suomen Berliinin-lähettilästä Toivo Kivimäkeä. Maalaisliitto tarjosi hallituksen muodostajaksi Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsentä Tyko Reinikkaa, jota myös SDP:n eduskuntaryhmä asettui tukemaan, mutta asia kaatui Rytin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin vastustukseen. Tämän jälkeen Ryti pyysi Tanneria taivuttelemaan sosialidemokraatit eduskunnan varapuhemies Edwin Linkomiehen taakse, mutta nämä vierastivat kokoomuslaista pääministeriä. Tannerin ehdotuksesta SDP asetti pääministeriehdokkaakseen eduskunnan puhemies Väinö Hakkilan. Hakkilan pääministeriys kariutui Maalaisliiton kielteiseen kantaan, minkä jälkeen presidentti Ryti nimitti hallituksen muodostajaksi Edwin Linkomiehen. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 121. Jyväskylä: Gummerus, 1991. .

Edwin Linkomies oli alun perin aikonut muodostaa hallituksensa samalle pohjalle kuin sen edeltäjä oli rakentunut. Linkomiehen mukaan ulkomaille oli tällä tavoin annettava kuva täysin yhtenäisestä Suomen kansasta. Isänmaallinen kansanliike, jota oli Rangellin hallituksessa edustanut puolueen johtomiehiin kuulunut Vilho Annala, oli kuitenkin jo etukäteen ilmoittanut, ettei puolue aikonut olla osallisena sellaisessa hallituksessa, jossa edellisen hallituksen sosiaaliministeri, SDP:n Karl-August Fagerholm olisi jäsenenä. IKL:n mukaan Fagerholm oli hallituksen "musta lammas", joka ajoi täysin päinvastaista politiikkaa kuin mitä IKL piti oikeana. Valtiovarainministeri Väinö Tanner puolestaan huomautti, ettei hän hyväksynyt IKL:n sanelua siitä, kuka sosialidemokraatti olisi kelvollinen hallitukseen ja kuka ei. SDP:n eduskuntaryhmä asetti kynnyskysymykseksi puolueen osallistumiselle hallitukseen sen, että kaikki edellisen hallituksen sosialidemokraattiset ministerit olisivat mukana myös uudessa hallituksessa. Tämän jälkeen Linkomies jätti IKL:n hallituksen ulkopuolelle, mitä hän piti hallituksen toimintakyvyn kannalta jälkeenpäin vain myönteisenä päätöksenä. Edwin Linkomies: Vaikea aika, s. 154–155. Helsinki: Otava, 1970. Puolustusministerinä jatkoi kenraali Rudolf Walden, jota pidettiin puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin luottomiehenä, ja joka oli myös Linkomiehen mielestä ainoa mahdollinen henkilö tälle paikalle. Linkomies 1970, s. 156. Saksalaismieliset ulkoministeri Rolf Witting ja sisäministeri Toivo Horelli siirrettiin sivuun ja heidän tilalleen Linkomiehen hallitukseen tulivat Henrik Ramsay ja Leo Ehrnrooth. Linkomies 1970, s. 159.

Fagerholmin ero Marraskuussa 1943 sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm piti Helsingin ruotsalaisen työväenyhdistyksen Norjan hyväksi järjestämässä myötätuntokokouksessa puheen, jossa hän tuomitsi voimakkain sanoin saksalaisten miehitysviranomaisten Norjassa suorittamat vastarintataistelijoiden teloitukset. Ruotsinkielinen iltapäivälehti Svenska Pressen julkaisi otteita Fagerholmin puheesta vastoin sensuurin määräyksiä, mistä aiheutui vakava välikohtaus Suomen ja Saksan suhteissa. Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher esitti asian vuoksi ulkoministeri Henrik Ramsaylle suuttumuksensa ja raportoi siitä myös Berliiniin, minkä jälkeen Saksa uhkasi Suomea elintarvikeavun lopettamisella. Fagerholm tarjoutui eroamaan kohun vuoksi hallituksesta, ja hänelle myönnettiinkin ero joulukuussa 1943. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka (2. painos), s. 137. Jyväskylä: Gummerus, 1997. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 149–152. Helsinki: Tammi, 1977.

Rauhantunnustelut Yhdysvaltojen Helsingin-asiainhoitaja Robert McClintock jätti 20. maaliskuuta 1943 ulkoministeri Ramsaylle nootin, jossa Suomelle tarjottiin "hyviä palveluksia" rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille. Presidentti Ryti järjesti 22. maaliskuuta kotiinsa kokouksen, jossa asiaa pohdittiin. Pääministeri Linkomiehen lisäksi paikalla olivat ylipäällikkö Mannerheim sekä ministerit Ramsay, Waldén, Reinikka ja Tanner. Pitkän neuvottelun tuloksena päätettiin kaksi asiaa. Ensiksi asiainhoitaja McClintockin kautta oli Yhdysvaltojen hallitukselta pyydettävä tarkempaa selvitystä mahdollisista rauhanehdoista ja Suomelle annettavista takeista. Toiseksi päätettiin, että Saksaan päin pelataan avoimin kortein ja että sen kanssa keskustellaan ennen lopullista ratkaisua. Ramsayn olisi matkustettava Berliiniin neuvottelemaan sekä kerrottava siellä Yhdysvaltojen nootista ja Suomen vastauksen sisällöstä.

Ramsay jätti sovitun vastauksen 24. maaliskuuta McClintockille edelleen toimitettavaksi. Apulaisulkoministeri Sumner Welles piti vastausta asiallisena ja ystävälliseen sävyyn laadittuna sekä lupasi siihen antaa vastauksensa. Ulkoministeri Ramsay teki samaan aikaan matkan Berliiniin, missä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin vastaus oli tyrmäävä. Hän vaati jyrkästi Yhdysvaltojen kanssa käytyjen keskustelujen viipymätöntä lopettamista, minkä lisäksi Suomen hallituksen oli solmittava Saksan kanssa sopimus, jossa molemmat osapuolet sitoutuisivat olemaan tekemättä erillisrauhaa. McClintock kävi 10. huhtikuuta jättämässä Yhdysvaltojen vastauksen Ramsayn esittämään tiedusteluun rauhanehdoista: kyse olikin vain suoran kosketuksen järjestämisestä molempien osapuolten välille, ei rauhanvälittäjänä toimimisesta. Samana päivänä presidentti Ryti valtuutti ulkoministerin jättämään Yhdysvalloille Suomen virallisen vastauksen. Sen mukaan Suomen hallitus ei katsonut voivansa ryhtyä ehdotettuihin keskusteluihin.Polvinen s. 155–156, 161–162, 202–203.

Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollontai luki 20. marraskuuta 1943 Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Bohemanille Suomen hallitukselle osoitetun tiedonannon, joka koski Neuvostoliiton rauhanaloitetta. Aloitteen taustalla oli Moskovan ulkoministerikonferenssi, missä liittoutuneet olivat keskustelleet ehdottoman antautumisen periaatteesta ja sopineet alustavien rauhankosketusten menettelytavoista. Boheman jätti Suomen hallituksen vastauksen Kollontaille 29. marraskuuta 1943. Vastauksessaan hallitus ehdotti keskustelujen pohjaksi vuoden 1939 rajoja.

Kollontai ilmoitti 20. joulukuuta 1943 Bohemanille, että Suomen vastaus ei tyydyttänyt kansankomissaarien neuvostoa. Moskovan virallisen kannan mukaan tulevien rajojen oli noudatettava Moskovan rauhan linjoja. Vuoden viimeisinä päivinä käymissään neuvotteluissa hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätti, ettei rauhaa voitu Kremlin tiedottamalta pohjalta tehdä, mutta keskusteluja oli jatkettava. Uudenvuodenpäivänä 1944 lähetetyssä vastauksessa hallitus toivoi yhteyden säilyttämistä neuvostohallitukseen, mutta ei voinut ajatella rauhaa, joka jättäisi rajan toiselle puolelle kaupunkeja ja muita maan talouselämälle tärkeitä alueita. Kollontain Moskovaan lähettämä raportti ei antanut aihetta jatkotoimenpiteisiin. Kansankomissaarien neuvosto ilmaisi tyytymättömyyttään vaikenemalla.Polvinen s. 225–227.

Yhdysvaltojen asiainhoitaja Edmund A. Gullion jätti ulkoministeri Ramsaylle 31. tammikuuta 1944 nootin, jossa Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull kehotti Suomen hallitusta ottamaan rauhan aikaansaamiseksi ensimmäisen askeleen ja lähestymään Moskovaa. Hull myös varoitti nootissa Suomea: ellei Suomi viipymättä irtautuisi akselivalloista, se saisi itse vastata seurauksista. Helmikuun 6. päivänä tehtiin Helsinkiin ilmahyökkäys, ja 8. helmikuuta Yhdysvaltojen ulkoministeriö laski Suomen hallitukselle jätetyn nootin julkisuuteen. Hallitus päätti pitkien keskustelujen jälkeen lähettää valtioneuvos J. K. Paasikiven Tukholmaan ottamaan selvää Neuvostoliiton rauhanehdoista. Ilmahyökkäykset toistuivat vielä 16. helmikuuta ja 26. helmikuuta 1944.Polvinen s. 227–228.

Paasikivi tapasi Kollontain kolme kertaa (16., 19. ja 21. helmikuuta 1944) ja sai viimeisen tapaamisen yhteydessä Kremlin ehdotPolvinen s. 229–230.:I. Heti hyväksyttävä, ennen Moskovaan menoa:

a) Neuvostoliitto ei vaadi Suomea ryhtymään sotaan Saksaa vastaan, mutta suhteet on katkaistava. Jos Suomi haluaa olla neutraali, se ei voi sallia vieraiden sotavoimien oleskelua maassa. Ne on ainakin internoitava. Jos se on Suomelle ylivoimainen tehtävä, on Neuvostoliitto valmis antamaan välttämätöntä apua maa- ja ilmavoimien muodossa.

b) Vuoden 1940 rauhansopimus on kaikilta osiltaan palautettava voimaan. Suomalaiset joukot on vedettävä takaisin vuoden 1940 rajalle. Jos Suomen hallitus vastaväitteittä hyväksyy välirauhan ehdot, voidaan Moskovassa palata kysymykseen Hangosta, mutta tässä tapauksessa kompensaatiota vastaan.

c) Sotavangit sekä keskitysleireissä olevat ja työvelvolliset on luovutettava.

II. Moskovassa voi neuvotella kysymyksistä, jotka koskevat:

a) osittaista ja täydellistä demobilisaatiota

b) sotatoimien tai Neuvostoliiton alueen miehityksen yhteydessä aiheutettujen vahinkojen korvaamista

c) Petsamon piiriä.Rauhanehdoista käytiin Paasikiven matkan jälkeen maaliskuussa kirjeenvaihtoa Kremlin kanssa. Kirjeenvaihto johti siihen, että hallitus päätti lähettää edustajikseen Moskovaan Paasikiven ja entisen ulkoministerin Carl Enckellin. Heidän tehtävänään oli selvittää tarkemmin, mitä Neuvostoliiton esittämät rauhanehdot merkitsivät. Edustajat lähtivät matkalle 26. maaliskuuta 1944. Moskovassa Paasikivi ja Enckell kävivät maaliskuun lopussa useita salaisia keskusteluja ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotovin ja hänen apulaisensa Vladimir Dekanozovin kanssa. Palattuaan Moskovasta Paasikivi puhui rauhanehtojen hyväksymisen puolesta, mutta hallitus asettui toiselle kannalle. Huhtikuun 12. päivänä pääministeri Linkomies esitti eduskunnalle selonteon tilanteesta ja hallituksen kannasta, ettei Neuvostoliiton esittämiä rauhanehtoja voida hyväksyä. Saatuaan eduskunnalta yksimielisen luottamuslauseen hallitus ilmoitti 15. huhtikuuta 1944 kantansa Neuvostoliiton tietoon saatettavaksi. Moskovassa todettiin Suomen virallisesti hylänneen rauhanehdot ja sen olevan yksin syyllinen neuvottelujen katkeamiseen.Polvinen s. 233–238.

Kokoonpano

Ministeri Tehtävissä Puolue PääministeriEdwin Linkomies5.3.1943 – 8.8.1944KokoomusUlkoasiainministeriHenrik Ramsay5.3.1943 – 8.8.1944RKPOikeusministeriOskari Lehtonen5.3.1943 – 8.8.1944KokoomusSisäasiainministeriLeo Ehrnrooth5.3.1943 – 8.8.1944RKPPuolustusministeriKarl Rudolf Walden5.3.1943 – 8.8.1944amm.ValtiovarainministeriVäinö Tanner5.3.1943 – 8.8.1944SDPMinisteri valtiovarainministeriössäTyko Reinikka5.3.1943 – 8.8.1944MaalaisliittoOpetusministeriKalle Kauppi5.3.1943 – 8.8.1944EdistyspuolueMaatalousministeriViljami Kalliokoski5.3.1943 – 8.8.1944MaalaisliittoMinisteri maatalousministeriössäNils Osara5.3.1943 – 8.8.1944amm.Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriVäinö Salovaara5.3.1943 – 8.8.1944SDPMinisteri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössäToivo Ikonen Väinö Kaasalainen5.3.1943 – 13.1.1944 13.1.1944 – 8.8.1944Maalaisliitto MaalaisliittoKauppa- ja teollisuusministeriUuno Takki5.3.1943 – 8.8.1944 SDPSosiaaliministeriKarl-August Fagerholm Aleksi Aaltonen5.3.1943 – 17.12.1943 17.12.1943 – 8.8.1944SDP SDPKansanhuoltoministeri Kaarle Ellilä5.3.1943 – 8.8.1944MaalaisliittoMinisteri kansanhuoltoministeriössäJalo Aura Nils Osara Henrik Ramsay5.3.1943 – 8.8.1944 5.3.1943 – 8.8.1944 5.3.1943 – 8.8.1944SDP amm. RKP

Lähteet

Luokka:Suomen hallitukset Luokka:Jatkosodan poliittinen historia