pienoiskuva|Japanilainen päivänvarjo Kiotossa pienoiskuva|Sushi on maailmanlaajuisesti tunnettu japanilainen ruokalaji. Hiroshigen puupiirros. pienoiskuva|Japanissa kaikissa kodeissa ja tietyissä julkisissa paikoissa, ihmisten on riisuttava kenkänsä (tai jalkineet yleensä) ja jätettävä ne sisäänkäynnille ennen sisäänpääsyä. Kuvassa on genkan (eräänlainen sisäänkäynti japanilaisille taloille). Japanin kulttuuri () on monivivahteinen sekoitus omaperäisiä japanilaisia, länsimaisia, kiinalaisia ja korealaisia piirteitä. Aina 1800-luvulle saakka Japaniin vaikuttivat eniten kiinalainen ja korealainen kulttuuri. Ensimmäinen kosketus länsimaihin Japanilla oli 1500-luvulla Nanban-kaupan kaudella, jonka jälkeen maa kuitenkin eristäytyi ulkomaailmasta useaksi vuosisadaksi. 1800-luvun puolivälistä lähtien Japanin modernisoituessa ja teollistuessa länsimaisen kulttuurin vaikutus on näkynyt yhä voimakkaampana.
Japanin kulttuurin kehitystä on edistänyt maan maantieteellinen asema. Suotuisa ilmasto on mahdollistanut suhteellisen suuren väestömäärän ylläpidon. Japanin saaria ympäröivä meri puolestaan on suojannut maata ulkopuolisilta hyökkäyksiltä ja sallinut japanilaisten omaksua ulkopuoliset kulttuurivaikutteet omaan tahtiinsa. Japanin saarten vuoristoisuus on luonut kulttuurieroja maan eri osien välille.Fält et al., s. 9 Vaikka Japani on suhteellisen homogeeninen yhteiskunta, maassa on muutamia etnisiä vähemmistöjä, joilla on oma kulttuuriperintönsä: Ainujen kulttuuri pohjoisessa ja Ryūkyū-saarten kulttuuri etelässä.
Kulttuurin erityispiirteitä
Käsitteitä pienoiskuva|vasen|Nainen lukemassa, Kuniyoshi Utagawan maalaus. Naisen asema on vaihdellut Japanin historian aikana suuresti. Yhteiskunnallisesti siihen on vaikuttanut erityisesti kungfutselaisuus. Uskonnoista Japanin kulttuuriin ovat vaikuttaneet maalle alkuperäisen šintolaisuuden lisäksi buddhalaisuus 500-luvulta lähtien, taolaisuus ja kungfutselaisuus, jotka ovat olleet synkretistisessä suhteessa toisiinsa. Kungfutselaisuus on vaikuttanut erityisesti sosiaalisiin suhteisiin ja niiden hierarkkisuuteen. Perinteisen japanilaisen yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita kuvaamaan on kehitetty useita eri käsitteitä. On tarkoittaa velkaa, joka yksilöllä on ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan, giri taas vastavuoroisuuden periaatetta, velvollisuuksia, joita ihmisillä on toisiaan kohtaan. Toisin kuin on, giri voi olla tasavertainen suhde. Näiden vastapuoli, ninjō, tarkoittaa ihmisen henkilökohtaisia tunteita ja haluja.Fält et al., s. 503–504 Samantapainen vastakohta-asettelu on honne ja tatemae: honne tarkoittaa henkilön omia, piilotettuja toiveita ja tunteita ja tatemae, fasadi, ulkopuolisille näytettyjä mielipiteitä ja käytöstä. Yhteiskunnan vaatimuksien ja todellisten tunteiden välinen ristiriita on yleinen aihe esimerkiksi Japanin kirjallisuudessa. Yhteiskunnassa vallitsevaa harmoniaa kuvataan käsitteellä wa.Honne and Tatemae - Two things that you need to know to understand how the Japanese mind works
Toinen ihmisten välisiä suhteita kuvaava sanapari on uchi ja soto. Uchi tarkoittaa henkilön sisäpiiriä, soto taas ulkopuolisia henkilöitä. Ryhmät eivät ole staattisia, vaan ne vaihtelevat suuresti tilanteesta riippuen: sisäpiiri voi olla oma perhe, yritys tai kaveripiiri. Sisä- ja ulkopiirin ero heijastuu japanin kieleen, jossa on karkeasti jaoteltuna kolme eri kohteliaisuustasoa: sisäryhmälle tai esimerkiksi sosiaalisesti ”alemmille” henkilöille puhutaan alimmalla perustasolla, tasavertaisille ulkopuolisille keskimmäisellä, neutraalilla tasolla ja ”ylemmille” henkilöille, kuten oppilas opettajalle, työntekijä esimiehelleen tai asiakaspalvelija asiakkaalle kohteliaimmalla keigo-kielellä. Kohteliaisuustasot näkyvät esimerkiksi verbipäätteissä, sanavalinnoissa ja sanoihin liitettävissä kunnioittavissa prefikseissä.
Esimerkiksi japanilaisessa taiteessa näkyviin esteettisiin ideaaleihin ovat vaikuttaneet buddhalaisuus ja Kiinan kulttuuri. Keskeinen ideaali on luontoon perustuva harmonia ja yksinkertaisuus. Tätä kuvaava termi on wabi-sabi, epätäydellisten, pysymättömien, vaatimattomien ja ei-konventionaalisten asioiden kauneus. Wabi-sabi on läheisesti kytköksissä zen-buddhalaisuuteen ja on näkyvissä esimerkiksi japanilaisessa teeseremoniassa. Toinen merkittävä, nykyäänkin käytössä oleva esteettinen käsite on Edo-kaudella kehittynyt iki, jonka vastakohta on yabo. Viime vuosikymmeninä yleistynyttä populaarikulttuurissa näkyvää ”söpöyttä” edustavat esimerkiksi Hello Kitty -hahmot, Pikachu tai japanilaisten yhtiöiden ja prefektuurien erityyppiset maskotit.Inside Look at Japanese Cute Culture Uni Orb
Yleispiirteitä pienoiskuva|Kappa-vedenhenki. Japani on mahdollisesti maailman ainoa kulttuuri, jossa ei ole lainkaan ollut uskoa noituuteen. Brittiläisen antropologin Alan Macfarlanen mukaan Japani on maailman ainoa suuri nykyaikaan säilynyt jakautumaton ”ei-akselikulttuuri”. Akseliajan käsitteen kehittänyt Karl Jaspers kiinnitti huomiota 700–100-luvuilla eaa. tapahtuneeseen uskonnolliseen ja filosofiseen vallankumoukseen, jossa useat Euraasian alueen ajattelijat loivat jännitteen henkisen ja maallisen välille. Japanissa tällaista muutosta ei koskaan tapahtunut. Japanissa ei ole akselifilosofien luomia vastakkainasetteluja ruumiin ja sielun, ihmisen ja jumalan, kulttuurin ja luonnon, valtion ja yhteiskunnan tai yhteiskunnan ja minuuden välillä samoin kuin muualla maailmassa. Japani on kuitenkin pinnallisesti ottanut vastaan akselifilosofioita, kuten buddhalaisuuden ja kungfutselaisuuden. Sosiologi Shmuel Eisenstadtin mukaan ”kungfutselaisuuden ja buddhalaisuuden ja myöhemmin länsimaisten ideologioiden muuntuminen Japanissa ... merkitsee akseliuskontojen, -ideologioiden ja kulttuurien murenemista” ja Japani on pikemminkin mukauttanut ulkopuoliset vaikutteet, huomattavimpana buddhalaisuuden, omaan animistiseen perinteeseensä kuin muuttanut radikaalisti alkuperäistä filosofista perustaansa.Macfarlane, s. 189–297
Macfarlanen mukaan Japani eroaa tämän vuoksi perustavanlaatuisesti kaikista muista maailman suurista nykykulttuureista. Hän kuvaa Japania siinä mielessä heimoyhteiskunnaksi, että kaikki on riippuvaista toisistaan; ei voida tehdä erotteluja ”taiteen”, ”talouden”, ”perheen”, ”politiikan” ja ”uskonnon” välille vaan kaikki nämä ulottuvuudet ovat läsnä kaikkialla eri painotuksin. Japanilaisen ajattelun perusyksikkö ei ole länsimaiseen tapaan asia, instituutio tai yksilö vaan suhde. Logiikka, ajattelu ja moraali ovat tilannesidonnaisia ja muuttuvia: intuitiota, ihmisten välisiä suhteita ja harmoniaa pidetään niitä tärkeämpinä. Erityisen tärkeäksi vaikuttajaksi Japanin kulttuurissa nousee estetiikka, joka on läsnä lukuisissa toiminnoissa. Japanissa ei ole ollut uskoa Jumalaan, jumaliin, länsimaalaistyylisiin henkiin, sieluun, konkreettiseen tuonpuoleiseen, karmaan tai hindulaiseen jälleensyntymään. Macfarlanen mukaan Japani on täydellisen eksistentiaalinen yhteiskunta:
Näiden käsitteiden, piirteiden, japanilaisten ja Japanin kulttuurin mahdollista ”ainutlaatuisuutta” ja suhdetta muihin kulttuureihin käsittelevää nationalististakin kirjallisuutta kutsutaan nimellä nihonjinron.
Henkilönimet Henkilönimet kirjoitetaan Japanissa japaninkielisissä teksteissä itämaisessa nimijärjestyksessä sukunimi ensin. Länsimainen nimijärjestys otettiin käyttöön kansainvälisissä yhteyksissä 1800-luvun lopulla, kun Japanissa oli vallalla länsimaistumispyrkimys. Nyttemmin Japanissa on esiintynyt pyrkimyksiä palata vanhaan käytäntöön ja kirjoittaa sukunimi ensin, kuten esimerkiksi kiinalaiset nimet kirjoitetaan.
Asiaan otti voimakkaasti kantaa Japanin ulkoministeri Taro Kono, joka vaati kansainvälistä mediaa kunnioittamaan japanilaista perinnettä, kun Japani on laajan huomion kohteena vuoden 2019 G20-kokouksen, rugbyn maailmanmestaruuskilpailujen ja vuoden 2020 olympialaisten vuoksi. Monet japanilaiset yritykset vastustavat muutosta. Vuonna 2000 yleisölle tehdyssä kyselyssä 34,9 prosenttia vastanneista piti japanilaista järjestystä parempana, 30,6 prosenttia länsimaista, ja 29,6 ei ottanut kantaa.
Kuvataide
Maalaustaide Heian-kaudella (794 – n. 1190) Japanin taide oli eleganttia ja koristeellista. Palatsien paperisten irtoväliseinien maalauskoristelussa oli profaania maisemataidetta. Myös kirjojen tapahtumia ja muita kertomuksia kuvitettiin hyvin yleisesti. Kuvat olivat väritettyjä tussipiirroksia tai -maalauksia, ja ne edustivat niin sanottua yamato-e-maalausta. Kuvitukset olivat selkeän kertovia ja pelkistetyn koristeellisia. Myös muotokuvat ja eläinkuvat olivat yleisiä, ja niissä viljeltiin Japanin taiteelle tyypillistä satiirista huumoria. Parhaat yamato-e-maalarit kuuluivat Tosan koulukuntaan. Kamakura-kaudella (n. 1190–1333) taide muuttui kansanomaisemmaksi.
pienoiskuva|upright|vasen|Yksivärinen tussimaalaus Muromachi-kaudelta. Bunsei. Muromachi-kaudella (n. 1333–1573) maalaustaiteessa vetäydyttiin etsimään romanttissävyistä ihannemaisemaa ja luonnonkokemusta, käyttäen Kiinasta omaksuttua yksiväristä tussimaalaustekniikkaa. Esityksissä oli tavoitteena koruttomuus. Kauden lopulla Kanō-koulukunnan piirissä syntyi yamato-e-tradition pohjalta vastakkainen tyyli, johon yhdistettiin myös zen-maalauksen sävykäs tussitekniikka. Näin saatiin koristeellinen tyyli, jossa käytettiin myös runsaasti kulta- ja hopeaväriä. Tavallisin kuvatyyppi oli kakemono. Azuchi-Momoyama-kaudella (n. 1573–1614) suosittiin koristeellista Kanō-tyyliä, ja kultavärin käyttö lisääntyi entisestään. Jotkut maalarit pitäytyivät kuitenkin Muromachi-kauden zeniläisessä luonnonnäkemyksessä ja tyylillisessä yksinkertaisuudessa.
Edo-kaudella (n. 1615 – 1866) Tosa- ja Kanō-tyyli säilyivät, ja niiden rinnalle syntyi uusia tyylejä. Näistä yksi oli ukiyo-e-maalaus, joka oli realistista ja kuvasi kansanomaisia aiheita. Tyyli oli alkuna 1800-luvun lopulla Euroopassa merkittävästi vaikuttaneen väripuupiirrostekniikan kehittymiselle. Puupiirrostekniikka oli vanha japanilainen tekniikka, joka oli ollut tyylitellyn kalligrafista. 1700-luvun puolivälissä kehitettiin kaksiväritekniikka ja vähän myöhemmin moniväripainatus, joiden avulla töistä saatiin korostetun hienostuneita. Yleinen aihe olivat pääkaupunki Edon kurtisaanit, mutta myös maisemia kuvattiin. Toisen maailmansodan jälkeen Japanissa on omaksuttu modernistinen ja abstrakti taidekäsitys.
Kuvanveisto pienoiskuva|Varhainen joko Japanissa tai Koreassa kaiverrettu Asuka-kauden puuveistos 600-luvulta.
Vanhimpia Japanissa valmistettuja veistoksia ovat esihistoriallisen Jōmon-kauden todennäköisimmin uskonnollisiin rituaaleihin liittyneet dogū-hahmot ja myöhemmin Kofun-kaudella hautakummuille asetetut haniwa-veistokset, jotka esittävät esimerkiksi ihmisiä, hevosia ja rakennuksia. Varsinainen monumentaalinen kuvanveistoperinne alkoi Japanissa buddhalaisuuden saapumisen myötä 500-luvulla. Koska omaa perinnettä ei juuri ollut, kiinalainen ja korealainen veistotaide sekä Intiasta peräisin oleva buddhalainen kuvasto omaksuttiin sellaisinaan. Varhaisessa veistostaiteessa käytettiin materiaalina etenkin pronssia, mutta myös savea ja lakkaa. 700-luvun loppuun mennessä kuvanveisto alkoi saada aiempaa omaperäisempiä muotoja ja helposti saatavilla oleva puu vakiintui käytetyimmäksi materiaaliksi, ainakin osittain šintolaisuuden vaikutuksesta. Nyt luotiin myös ensimmäiset šintolaiset veistokset. Kiveä ei Japanissa juurikaan käytetty.Encyclopedia of Japan, s. 199Fält et al., s. 159, 163–164The Art of East Asia, s. 618–619, 621