Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas Helsingissä on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen veistämä monumentti, jossa Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim istuu hevosensa selässä. Se sijaitsee marsalkan nimikkokadulla Mannerheimintiellä Helsingissä.Mannerheim.fi Patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1960Rautio 1998, s. 76–77 Mannerheimin syntymäpäivänä.

Mannerheim oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, jolle alettiin suunnitella patsasta. Helsingin patsas on Mannerheimin patsaista kuitenkin järjestyksessä vasta neljäs. Lauri Leppäsen Mannerheimin patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1955 Seinäjoella, Evert Porilan jo 1939 veistämä Mannerheimin patsas 4. kesäkuuta 1956 Tampereella ja Veikko Leppäsen Mannerheimin ratsastajapatsas 19. joulukuuta 1959 Lahdessa. Kaikkein ensimmäinen Mannerheim-muistomerkki oli Sveitsin Montreux’ssä sijaitseva obeliskimainen muistopaasi, joka paljastettiin 14. toukokuuta 1955, pari viikkoa ennen Seinäjoen patsasta.Antero Tuomisto: Suomalaiset sotamuistomerkit. Kustannus Oy Suomen Mies, Helsinki 1998, s. 269, 272. Lisäksi presidenteistä K. J. Ståhlberg ehti saada patsaan Helsinkiin ennen Mannerheimia vuonna 1959.Kruskopf 2000, s. 70 Ratsastajapatsaan valintaa veistostyypiksi perusteltiin paitsi sillä, että Mannerheim oli ratsumies, myös sillä, että maailmalla ratsastajapatsaita on pystytetty hallitsijoille ja suurille sotapäälliköille.Konttinen 1989, s. 24 Suomalaisessa kuvanveistossa niitä ei juuri ollut ennen Helsingin ja Lahden Mannerheim-patsaita.Konttinen 1989, s. 25

Nimet ja nimitykset

Veistoskilpailun voittaneen ja toteutetun ehdotuksen nimi oli Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim. Teos vihittiin paljastustilaisuudessa Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, josta tuli sen virallinen nimi. Sitä on kutsuttu myös Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, Mannerheimin patsaaksi ja Marskin patsaaksi.

Monumentin osat ja mallit

pienoiskuva|Ratsastajapatsas taivasta vasten. pienoiskuva|Veikko Leppänen, Mannerheimin ratsastajapatsas Lahdessa, 1959. Itse 5,4 metriä korkea pronssinen ratsukko lepää 6,3 metriä korkean ja 6,3 pitkän sekä 2,72 metriä leveän punagraniittisen jalustan päällä, ja niiden yhteiskorkeus on 11,7 metriä. Jalustan sisään on sijoitettu rasia, joka sisältää mikrofilmeille tallennettuna kaikkien patsaskeräykseen osallistuneiden nimet.

Muistomerkki on melko yksityiskohtainen ja totuudenmukainen. Veistoksen hevosen sanotaan usein olevan marsalkan viimeinen ratsu Käthy, vaikka hevonen ei periaatteessa esitä mitään tiettyä hevosyksilöä. Ensimmäistä kilpailuluonnosta tehdessään syksyllä 1953 Tukiainen käytti mallinaan everstiluutnantti Eero-Eetu Saarista ja puolustuslaitoksen tallilta tilattua hevosta, jonka piti muistuttaa mahdollisimman paljon Mannerheimin hevosta.Konttinen 1989, s. 111 Armeija lainasi malliksi bessarabialaisen hevosen, jonka piirteitä muokkaamalla Tukiainen tosin sai veistosversiosta hannoverilaisen. Patsaan hevosen peruslähtökohta on kuitenkin Käthy-tamma, jonka askellajiksi valittiin niin sanottu vapaa käynti ratsastajapatsaille yleisen laukan tai ravin sijasta.Konttinen 1989, s. 132 Ennen kilpailun ratkaisemista pohdittiin, onko Mannerheimin hevosen astunta patsaan tapaan ylipäätään mahdollista, joten patsastoimikunta perehtyi hevosten jalkojen liikeratoihin muun muassa hidastetun filmin avulla. Lopullista patsasluonnosta tehdessään Tukiainen käytti apuna kuva- ja filmimateriaalia.

Ratsuväenkenraalin asun sijasta Mannerheim haluttiin kuvata marsalkan asussa kunniamerkkeineen. Patsaan Mannerheimille valittiin vaatetukseksi turkislakki ja virkapuku (m/36, napit näkyvissä, taskut), vyö ja komentohihna, kunniamiekka, koristeiksi rivi täydellisiä kunniamerkkejä ja pari rintatähteä.Konttinen 1989, s. 141 Aluksi asuna oli ollut kevyt kenttätakki (m/41), mutta siihen ei käytännössä yhdistetty turkislakkia. Tukiainen ei veistänyt patsaalle niin paljon kunniamerkkejä kuin toivottiin, koska niitä olisi tullut liikaa. Attribuutit on kuitenkin toteutettu tarkasti, koska Tukiaisen periaatteiden mukaan patsaan kaikkien yksityiskohtien tuli kestää myös tarkastelua läheltä, vaikka niitä ei alhaalta päin välttämättä näekään.

Taustatyö ja ideointi Mannerheimin elinaikana Ensimmäiset ajatukset patsaasta esitettiin sisällissodan jälkeen, ja idea oli lähtöisin mahdollisesti Mannerheimin esikunnan piiristä.Konttinen 1998, s. 43 Ratsastajapatsashanke liittyi alun perin 1910-luvun lopulla suunniteltuihin pääkaupungin itsenäisyys- ja vapaudenpatsassuunnitelmiin. Erilaisia ratsastajapatsaita suunniteltiin sodan muistomerkiksi myös muualle Suomeen. Asia ei kuitenkaan edennyt vuosiin. Kymintehtaan johtaja Julius Polin lahjoitti vuonna 1928 pohjarahastoksi 100 000 markkaa patsasta varten, mutta asetti ehdoksi, että hanke saataisiin alulle 15 vuoden kuluessa.Konttinen 1989, s. 52. Mannerheimin ratsastajapatsaan suunnittelu aloitettiin 1930-luvulla. 1937 tuli Suomen Teollisuusliitolta 500 000 markan lahjoitus. Sen jälkeen alettiin valmistella patsaskomiteaa. Komiteaan tuli yhteensä 49 jäsentä. Patsaskomitean perustamisen jälkeen suoritettiin yleinen varainkeruu 1938. Koska komitea ei ollut sellainen yhteisö, joka olisi voinut saada keräysluvan, luvan hankki Itsenäisyyden liitto.Konttinen 1989, s. 54

Mannerheim itse suhtautui patsashankkeeseen vähän epäröiden: ilmeisesti hän epäili suomalaisten taiteilijoiden osaamista ja piti myös sisäpoliittista tilannetta liian arkana tämänkaltaiselle monumentille.Konttinen 1989, s. 25–26 Samalla häntä kuitenkin vaivasi, tuleeko patsaan hevosesta ja ratsastusasennosta aidon näköisiä. Suomessa ei taiteilijoilla ollut mahdollisuuksia tehdä suurikokoisia hevosveistoksia, koska niistä ei ollut tilauksia ja vireillä olleitakaan hankkeita ei ollut toteutettu.Konttinen 1989, s. 51

Talvisodan syttyminen oli yksi syistä, joka johti patsashankkeen jäädyttämiseen. Silloin rahankeruu lopetettiin Mannerheimin itsensä toiveesta, ja sittemmin hän kielsi koko hankkeen toteutuksen hänen elinaikanaan. Sodan alkaessa keräyksissä oli saatu kokoon puoli miljoonaa markkaa, joka oli kasvanut vuoteen 1941 mennessä 1,7 miljoonaan korkojen ja uusien lahjoitusten ansiosta. Patsaalle etsittiin sijoituspaikkaa myös aatekilpailun avulla, mutta mihinkään ratkaisuihin ei vielä päästy.

Mannerheimin kuoltua Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perusti vuonna 1951 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnan. Ajatus oli syntynyt opiskelijajärjestö Vapauden Akateemisen Liiton (VAL) hallituksessa heti Mannerheimin kuoleman jälkeen, ja sen vei ylioppilaskunnan hallitukselle VAL:n jäsen Pekka Saine, josta tuli patsasvaltuuskunnan sihteeri. Matti Klingen mukaan varsinaisen aloitteen ylioppilaskunnan hallituksessa teki kuitenkin Lauri Kärävä.Seppo Myllyniemi & Jyrki Vesikansa (toim.): Vapauden valli: Näkökulmia Vapauden Akateemisen Liiton vaiheisiin 1950–68, s. 21, 37–38. VAL:n julkaisu nro 8. Vapauden Akateeminen Liitto, Helsinki 2010. Patsasvaltuuskunnan puheenjohtajina toimivat ensin Helsingin yliopiston kansleri Antti Tulenheimo ja sitten yliopiston rehtori Erik Lönnroth. Jäsenenä oli myös eversti Adolf Ehrnrooth. Mannerheim itse oli kerännyt kuvia erilaisista ratsastajapatsaista, joita patsasvaltuuskunta käytti apuna patsaan ideoinnissa.

Tammikuussa 1952 muistojuhlallisuuksien yhteydessä aloitettiin toinen varainkeräys.Konttinen 1989, s. 61 Silloin kerättiin 737 503 lahjoittajalta yhteensä 78 miljoonaa markkaaKonttinen 1989, s. 62 eli nykyrahassa noin 2,3 miljoonaa euroa.Kirjastot.fi Lisäksi saatiin lahjoituksia listakeräyksen ulkopuolelta. Keräyslistat nimikirjoituksineen mikrofilmattiin ja mikrofilmit sijoitettiin 1959 patsaan jalustan perustuksiin. Itse keräyslistat oli kirjoiksi sidottuina lahjoitettu Mannerheim-museoon.

Varainkeruu onnistui niin hyvin, että lopuilla rahoilla kyettiin ostamaan myös Mannerheimin synnyinkoti, Louhisaaren kartano Askaisissa. Kartano lahjoitettiin valtiolle ja siitä tehtiin Museoviraston alainen museo.

Suunnittelukilpailut Ratsastajapatsaasta järjestettiin kaksi suunnittelukilpailua. Vaativampia tehtäviä Suomessa ei ollut kuvanveistäjille aikaisemmin tarjottu, ja molemmat kilpailut työllistivätkin monet heistä noin kolmeksi vuodeksi.Valkonen 1993, s. 57 Ennen kilpailuja tosin ajateltiin yleisesti, että patsas tilattaisiin kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta joko suoraan tai kilpailun tuloksena, koska hänellä oli tarvittavaa kokemusta jo ennestään.

Ensimmäinen kilpailu Suomen Marsalkan ratsastajapatsaskilpailu julistettiin joulukuussa 1952,Rönkkö 1994, s. 118 ja ensimmäinen osa ratkesi vuoden 1954 helmikuussa.Kruskopf 2000, s. 72 Kilpailu oli avoin kaikille suomalaisille kuvanveistäjille ja arkkitehdeille. Osallistujilta vaadittiin patinoimaton kipsimalli (mittakaava 1:5), pohjapiirros sijoituspaikasta järjestelyineen (1:200), kirjallinen selostus materiaaleista ynnä muusta sekä suurpiirteinen kustannusarvio.Konttinen 1989, s. 80–86 Tarkoituksena oli myöntää kolme palkintoa (I palkinto 750 000 mk, II palkinto 500 000 mk ja III palkinto 300 000 mk), lunastaa kolme luonnosta (150 000 mk kappale) ja myöntää kunniamainintoja. Esimerkiksi Mannerheimin asusta ja hevosesta ei annettu ohjeita, tosin Käthy-hevosesta oli liitetty kuvia mukaan kilpailuohjelmaan. Koska kilpailuohjelma oli väljä, ehdotukset olivat hyvin erilaisia. Palkintolautakunta esittikin toiveensa, että mahdollisesti tulevassa uudessa kilpailussa kiinnitettäisiin huomiota aitouteen. Monet Kuvanveistäjäliiton jäsenet kritisoivat sitä, ettei etukäteen tehty selväksi, millaista patsasta haluttiin.Konttinen 1989, s. 99

Mitään saapuneista ehdotuksista ei pidetty ensimmäisen palkinnon arvoisena. Toinen palkinto jaettiin Wäinö Aaltosen (teos Pyhä Vala) ja kuvanveistäjä Heikki Konttisen (teos CGEM) kesken. Kolmannen palkinnon sai kuvanveistäjä Pekka Alava ehdotuksellaan Pro Finlandia 3, jonka lisäksi valittiin erimielisyyksien jälkeen vielä kolme lunastettavaa työtä. Aaltonen suuttui ratkaisusta, koska hän oli pitänyt itseään selvänä voittajana. Hän sai kuitenkin myöhemmin tehtäväkseen Mannerheimin hautamuistomerkin suunnittelun Hietaniemen hautausmaalle.Kruskopf 2000, s. 72–73 Patsasehdotukset olivat esillä Ritarihuoneella ja aiheuttivat keskustelua. Koska kilpailu käytiin nimimerkkien suojissa, ei tiedetä täsmälleen, ketkä loppujen lopuksi osallistuivat kilpailuun, mutta mukana oli ammattilaisten lisäksi myös harrastajakuvanveistäjiä. Ehdotuksia tuli yhteensä 46 kappaletta 44 nimimerkiltä, esimerkiksi Aaltosen tiedetään lähettäneen kaksi työtä eri nimimerkeillä.

Keskustelu muistomerkistä keskittyi hippologisiin yksityiskohtiin. Keskeisenä kysymyksenä pidettiin hevosen asentoa ja sitä, millainen siitä tulisi tehdä. Keskusteltiin hevosen askelen ja anatomian luonnonmukaisuudesta sekä marskin virkapuvusta ja kunniamerkeistä. Kilpailuun tulleita ehdotuksia ja myös palkittuja kritisoitiin vilkkaasti muun muassa lehtien yleisönosastoilla. Monista hevosista löydettiin jotain vikaa, eikä Mannerheimin hahmoa pidetty onnistuneena missään ehdotuksessa.Konttinen 1989, s. 102 Keskustelut osoittivat, että realismin uskottiin fokusoituvan kohteeseensa ja tarjoavan aiheen läpinäkyvänä todellisuutena, eikä tyylinä tai genren tulkintana. Wäinö Aaltonen kyseenalaisti tällaiset näkemykset ja huomautti, että eivät renessanssinkaan aikana hevoset näyttäneet Verrocchion teoksilta.

Toinen kilpailu