Arabit ovat suuri seemiläinen etninen ryhmä. Tärkein arabeja yhdistävä tekijä on arabian kieli. Arabille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Eräässä arabijohtajien kokouksessa arabiksi on määritelty kuka tahansa, joka ”asuu maassamme, puhuu kieltämme, on kasvatettu kulttuuriimme ja on ylpeä kunniastamme”.Lewis 1993, s. 2. Suppeammassa merkityksessä arabeja ovat vain Arabian niemimaalla asuvat ”varsinaiset arabit”, ja laajemmassa merkityksessä kaikki arabiankieliset kansat. Arabit on vanhastaan jaettu pohjois- ja eteläarabeihin.Lewis 1993, s. 18.
Arabit ovat valtaväestönä Arabian niemimaan valtioiden lisäksi Afrikan pohjoisosissa, Irakissa, Syyriassa, Libanonissa, Palestiinassa ja Jordaniassa. Uskonnoltaan suurin osa arabeista on muslimeja, mutta Israelissa, Palestiinassa, Libanonissa ja Egyptissä on myös kristittyjä arabivähemmistöjä.
Nimityksen historia Perinteinen käsitys Bernard Lewisin mukaan sanan arabi () etymologia on epäselvä, mutta se saattaa tulla seemiläisestä vaeltamista tarkoittavasta sanasta.Lewis 1993, s. 2–3. Lewisin mukaan nimitys mainitaan säilyneissä lähteissä ensimmäisen kerran 800-luvulla eaa. kuvaamassa Pohjois-Arabian beduiineja. Tässä merkityksessä beduiinien naapurikansat käyttivät sanaa seuraavien vuosisatojen ajan.
Lewis katsoo, että kreikkalaiset ja roomalaiset laajensivat sanan merkitystä käsittämään koko Arabian niemimaan, mukaan lukien keitaita pysyvästi asuttavan väen ja lounaisen niemimaan eli Jemenin alueen kehittyneen kulttuurin. Arabiassa sanaa käytettiin vain paimentolaisista, vaikka myös paikallaan asuvan väestön kieltä kutsuttiin arabian kieleksi. Lewis toteaa, että arabivalloitusten jälkeen nimitystä käytettiin valloitetuilla alueilla arabialaisperäisistä valloittajista. Islamilaisessa valtakunnassa sana sai ajan mittaan arabialaislähtöisen ja arabian kielellä ilmaistun, mutta monelta taholta vaikutteita saaneen kulttuurisen merkityksen. Lopulta sen etninen sisältö korvautui yhteiskunnallisella merkityksellä, ja sitä käytettiin arabiankielisten maiden nomadeihin, jotka olivat säilyttäneet muita enemmän alkuperäisen arabikulttuurin ja kielen. 1900-luvulla länsimaiden vaikutuksen johdosta sanan merkitys laajeni tarkoittamaan koko arabiankielistä maailmaa kansana tai sukulaiskansojen ryhmänä, jota yhdistää alue, kieli, kulttuuri ja pyrkimys poliittiseen itsenäisyyteen ja yhtenäisyyteen.Lewis 1993, s. 9–10.
Teoria arabi-identiteetin myöhäisyydestä Peter Webb torjuu perinteisen käsityksen, jonka mukaan arabikansallisuus olisi ollut identiteettinä olemassa jo ennen islamia. Hänen mukaansa vanhimmat viittaukset arabeihin tarkoittivat erilaisia nomadiheimoja, ja sanaa käyttivät ulkopuoliset tahot, eivät nomadit itse, jotka eivät siten identifioineet itseään "arabeiksi". Tästä todisteena on sanan puuttuminen itsemäärittelyn mielessä niistä tuhansista piirtokirjoituksista, jotka on löydetty Arabiasta. Sanan varhaisia merkityksiä arameassa olivat "länsi", "aro", "ulkopuolinen, perheetön", ehkä myös "heinäsirkka".Webb, 2017, s. 23–39
Webb on päätynyt tuloksen, että käsite "arabi" sai nykyisen etnisen merkityksensä vasta myöhään. Arabivalloittajina historiassa tunnetut beduiinit kutsuivat itseään nimellä muhajirun eli "siirtolainen" tai "emigrantti". Sanan kreikkalainen muoto on magaritai. Patricia Crone ja Ilkka Lindstedt ovat panneet merkille sanojen hidžra (eli "muutto") ja muhajirun runsaan käytön viittaamassa valloittajien identiteettiin varhaisissa haditheissa.Webb, 206, 141–142
R.M. Kerr on kiinnittänyt huomiota siihen, että muissa seemiläisissä kielissä sanaan hidžra (h-dž-r) ei sisälly pois lähtemisen merkitystä, joka arabian kielessä siten saattaa olla myöhäsyntyinen. Hän esittää teorian, että sana hidžra ei alun perin olisi tarkoittanut muuttoa (exodus). Sanakanta h-dž-r olisi tarkoittanut "hagareeneja" (arab. جر – hādžar). Hagareenit on myös Raamatussa (esim. Psalmit 83) esiintyvä sana, jota myöhäisantiikissa käytettiin monen muun nimityksen ohella beduiineista tai yleensä autiomaiden asukkaista, koska heidän katsottiin polveutuvan Abrahamin jalkavaimosta Hagarista (רָגָ ה – Hāḡār). Myös beduiinit omaksuivat tämän käsityksen ja katsoivat polveutuvansa Abrahamista Hagarin ja tämän pojan Ismaelin kautta. Sanan muhajirun taustalla olisi siten "muuttajan" asemesta viittaus paimentolaisten uskonnolliseen identiteettiin Abrahamin ja Hagarin jälkeläisinä.
Webbin mukaan käsitys Arabian niemimaasta "arabien" alkukotina syntyi myöhään, sillä autiomaan asukkaat eivät esi-islamilaisena aikana pitäneet itseään vielä "arabeina", joita koskeva nostalginen kuvasto sai kypsyytensä vasta 900-luvulla. Webb liittää arabi-identiteetin syntymisen beduiinivalloitukseen, jonka jälkeen kalifaatin hallitsevaksi väestöryhmäksi noussut paimentolaisväestö tarvitsi yhteisen uskonnollisen identiteetin lisäksi myös etnistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Webb, 2016, s. 353–354 Uusi arabi-identiteetti kehittyi Webbin mukaan ainoastaan vähitellen 600–800-lukujen kuluessa täydentämään valloittajien uskonnollista identiteettiä. Arabi-identiteetti olisi siten syntynyt vasta islaminuskon pohjalta.Webb, 2016, s. 9, 355
Tämän kehityksen myötä myös Koraani sai korostuneesti etnisen luonteen, mikä näkyy siinä, että Koraanissa korostetaan yhä uudestaan, että se on kirjoitettu selkeästi nimenomaan arabiaksi (12:2, 3:37, 16:103, 26:193–194, 39:28, 41:2, 42:7, 43:24, 6:12). Syntyi myös näkemys, että jokaisella kansalla oli ollut oma profeettansa. Ainoastaan arabeilta se oli puuttunut, kunnes Muhammed ilmestyi arabeille viimeisenä kaikista profeetoista.
Teoria Hatrasta Volker Poppin mukaan 100-luvulla Mesopotamiassa kukoistaneen Hatran valtion kielessä (a)R(a)B tarkoitti ilmansuuntaa "länsi". Sillä tarkoitettiin Hatraa, joka sijaitsi Tigrisistä länteen. Myös Ksenofanes käytti sanaa tässä merkityksessä, kun taas roomalaiset alkoivat tarkoittiaa sillä Nabatean aluetta, joka sai nimekseen "Arabian provinssi". Hatraa asuttaneiden "arabien" kieli oli "arabiaa", mutta sen sanasto on tuntematon. Volker Popp arvelee, että vaikka pohjoisessa Mesopotamiassa asuneiden hatralaisten kieltä nimitettiin "arabiaksi", se saattoi olla eri kieltä kuin myöhemmin arabiankieleksi vakiintunut kieli. Tämän takia on mahdollista, että Koraanissa moneen kertaan mainittu "selkeä arabian kieli" (esim. 16:103) saattaisi tarkoittaa myös Hatran tuntematonta kieltä, eikä klassista arabiaa. Kun Šapur I valloitti Hatran 200-luvulla, tämän rajavaltion epäluottava kristillinen väestö mahdollisesti siirrettiin muualle Persiaan.Popp, 2013, s. 18 Historia Arabien nousu maailmanvallaksi
Ensimmäisen vuosituhannen alussa arabeja asui Arabian niemimaalla, mutta vielä enemmän Syyriassa, jolla tarkoitettiin väljästi ottaen koko hedelmällisen puolikuun aluetta Mesopotamia mukaan lukien. Arabiheimoja myös pakkosiirrettiin rajaseuduilta Persiaan, jossa heitä löytyi itäisimpiä maakuntia myöten. Lähi-itä oli jaettu kahden suurvallan, Bysantin ja sassanidien Iranin, kesken, ja kummatkin olivat hankkineet itselleen arabiheimoista vasalleja. Bysantin liittolaisia olivat ghassanidit,jotka asuivat nykyisen Jordanian ja Syyrian alueella. He olivat monofysiitteja (jakobiitteja), ja uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi, jumalallinen luonto. Tämä tuomittiin harhaopiksi Kalkhedonissa vuonna 451. Lakhmidit olivat nykyisen Irakin eteläosissa elänyt arabiklaani, joka tukeutui sassanidien Iraniin. Lakhmidit olivat nestoriolaisia eli uskoivat Jeesuksen kahtalaiseen luontoon. Nestoriolaisuus oli tuomittu harhaopiksi Efesoksen kirkolliskokouksessa (431), minkä jälkeen monet pakenivat Itä-Syyriaan nykyisen Irakin alueelle. Kaksi arabiklaania oli sitten Lähi-idässä vastakkain, kumpikin palveli eri herraa ja edusti erilaista kristinuskon muotoa.
Itä-Rooman eli Bysantin ja sassanidien Iranin (eli Persian) välisessä sodassa tapahtui lopullinen käänne, kun vuonna 622 Bysantin keisari Herakleios voitti sassanidien armeijan. Tämä seurauksena sassanidivaltakunta romahti muutamassa vuodessa. Bysantti ei silti kyennyt käyttämään tilannetta hyväkseen vaan vetäytyi rahapulan takia sotilaallisesti Lähi-idästä, jonne se solmi vasallisuhteita ja yritti säilyttää hallussaan vain tärkeimmät satamakaupungit.
Umaijadit
Koko Lähi-idässä vallan ottivat nyt arabiheimot, joiden keskinäinen välienselvittely (fitna) johti siihen, että valtaan nousi Damaskoksesta käsin vuonna 660 Muawija-niminen sotaherra, joka ilmeisesti oli ollut aikaisemmin Bysantin palveluksessa. Muawija oli löyhässä vasallisuhteessa Bysanttiin, käytti kreikkaa virkakielenä ja Volker Poppin teorian mukaan julistautui Johannes Kastajan pyhäinjäännösten suojelijaksi. Hänen tuhokseen koitui ilmeisesti epäonninen sotaretki Bysanttia vastaan ja hän kukistui vuonna 680. Tuohon mennessä Lähi-idän arabivaltio ulottui Libyasta Afganistanin rajoille asti. Mu’awiya oli myös tehnyt valloituksia Välimeren saarilla, Samarkandissa ja Turkestanissa. Maakuntia hallitsivat käskynhaltijat eli emiirit. Ydinmaita tässä syyrialaisessa tai "umaijadien" kalifaatissa olivat Egypti ja laajasti ymmärretty Syyria.
Muawijan kuolemaa seurasi uusi fitna, minkä jälkeen hallitsijaksi vuonna 685 nousee Iranin Khorasanista käsin Abd al-Malik ibn Marwan (685-705), joka myös edusti arabivaltaa. Sukunimen "Marwan" perusteella on päätelty, että hän olisi tullut Khorasanin pääkaupungista Mervistä. Ei ole ilmeistä, että hän olisi kuulunut umaijadien sukuun, joten puhe "umaijadidynastiasta" voi olla epätarkkaa.Popp, 2010, s. 38 Al-Malik otti käyttöön nimen "kalifi" ja hänen aikanaan valtakunta laajeni sekä pohjoisessa Afrikassa että Vähä-Aasiassa. Al-Malikin seuraaja oli hänen poikansa Walid I (705–715), jonka aikana arabivaltio oli laajimmillaan. Valloitettuja alueita olivat jo Kaspian itäiset alueet, osat Etu-Intiasta, Afrikan pohjoisosa kokonaisuudessaan sekä suurin osa Espanjasta. Vuonna 718 kalifit epäonnistuivat Konstantinopolin valtauksessa. Ranskassa Poitiers'n taistelussa vuonna 732 Kaarle Martel löi arabien kaikkein pisimmälle Eurooppaan ulottuneen ryöstöretken.
Abbasidit
Al-Malikin dynastian eli marwanidien asema oli 700-luvulla alkanut heikentyä suurvallan laidoilla alkaneiden kapinaliikkeiden takia. Kharijiitit saivat vuonna 739 hetkeksi haltuunsa koko Pohjois-Afrikan länsirannikon, ja vaikka kapina kukistettiin, rannikkoa ei enää täysin saatu Damaskoksen valvontaan. Kapinaliikkeet, kuten alidit, loivat myös omia versioitaan arabiuskonnosta. Shiialaisuudeksi myöhemmin kehittyneen lahkon piirissä pyhimyksen asemaan nousi ilmeisesti jo 700-luvulla arabitaustainen pyhä mies Ali, jolla alkoi olla paljon yhtäläisyyksiä Jeesuksen kanssa.
Al-Malikin dynastian kohtaloksi koitui abbasidien kapina, joka alkoi 740-luvulla Persian itäosassa sijaitsevassa väkirikkaassa Khorasanin maakunnassa. Persiasta lähtenyt armeija valloitti ja hävitti kenraali Abu Muslimin johdolla Damaskoksen, ja hallitsijaksi nousi al-Saffah. Abbasidien voittoa seurasi iranilaisen vaikutuksen kasvu. Pääkaupunki siirrettiin Irakiin, ja arabiasta tuli hallinnon kieli. Näin syntynyt abbasidien arabidynastia kesti lopulta viisisataa vuotta. Ne olivat pienin poikkeuksin hidasta alamäkeä, kunnes abbasidikalifit viimeisten kolmensadan vuoden ajan eivät olleet juuri muuta kuin uskonnollisia symboleja. Abbasidit menettivät Espanjan jo valtaan tullessaan ja kykenivät Afrikassa ulottamaan mahtinsa vain Tunisiaan.
Kalifi al-Mansur teki valloituksia Intiassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja teki Bagdadista uuden pääkaupungin. Harun al-Rašidin (786-809) aikana kalifaatti eli kukoistuskautta. Tuolloin muun muassa kreikkalaisten filosofien teoksia käännettiin arabiaksi ja käsityötaidot, erityisesti kudonta ja paperinvalmistus, kehittyivät. Myös kauppayhteyksiä solmiutui kaikkiin ilmansuuntiin aina Pohjoismaita, Afrikkaa ja Kiinaa myöten. Arabipaimentolaisten klaanikulttuuri yhdistyi juutalaiskristillisyyteen ja persialaisiin uskontoihin ja kehittyi islamiksi. Arabia tuli kirjallisuuden, tieteen ja uskonnon hallitsevaksi kieleksi.