pienoiskuva|Karjalan kielen levinneisyys pienoiskuva|Puhuttua tverinkarjalaa Karjala on uralilainen kieli, joka kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään. Se on suomen läheisin sukukieli inkeroisen ohella. Karjalan kieltä ei tule sekoittaa suomen kielen kaakkoismurteisiin.
Karjalan kaikkien murteiden puhujia arvioidaan olevan yhteensä noin 60 000 – 95 000, joten se on puhujamäärältään itämerensuomalaisista kielistä suomen, viron ja eteläviron jälkeen neljänneksi suurin. Karjalaa puhutaan Venäjällä Karjalan tasavallassa eli Itä-Karjalassa sekä Tverin karjalaisalueilla, jossa sitä puhuvat karjalaiset. Suomessa sitä puhuvat suomen karjalankieliset, joista osa identifioituu edellä mainittuun karjalaisten kansaan, kun taas osa kokee kuuluvansa suomalaisiin lukeutuvaan karjalaisten heimoon. Se on samaa jatkumoa karjalaisten kansan kanssa. Karjalan kieli on sekä Venäjällä että Suomessa vakavasti uhanalainen.
Karjalan kielen sisäiset murre-erot ovat suuret, eikä yhteisen kirjakielen luominen kaikille karjalaisille ole vielä onnistunut. Tavallisesti karjalan kielessä erotetaan kaksi päämuotoa: varsinaiskarjala ja livvinkarjala eli aunuksenkarjala. Aiemmin karjalan muotona pidetty lyydi luetaan nykyään yleensä omaksi kielekseen. Varsinaiskarjalassa erottuvat edelleen pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisempi karjala, johon kuuluu myös Tverin karjalaissaarekkeiden kieli. Historiaa Historiallisesti karjalan kieli polveutuu Laatokan länsiosan tuntumassa yli tuhat vuotta sitten puhutusta pohjoisitämerensuomalaisesta kielimuodosta, jota tutkimuksessa on tapana nimittää muinaiskarjalaksi. Saman kielimuodon jatkajia ovat Suomen Etelä-Karjalassa, Kannaksella ja inkerinsuomalaisten parissa puhutut suomen kielen kaakkoismurteet sekä Suomen Pohjois-Karjalan murre, joka kielitieteellisesti kuuluu suomen savolaismurteisiin.https://web.archive.org/web/20050210234328/http://www.helsinki.fi/hum/sugl/oppimat/imsjohd/suomi.html Lisäksi muinaiskarjalasta polveutuu inkeroisen kieli, jota ei tule sekoittaa Inkerin alueen suomen kielen murteisiin. Mitään näistä ei lueta karjalan kieleen kuuluviksi. Kielitieteeseen perehtymättömille suomalaisille karjalan kielen ja suomen kielen niin sanottujen karjalaismurteiden eli kaakkois- ja itäisten savolaismurteiden ero on usein epäselvä.
Ensimmäiset painetut karjalankieliset julkaisut ovat 1800-luvulta, ja ne ovat muun muassa uskonnollisia tekstejä ja aapisia.
Nykyisen Suomen puolella oli 1900-luvun alussa muutamia karjalankielisiä kyliä, joihin kuuluivat muun muassa Ilomantsin varsinaiskarjalankieliset karjalaiskylät, Liperin Taipale eli nykyinen Viinijärvi, vienalaiskylät Hietajärvellä, Kuivajärvellä ja Kuhmon Rimmissä.
Vielä 1950-luvulla karjalan kieli luokiteltiin usein suomen murteeksi. Kysymys siitä, onko karjala oma kielensä vai murre, on ollut pitkälti poliittinen. Siihen ovat vaikuttaneet myös Kalevala, jonka pohjana olleen kansanrunouden alkuperäinen kieli, varsinaiskarjalan kielen vienalaismurre, on hyvin lähellä suomen kieltä. Vaikutuksensa on myös karelianismin perinteellä, jonka mukaan karjalaisuus nähtiin jonkinlaisena alkuperäisen suomalaisuuden aarreaittana. 1930-luvulla ja jatkosodan aikana heimoaktivistit näkivät karjalan suomalaisena kulttuurialueena ja siten yhtenä syynä liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Toisaalta heimoaatteeseen on aina kuulunut suomen sukukansojen auttaminen.
Karjalan menetys toisen maailmansodan päätteeksi Neuvostoliitolle oli vakava isku karjalan kielelle. Suomessa karjalan kielen hiipumista on edesauttanut se, että karjalaiset nähtiin suomalaisina ja heidän kulttuurinsa ja kielensä sulautuivat hyvin nopeasti suomalaiseen kulttuuriin niiden samankaltaisuuden vuoksi. Toisaalta karjalaa saatettiin kieltää puhumasta esimerkiksi kouluissa tai jopa Karjalan liiton tilaisuuksissa. Mainzin yliopiston kielitieteen professori Anneli Sarhimaa pitää karjalan asemaa ihmisoikeuskysymyksenä.
Karjalan kieli Venäjällä Venäjällä karjalan kielen puhujien määrä on 1900-luvun jälkipuoliskolla jatkuvasti huvennut. Kun vuonna 1926 karjalaisia oli Karjalan tasavallassa yli satatuhatta ja Tverin karjalaisalueilla yli 140 000, ja näistä lähes kaikki puhuivat karjalaa, vuoden 2010 väestönlaskennassa karjalaa ilmoitti koko Venäjän federaatiossa puhuvansa enää 25 600. Näistä suurin osa kuuluu vanhempiin ikäluokkiin. Karjalan kielen siirtyminen lapsille ja nuorille on vakavasti vaarantunut. Jokseenkin kaikki Venäjän karjalaiset puhuvat venäjää, monet käytännössä jopa sujuvammin kuin karjalaa. Heikommin venäjää osaavia on korkeintaan kaikkein vanhimmassa sukupolvessa. Venäjää käytetään yleensä kodin ulkopuolella ja etenkin kaupungeissa. Karjalan tasavallan asukkaista suuri enemmistö on venäjänkielisiä, ja näistä vain harva yleensä osaa karjalaa, joten karjalan kielestä on tullut perheiden ja maaseudun pienten karjalaisyhteisöjen sisäinen kieli.
Karjalan tasavallassa karjalan kieltä suojelemaan on vuonna 2004 säädetty erillinen laki, mutta karjalalla ei ole virallisen kielen asemaa. Karjalaksi ilmestyy sanomalehti Oma Mua, jossa nykyään julkaistaan kirjoituksia sekä aunuksen- että vienankarjalaksi, sekä satunnaisia artikkeleita muissakin lehdissä. Karjalan tasavallassa myös lähetetään säännöllisesti jonkin verran karjalankielistä radio- ja toisinaan televisio-ohjelmaa. Karjalaa opetetaan joissakin Karjalan tasavallan ja Tverin karjalaisalueen kouluissa oppiaineena, mutta koulujen opetuskielenä sitä ei käytetä, eivätkä karjalan oppitunnit sielläkään, missä niitä on tarjolla, näytä kunnolla tukevan elävää kaksikielisyyttä tai karjalan kielen käyttöä koulun ulkopuolella.
Karjalan kielen kirjallista viljelyä aloitteli Venäjällä 1800-luvulla ortodoksinen kirkko, joka julkaisi jonkin verran uskonnollista ja opetuskirjallisuutta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen, kun monille Neuvostoliiton vähemmistöille kehitettiin kirjakieli, karjala jäi tämän kehityksen ulkopuolelle: Karjalan tasavallassa valtaa pitivät suomalaiset punaiset emigrantit, jotka ottivat käyttöön viralliseksi kieleksi venäjän rinnalle suomen. Tämä järjestely sopi vienankarjalaisille, joiden oma kieli oli suomen kieltä hyvin lähellä. Tverin alueen karjalaisille sitä vastoin kehitettiin 1930-luvun alussa latinalaiseen kirjaimistoon perustuva kirjakieli. Vasta 1930-luvun loppupuolella, kun poliittinen linja muuttui ja Karjalan tasavallan suomalaisjohdosta suuri osa joutui Stalinin vainojen uhriksi, suomi menetti virallisen kielen aseman, ja professori Dmitri Bubrih kollegoineen sai tehtäväkseen kehittää kaikille karjalaisille yhteisen kirjakielen, joka perustuisi kyrilliseen kirjaimistoon. Tämä kieli ehti olla käytössä vain pari vuotta: Suomen talvisodan ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan perustamisen yhteydessä viralliseksi kieleksi venäjän rinnalle palautettiin suomi. Näin Karjalasta tuli ainoa neuvostotasavalta, jonka nimikkokansan kieli ei saanut omaa kirjakieltään.thumb|left|Дядя Римусан Суарнат ("Djadja Rimusan Suarnat", Tales of Uncle Remus, Joel Chandler Harris), 1939. Kyrillistä kirjaimistoa käyttävällä karjalan kielellä ilmestyi oppi- ja valistuskirjallisuutta, myös tämä käännös suosituista eläinsaduista.
Karjalan kirjakielen kehittämistä ja standardointia alettiin puuhata uudelleen 1980-luvun lopulla. Yhteistä kirjakieltä kaikille karjalaisille ei suurten murre-erojen takia ole edelleenkään pystytty kehittämään. Tällä hetkellä Venäjän Karjalassa käytetään kirjallisesti sekä livvin- että vienan-, jossain määrin myös eteläkarjalaa; tverinkarjalaiset ovat myös kehittäneet omaa kirjakieltään. Nämä kielet käyttävät kaikki latinalaista kirjaimistoa.
Vuonna 2017 rapartisti Ondrei julkaisi maailman ensimmäinen karjalankielisen rapalbumin Karelication livvin kielellä. Vuonna 2018 Irina Novak ja Irina Komissarova laativat tverinkarjalalle oppikirjan Miun harpaukšet karielan kieleh, ja se julkaistiin marraskuussa 2019.
Karjalan kieli Suomessa
Toiseen maailmansotaan asti karjalan kieltä puhuttiin Suomessa Raja-Karjalan alueella. Siihen kuuluivat Suojärvi, Salmi, Korpiselkä, Suistamo, Impilahti ja Soanlahti. Lisäksi karjalan kielen murteita käytettiin Ilomantsin itäosassa, Suomussalmen ja Kuhmon parissa vienalaiskylässä ja muualla Oulun läänin alueella Venäjän vallankumousta Suomeen paenneiden vienankarjalaisten parissa. Salmissa ja Suojärven itäosissa niin sanotussa Hyrsylän mutkassa puhuttu kielimuoto oli livviä eli aunuksenkarjalaa.
Koska karjalan kieltä ei virallisesti pidetty omana kielenään vaan suomen murteena, tarkkoja tietoja karjalankielisten lukumäärästä ei ole, mutta eräänä lähtökohtana voidaan pitää Raja-Karjalassa asuneiden ortodoksien määrää, joka vuonna 1939 oli yli 36 000 henkeä. Näistä arviolta 29 000 henkeä puhui karjalaa äidinkielenään. Suomen karjalankielisten määrään vaikuttivat myös Itä-Karjalasta 1920-luvulla saapuneet Repolan ja Porajärven pakolaiset sekä vienankarjalaiset; vienalaisia muutti Suomeen tuhansia jo autonomian aikana, ja vuosina 1918–1922 heitä saapui pakolaisina arviolta 11 500, joista osa tosin palasi olojen rauhoituttua takaisin kotiseuduilleen. Täten on arvioitu, että Suomessa oli talvisodan alkaessa ainakin 33 000–34 000 henkeä, joiden äidinkieli oli karjala.
Jatkosodan jälkeen Kun suomalaiset vetäytyivät miehittämästään Itä-Karjalasta vuonna 1944, vienalaisille tarjottiin mahdollisuus vapaaehtoisesti muuttaa Suomeen. Vienan karjalaisia tuli Suomeen noin 500–1 000 henkeä. Sotien jälkeen Raja-Karjalan maatalousväki sijoitettiin vuoden 1945 maanhankintalain mukaan Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Savoon, Etelä-Kainuuseen ja osittain Pohjanmaalle. Suhteellisesti eniten karjalaisia sai Pohjois-Karjalan pohjoisin kunta Valtimo, johon sijoitettiin yli tuhat siirtokarjalaista pääasiassa Suojärveltä. Karjalankielisten keskittymiä muodostui myös suurimpiin asutuskeskuksiin, kuten pääkaupunkiseudulle, Lahteen, Jyväskylään, Joensuuhun, Kotkaan, Tampereelle ja Ouluun. Osa pakolaisista palasi vapaaehtoisesti takaisin Neuvostoliittoon, ja loppuja pyrki VALPO taivuttamaan Neuvostoliittoon paluuseen. Suuri osa vienalaisista pakeni heti sodan jälkeen Ruotsiin, osa YYA-sopimuksen herättämän pelon vuoksi. Osa pakeni myöhemmin Neuvostoliiton entisten alamaistensa palauttamista vaativan nootin jälkeen 1950-luvun alussa.
Karjalan kielellä ei ole viime vuosiin saakka ollut virallista asemaa Suomen koululaitoksessa, eikä sitä ole opetettu kouluissa muuten kuin joidenkin yksittäisten opettajien harrastustoimintana. (Valtimon kunnassa, minne on aikoinaan tullut paljon rajakarjalaisia evakkoja, tällaista karjalan kielen harrastusta koulussa piti 1900-luvun lopulla yllä paikallinen opettaja ja karjalaisaktivisti Paavo Harakka.) Karjalan kieli on ollut lähes pelkästään puhekieltä, ja siten karjalaisyhteisöjen hajotessa myös kieli on hävinnyt. Selvitettäessä karjalankielisten määrää nykyään voidaan lähtökohdaksi ottaa se, että ennen sotia syntyneet ja karjalan kielen äidinkielenään oppineet puhuvat karjalan kieltä edelleen. Lukuun on lisättävä 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneet, jotka ovat oppineet äidinkielenään karjalan. Heidän lukumääränsä arvioiminen on hankalaa, koska virallisia tilastoja ei ole ja koska osa lapsena karjalaa puhuneista on saattanut sen myöhemmin unohtaa. Suomeen on saapunut myös viime vuosina Venäjältä karjalankielisiä maahanmuuttajia, joiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.
Vienalaisten juurien etsintä, kulttuuri ja identiteetti kokivat uuden nousun 1980-luvulta lähtien. Pääsy Vienaan 1990-luvulla toi siihen oman lisänsä.
1990-luvulta nykypäivään