Livvinkarjala

Livvinkarjala eli livvi eli aunuksenkarjala on uralilaiseen kielikuntaan kuuluva itämerensuomalainen kielimuoto, jota pidetään tavallisesti toisena karjalan kielen päämurteista varsinaiskarjalan ohella. Jotkut tutkijat ovat pitäneet sitä myös omana kielenään. Livvinkarjalan puhujat eli livviköt käyttävät kielestään nimitystä livvin kieli ja kutsuvat itseään endonyymillä liygiläine ja livviköi.

Levinneisyys Pääasiassa livviä puhutaan Venäjällä sijaitsevan Karjalan tasavallan Aunuksen eteläosissa. Sen historiallista puhuma-aluetta ovat Munjärvi, Säämäjärvi, Tulemajärvi, Vieljärvi, Salmi, Vitele, Kotkatjärvi ja Nekkula-Riipuskala. Puhujien lukumääräksi on arvioitu 14 100–25 000 henkeä. Jälkimmäiseen arvioon sisältyvät myös ne puhujat, jotka asuvat Suomessa, mutta Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan valossa maltillisempaa arviotakin on pidetty liian suurena. Suomessa asuvien puhujien osuudeksi arvioitiin vuonna 2000 noin 5 000 henkeä. Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa livvin puhuma-aluetta olivat ennen talvisotaa seuranneita alueluovutuksia Salmi, Impilahti, Suojärven niin kutsuttu Hyrsylän mutka sekä joitakin Suojärven ja Suistamon eteläisimpiä kyliä.Nevalainen & Sihvo 1998, s. 378.Mäkinen & Lehmusvaara 1982, s. 66.

Luokitus ja sukukielet Livvi kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään yhdessä suomen, inkeroisen, varsinaiskarjalan, lyydin ja vepsän kanssa. Eteläryhmään kuuluvat sen muut lähisukukielet liivi, vatja ja viro.Fogelberg 1999, s. 358.

Ominaispiirteet Seuraavaan on koottu piirteitä, joiden osalta livvi eroaa karjalan kielen vienan murteesta. Astevaihtelusuhteet. Vepsän vaikutusta ovat esimerkiksi astevaihtelusuhteista sen niukkuus ja erityistapaukset lg : ll ja rg : rr,Itkonen 1971, s. 163. kuten sanoissa jalgu : jallan ja kurgi : kurren. Yleisesti ottaen astevaihtelu on huomattavasti vähäisempää kuin vienassa: tk, sk ja st ovat vaihtelemattomia, kuten myös nd, ld, rd ja mb toisen ja kolmannen tavun rajalla. Klusiilit ovat soinnillistuneet soinnillisessa ympäristössä: g, b, d < ksm. *k, *p, *t. Livvin kenties tunnusomaisin piirre, jota ei esiinny lainkaan varsinaiskarjalassa, lyydissä eikä vepsässä, on loppu-A:n tilalla oleva -U niissä kaksitavuisissa sanoissa, joiden ensitavu on pitkä ja sanoissa, joissa tavuja on kolme tai useampi: koiru, emändy.Kettunen 1960, s. 16.Leskinen 1998, s. 380. Taivutettaessa sanat taipuvat A-vartalon mukaan: koiran, emändän.Pyöli 2012, s. 14. Livvissä yksikön ensimmäisen persoonan pronominit ovat minä, sinä, häi,Pyöli 2012, s. 63. varsinaiskarjalassa mie, šie, hiän.Zaikov 2013, s. 121. Livvissä inessiivi ja elatiivi (-s) sekä adessiivi ja ablatiivi (-l) ovat keskenään synkroniset, kun varsinaiskarjalassa ne ovat säilyneet erillään (-ssA, -stA ja -llA, -ltA), mutta vastaavasti vienan adessiivi ja allatiivi ovat samanmuotoiset (-llA, livvissä allatiivi -le).Holmi & Sulkala 2006, s. 17. Myös verbien persoonataivutuksessa on eroja: varsinaiskarjalassa sanotaan myö mänimä, työ mänijä,Zaikov 2013, s. 152, 156. livvissä myö menimmö, työ menittö.Pyöli 2012, s. 78. Livvissä varsinaiskarjalan -si-päätteisiä imperfektien supistumamuotoja vastaa aina -i: hyppäi, magai.Holmi & Sulkala 2006, s. 21. Livvissä on erityinen refleksiiviparadigma, josta vienalaismurteissa on enää vain joitakin jäänteitä ja jota ei sen vuoksi otettu mukaan vienan kielioppiin.Holmi & Sulkala 2006, s. 18. Vienalle tyystin vieras on livvin erityinen konditionaalin perfekti (soannus ’olisi saanut’, andanuzin ’olisin antanut’).Nevalainen & Sihvo 1998, s. 381. Soinniton postalveolaarinen frikatiivi [ʃ] ei esiinny livvissä läheskään yhtä usein kuin vienassa, vaan sen tilalla on tavallisesti [s]. Livvissä sanotaan esimerkiksi sulgu, särgi, ruskei, vienassa šulka, šärki, ruškie.Kettunen 1960, s. 8, 3–5.Zaikov 2013, s. 37.

Historia Kielihistoriallisesti livvi pohjautuu vepsäläiseen kielimuotoon, joka on sittemmin karjalaistunut substraatti-ilmiön myötä. Toisin sanoen vepsäläisten alkujaan asuttamalle Aunuksen kannakselle saapui karjalaisia, joiden puhetapaa he alkoivat tavoitella.Itkonen 1971, s. 179.

Vepsän pohjalla puolestaan on muinaisvepsän kielimuoto, joka on nykyisen varsinaiskarjalan tavoin saanut alkunsa myöhäiskantasuomen itäisestä haaraumasta.Nevalainen & Sihvo 1998, s. 354. Yleisen teorian mukaan kielimuodon puhujat ovat siirtyneet myöhäiskantasuomen keskuksesta saamelaisten alueille Suomenlahden pohjukkaan ja Laatokan etelä- ja länsirannoille ja muodostaneet näin viimeistään ajanlaskun alun tienoilla itäkantasuomalaisen alkuväestön. Toisen teorian mukaan levikkiä olisi ollut paljon idemmässäkin: Kalevi Wiik on esittänyt, että Äänisen itäpuolisella varhaiskargopolin kulttuurilla olisi ollut esivepsäläinen kielimuoto, jonka perusta oli itäkantasuomalainen. Edelleen Wiikin mukaan kulttuurin kehittyessä myöhäiskargopolilaiseksi sen itäkantasuomalainen pohja sai vaikutteita permiläisistä ja volgalaisista kielistä, ja 500-luvun jälkeen myöhäiskargopolin laajentuva alue saavutti Äänisen länsiseudut, kunnes vuosituhannen loppupuolella slaavilaisekspansio puolestaan tavoitti esivepsäläisen kulttuurin.Saressalo 2005, s. 11. D. V. Bubrihin mukaan varsinainen vepsäläisten heimo sai alkunsa noin 800-luvulla Laatokan kaakkoisrannikolla ja laajeni Valkeajärvelle, Ääniselle ja Aunuksen kannakselle.Saressalo 2005, s. 29. Myös Heikki Leskinen esittää, että muinaisvepsäläinen heimo syntyi, kun varjagit, eli viikingit, ja slaavit yhyttivät Laatokan kaakkois- ja etelärannikon itäkantasuomalaiset asukkaat.Nevalainen & Sihvo 1998, s. 355.

Laatokan länsirannikolle puolestaan syntyi 800-luvulla niin kutsuttu Muinais-Karjalan alue ja muinaiskarjalainen kielimuoto, kun länsisuomalainen muuttoliike saavutti itäkantasuomalaisen alueen ja heimot sulautuivat yhteen. Jo 1000-luvun alussa Muinais-Karjala oli kehittynyt vauraaksi kauppa-alueeksi, jolla oli yhteyksiä sekä itään että länteen. Mahdollisesti 1200-luvun puolivälin jälkeen Muinais-Karjalasta alkoi muuttoliike Aunuksen kannakselle, jossa muinaiskarjalaiset kohtasivat kannakselle aiemmin levinneet vepsäläiset. Sukukielten vuorovaikutuksesta saivat alkunsa livvin ja lyydin kielimuodot. Livvin tapauksessa karjalasta tuli kielimuodon hallitseva osapuoli, kun taas lyydi on puolittain vepsää, puolittain karjalaa.Nevalainen & Sihvo 1998 s. 355–357. Äänisvepsäläisten, lyydiläisten sekä livviköiden endonyymit pohjautuvat kaikki samaan venäläiseen ’ihmisiä’ merkitsevään sanaan ljudi, mikä osaltaan kertoo asutus- ja kielihistoriallisista yhteyksistä.Kettunen 1960, s. 25. Livvin puhuma-alueella käsitteet karjalaine ja karjalan kieli on omaksuttu vasta myöhään, sikäli kuin niitä ylipäänsä on käytetty.Virtaranta 1995b, s. 345.

Normitus ja kirjakieli Livviä on tiettävästi kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 1786, jolloin valmistui Katariina II:n tilaama sanakirja, jonka oli tarkoitus kattaa kaikki maailman kielet. Sanakirja sisälsi 273 sanan käännökset sekä numeraalit 1–10, 100 ja 1 000. Varsinaiskarjala ja Aunuksen kielimuoto oli eritelty omiksi kielikseen. Myös 1800-luvulla monet uskonnolliset tekstit käännettiin erikseen karjalaksi ja ”aunukseksi”.Anttikoski 2003, s. 5.

Neuvosto-Karjalassa yhteistä, normitettua karjalan kirjakieltä alettiin valmistella vuonna 1936. Seuraavana vuonna karjalasta tehtiin kolmas virallinen kieli suomen ja venäjän rinnalle, ja 1938 suomi poistettiin perustuslaista kokonaan. Karjalan kielen normatiivisen kieliopin laatimisen sai tehtäväkseen D. V. Bubrih, joka jo aiemmin oli laatinut kieliopin tverinkarjalalle. Tuloksena oli eri murteiden välinen kompromissi, joka pohjasi vahvasti varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja josta oli jätetty pois kaikki livville ominaiset äännepiirteet.

Pyrkimys livvin normittamiseksi käynnistyi 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyi ensimmäinen livvin aapinen ja jolloin Petroskoissa alettiin julkaista karjalankielistä Oma Mua -viikkolehteä. Lehti jakautui myöhemmin livvinkieliseksi Oma Mua -lehdeksi ja vienankarjalaiseksi Vienan Karjala -lehdeksi, jotka kummatkin tahollaan osallistuivat merkittävästi karjalan kielen kehitykseen standardoimalla murteita ja kehittämällä niille sanastoa.Haurinen & Sulkala 2006, s. 98. Vuonna 2014 lehdet yhdistettiin uudelleen Omaksi Muaksi siten, että uusi lehti sisältää kirjoituksia sekä livviksi että vienaksi.

Vuonna 1998 Karjalan tasavallassa perustettiin kielilautakunta, jonka tehtävänä on kehittää karjalan ja vepsän kielten sanastoa ja oikeinkirjoitusta.

Vuonna 2012 ilmestyi Raija Pyölin kirjoittama Livvinkarjalan kielioppi, joka perustuu Ljudmila Markianovan aiempaan kielioppiin.

Kirjaimisto Livviä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Kirjaimistoon kuuluvat Aa, Bb, Cc, Čč, Dd, Ee, Ff, Gg, Hh, Ii, Jj, Kk, Ll, Mm, Nn, Oo, Pp, Rr, Ss, Šš, Zz, Žž, Tt, Uu, Vv, Yy, Ää, Öö. Liudennus merkitään heittomerkillä ’.Pyöli 2012, s. 10. Vuoteen 2007 kirjaimistoon kuului ü-kirjain, jonka kielilautakunta suositteli korvattavan y:llä.

Muoto-oppi Muiden itämerensuomalaisten ja edelleen uralilaisten kielten tavoin livvi on luonteeltaan agglutinatiivinen, eli sanat taipuvat ja saavat erilaisia päätteitä. Sanajärjestys on melko vapaa, mutta väitelauseessa subjekti tulee ennen predikaattia.Pyöli 2012, s. 175.

Persoonapronominit Livvin persoonajärjestelmään sisältyvät seuraavat pronominit:Pyöli 2012, s. 64.

nominatiivi genetiivi y. 1. p. minä minun y. 2. p. sinä sinun y. 3. p. häi hänen m. 1. p. myö meijän m. 2. p. työ teijän m. 3. p. hyö heijän

Nominit Livvin nominit taipuvat sijamuodoissa ja luvussa. Nomineilla on joko vain vokaalivartalo tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo. Yksivartaloisia ovat sanat, jotka päättyvät pitkään vokaaliin, diftongiin tai muuhun lyhyeen vokaaliin kuin e:hen.Pyöli 2012, s. 22–24. Sijamuodot Pyölin kieliopissa mainittujen 16 sijamuodon lisäksi livvissä esiintyvät terminatiivi -ssAh sekä approksimatiivi -lluo.Holmi & Sulkala 2006, s. 17–18.Haurinen & Sulkala 2006, s. 37. Alla on lueteltu livvissä esiintyvät sijat siten, että esimerkkinä on käytetty yksivartaloista sanaa kala (kala-) ja kaksivartaloista sanaa veneh (veneh-, venehe-).

Yksivartaloiset Kaksivartaloiset yksikkö monikko yksikkö monikko nominatiivi kala kalat veneh venehet genetiivi kalan kaloin venehen venehien akkusatiivi kalan, kala –, kalat venehen, veneh –, venehet partitiivi kalua kaloi venehty venehii essiivi kalannu kaloinnu venehenny venehinny translatiivi kalakse kaloikse venehekse venehikse inessiivi kalas kalois venehes venehis elatiivi kalas(päi) kalois(päi) venehes(päi) venehis(päi) illatiivi kalah kaloih veneheh venehih adessiivi kalal kaloil venehel venehil ablatiivi kalal(päi) kaloil(päi) venehel(päi) venehil(päi) allatiivi kalale kaloile venehele venehile abessiivi kalattah kaloittah venehettäh venehittäh komitatiivi kalanke kaloinke venehenke venehienke instruktiivi – kaloin – venehin prolatiivi kalači kaloiči veneheči venehiči terminatiivi kalassah kaloissah venehessäh venehissäh approksimatiivi kalalluo kaloilluo venehelluo venehilluo

Verbit Livvin verbin pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Verbeillä on joko vokaali- tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo ja ne taipuvat luvussa, persoonassa ja tempuksessa. Aikamuotoja ovat preesens (kandau ’kantaa’), imperfekti (kandoi ’kantoi’), perfekti (on kandannuh ’on kantanut’) ja pluskvamperfekti (oli kandannuh ’oli kantanut’). Livvin tapaluokat ovat indikatiivi, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi.Pyöli 2012.

Persoona- ja aikamuodot

Oheiseen taulukkoon on taivutettu verbi syvvä ’syödä’ eri persoona- ja aikamuodoissa. Aktiivilauseessa monikon kolmannen persoonan verbimuoto on samanmuotoinen kuin passiivi: hyö syötih ’he söivät’; syötih ’syötiin’.Pyöli 2012, s. 72.

preesens imperfekti perfekti pluskvamperfekti y. 1. p. syön söin olen syönnyh olin syönnyh y. 2. p. syöt söit olet syönnyh olit syönnyh y. 3. p. syöy söi on syönnyh