thumb|Sergei Okulov 1930-luvulla.
Sergei Okulov (25. syyskuuta 1853 Suistamo, Suomen suuriruhtinaskunta – 8. helmikuuta 1940 Kuopio, Suomi) oli Suomen ortodoksisen kirkon pappi, sielunhoitaja, opettaja, kasvattaja, sisälähetystyön tekijä ja kirjailija.
Varhaisvaiheita
Syntymä ja lapsuus Sergei Okulov syntyi kirkon vahtimestari Nikolai Okulovin (1824–1874) ja hänen puolisonsa Maria Petrovnan perheeseen esikoisena. Heille syntyi lisäksi vielä kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Ajan tavan mukaan, koska kysymys oli papiston jäsenen perheestä, heidät merkittiin Venäjän kansalaisiksi. Sergei Okulovista tuli Suomen kansalainen vasta vuonna 1920.
Okulovit olivat jo sukupolvien ajan olleet kirkon palveluksessa, mikä ohjasi nuoren miehen elämää jo alusta alkaen. Jo varsin varhain nuori mies halusi oppia eritoten suomen kieltä ja palvella kansaa sen avulla. Tähän häntä ohjasi sekä kodin perintö että yllättäen myös Venäjän kirkko: Pyhä synodi oli nimittäin vuonna 1812 määrännyt, että kun ns. Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen, alueen kirkoissa olisi käytettävä kansan kieltä eikä kirkkoslaavia kuten siihen asti.
Okulovin kerrotaan olleen jo lapsena hyvin vakava ja uskonnollismielinen, paljon rukoileva; käytös oli hillittyä ja sanat harkittuja eli jonkinlainen ”sisäinen vakavuus” leimasi Okulovin koko elämän. Hän hakeutui heti iän salliessa seminaariin opiskellakseen papiksi.
Hengellisessä seminaarissa
Sergei Okulov aloitti seminaarin vuonna 1869; hän alkoikin opiskella erityisen innokkaasti kieliä, eritoten suomea: hän tutustui Kalevalaan ja venäjänsi sieltä runon ”Pohjolan häät”. Kaarlo Merikosken Okulov-elämäkerran mukaan Okulov myös avusti seminaarin suomen kielen opettaja Johannes Albinskia kääntämään jumalanpalveluskirjallisuutta kirkkoslaavista suomeksi.
Merikosken mukaan Okulov alkoi seminaariaikanaan ymmärtää, että kotikylän ihmiset elivät ”hengellisessä pimeydessä”: uskovaisuus oli sanoja ja tapoja vailla syvempää sisäistämistä; vain suomenkielinen hartauskirjallisuus voisi herättää tästä horroksesta.
Asia on myöhemmän tulkinnan (Laitila) mukaan tuskin näin yksinkertainen; Okulov ei niinkään nähnyt käännöstyötä suomalaiskansallisena valistuksena kuin pikemminkin tarpeena vahvistaa ortodoksisuutta Raja-Karjalassa, sillä kuten hän myöhemmin totesi, omakielisen opetuksen puute oli vakava uhka suomalaisille ortodokseille ja saattoi johtaa liiankin helposti uskosta luopumiseen.
Pappeus ja avioliitto Sergei Okulov valmistui hengellisestä seminaarista kesäkuussa 1875 ”ylioppilaan arvolla”. Opinnot jatkuivat hetken ajan hengellisessä akatemiassa, mutta keskeytyivät, kun Pietarin metropoliitta Isidor (virassa 1858–1892) esitti hänen nimittämistään Sortavalan kirkkoherraksi.
Okulov suostui ja solmi myös avioliiton Sortavalan kirkkokuoron jäsenen ja hetkellisen johtajan Maria Romanovin (1859–1939) kanssa; heidät vihittiin tammikuussa 1876 heti vuoden alusta teofaniajuhlaan eli 6. tammikuuta asti kestäneen avioliittoon vihkimiskieltoajan Ortodoksinen kirkko ei vihi avioliittoon 1.-6. tammikuuta välisenä aikana eikä Suuren paaston ja Pääsiäisviikon aikana päätyttyä; lukijaksi Okulov oli vihitty jo seminaarissa, ja diakoniksi hänet vihittiin häitä seuranneena sunnuntaina. Muutamaa viikkoa myöhemmin eli 12. helmikuuta (vanhaa ajanlaskua) /30. tammikuuta (uutta ajanlaskua) 1876 Okulov vihittiin papiksi.
Maria ja Sergei Okulov saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, joista neljä kuoli nuorina. Yksi pojista suomenkielisti nimensä Ortamoksi, mutta papillinen suku jatkuu sekä poikien että tytärten kautta.
Pappina Sortavalassa Olo Sortavalassa alkoi hyvin: Valamon luostarin igumeni Damaskin (virassa 1839–1881) kutsui uuden kirkkoherran puolisoineen puheilleen. Hän kestitsi heitä vieraanvaraisesti ja myös siunasi nuorenparin pyhällä ikonilla. Tästä alkoi igumenin ja Okulovien loppuun asti kestänyt ystävyys, joka jatkui saman veroisena myöhempienkin igumenien aikana. Vuosien saatossa Okulov avusti luostaria eritoten kääntäjänä, suomentaen tarpeen mukaan sieltä tulleita kirjeitä ja antaen neuvoja ja ohjeita.
Sortavala oli vilkas kauppakaupunki; rajan läheisyys antoi oman merkityksensä asialle. Se ei ollut rajakaupunki vain taloudellisesti vaan myös aatteellisesti: suomalaisen ja venäläisen nationalismin raja kulki juuri siellä.
Vaikka synodi olikin jo varhain määrännyt, että alueella olisi käytettävä valtaväestön kieltä – siis suomea tai karjalaa – 1900-luvun taitteen tienoilla Raja-Karjalaan oli lähetetty venäläissyntyisiä ja pitkälti ummikkovenäjänkielisiä pappeja.
Papiston äidinkielestä riippumatta jumalanpalveluskielenä oli kuitenkin useimmiten kirkkoslaavi, vaikka papisto olisikin osannut suomea, koska seurakuntalaiset olivat tottuneet siihen ja halusivat pitää kirkkoslaavin vaikkeivät ymmärtäneet mitään.
Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta perustetaan
Okulovin mielestä tämä oli surullinen tilanne, ja vuonna 1880 hän aloittikin keskustelut muiden pappien kanssa suomenkielisestä ortodoksisesta valistustyöstä.
Näistä keskusteluista syntyikin kirkkoherra Vladimir Soboleffin aloitteesta kokonainen yhdistys tässä nimenomaisessa tarkoituksessa; Soboleff lähetti ehdotuksen säännöistä Pietarin hengellisen konsistorin hyväksyttäväksi.
Näin sai alkunsa Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta (jäljempänä PSHV); säännöt eivät tahtoneet mennä millään läpi konsistorista, mutta Soboleff keksi lähettää ne vuonna 1884 Suomen senaatille jolla oli valta hyväksyä yleishyödyllisiä järjestöjä; nyt hanke onnistui ja veljeskunta aloitti toimintansa Viipurin katedraalissa pidetyllä rukoushetkellä 12./1. kesäkuuta 1885 (vanhaa/uutta ajanlaskua).
Jäsenmäärä vaihteli alkuvuosina kovin, mutta ajan kanssa se vakiintui.
Päätehtäväksi otettiin valistustyö; kirjasten julkaiseminen oli sensuurista huolimatta helppoa, koska sensuurisäädökset sallivat uskonnollisen kirjallisuuden julkaisemisen ja varsinainen sensuuri kuritti lähinnä suurten kaupunkien päivälehtiä.
Kirkkoherra Okulov paitsi suomensi myös välitti kirjoja, ja vuoteen 1905 asti hän myös varastoi veljeskunnan painattamat suomenkieliset kirjat. Hänen työnsä tässä suhteessa kasvoi mittavaksi; vapaakappaleita kirjoista jaettiin köyhimpiin seurakuntiin, menipä niitä Venäjän puolellekin.
Myös sittemmin kuuluisiksi tulleet tiistaiseurat alkoivat vuonna 1886 ja niiden merkitys vain kasvoi kasvamistaan; tärkeitä toimintatapoja olivat kirkkolaulun kehittäminen ja köyhien koululasten vaateapu – jossa ei tehty eroa luterilaisten ja ortodoksien välillä.
Tarkalleen tuntemattomista syistä tiistaiseurojen toiminta hiipui jo vuonna 1903 ja uudelleen se alkoi vasta vuonna 1924.
Suomen hiippakunta muodostetaan Arkkipiispa Antonij
Vuonna 1891 Suomen alue, joka oli kuulunut Pietarin hiippakuntaan, erotettiin omaksi itsenäiseksi hiippakunnakseen ja ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin apulaispiispa Antonij (Aleksander Vadkovskij); hän sai piispanistuimensa paikaksi Sortavalan.
Uusi arkkipiispa katsoi tärkeäksi tehtäväksi toisaalta valistaa omia uskovaisiaan ja toisaalta pyrkiä poistamaan luterilaisten ylenkatsetta ortodokseja kohtaan. Tässä kohdin kirkkoherra Okulovin apu oli enemmän kuin tarpeen.
Senaattori Y.S. Yrjö-Koskiselle 3. joulukuuta 1893 päivätyssä kirjeessään arkkipiispa toteaa ettei hän pyri hyökkäämään luterilaisuutta vastaan vaan toimimaan ortodoksien oikeuksien puolustajana ja suojelijana – pelkistäen siis: Antonij halusi tehdä kirkollista valistustyötä, ei poliittista propagandaa.
Aamun Koitto syntyy Oman piispan – ja suvaitsevaisen sellaisen – saaminen siivitti eritoten hanketta saada hiippakunnalle oma äänenkannattaja; kirkkoherra Okulovin mukaan lehden olisi oltava Tästä saatiinkin lehden nimeksi Aamun Koitto.
Okulov oli päätoimittaja sekä silloisen lain mukaan myös julkaisija, vaikka PSHV kantoikin taloudellisen vastuun.
Autonomian ajalla Aamun Koitto ilmestyi kerran kuukaudessa 8–12–sivuisena, melko runsaasti kuvitettuna. Lehti painettiin Sortavalassa, koska laki määräsi että lehdet oli painettava julkaisijan kotipaikkakunnalla – ja Sortavalassa sensuuri oli lievempää kun PSHV:n kotipaikalla Viipurissa.
Vuonna 1922 venäläiset seurakunnat ehdottivat lehden muuttamista kaksikieliseksi; ajatus torjuttiin, mutta Valamon luostarin taloudellisella tuella perustettiin kolme vuotta myöhemmin venäjänkielinen rinnakkaislehti Utrennaja Zarja; Okulov oli senkin vastaava toimittaja, mutta suurimman käytännön vastuun kantoi ensin seminaarin opettaja Nikolai Varfolomejev (Valmo) ja loppuvuodesta 1929 kirkollishallituksen notaari Nikolai Kasanskij (myöh. Kasnio).
Venäjänkielinen lehti lakkautettiin talvisodan alettua eikä sitä perustettu koskaan uudelleen.
Routavuosien koettelemuksia Arkkipiispa Nikolaj
Vuonna 1898 arkkipiispa Antonij sai ylennyksen ja siirron pois Suomesta; hänen tilalleen tuli arkkipiispa Nikolaj, joka oli aivan eriluontoinen. Se, että näin kävi juuri ensimmäisen sortokauden eli ns. routavuosien alussa, liittynee tuolloin voimistuneeseen panslavismiin.
Aamun Koiton sivuilta voi lukea päätoimittaja Okulovin ja arkkipiispan sanallisia yhteenottoja, jotka aika ajoin kasvoivat rajuiksikin; Okulov itse myönsi eräässä paljon myöhemmässä haastattelussa, että kiistely nimenomaan ummikkovenäläisten papiston jäsenten, eritoten piispojen, kanssa, sai joskus jopa sopimattomia mittoja; eräät tutkijat sanovat, että kyseinen kiistely vaikuttaa joskus suorastaan eräänlaiselta "henkiseltä nyrkkitappelulta".
Nikolaj’n kausi oli vaikeaa aikaa Suomelle, ja ei varmaan ollut puhdas sattuma, että hänen siirtonsa Tverin arkkipiispaksi ajoittui ensimmäisen sortokauden loppuun vuoteen 1905.
Arkkipiispa Sergij’n kausi Kesäkuussa 1905 uudeksi arkkipiispaksi nimitettiin Pietarin hengellisen akatemian rehtori, arkkimandriitta Sergij (Ivan Stragorododskij) vuoden 1906 alusta alkaen. Nimitys herätti vilkasta keskustelua Aamun Koiton palstoilla – eritoten koska vuoden 1906 alusta astui voimaan myös uskonnonvapauslaki, joka mahdollisti kirkosta eroamisen.
Keskustelu jatkui vielä vuoden 1907 puolellakin, ja uutta aihetta antoi 25. – 26./12. - 13. heinäkuuta 1907 (vanhaa/uutta ajanlaskua) Valamossa pidetty Suomen hiippakunnan pappeinkokous. Kokouksessa keskusteltiin vilkkaasti mm. uskosta luopumisesta, jumalanpalveluskirjallisuuden suomentamisesta sekä lastenkoulujen opetuskielestä. Okulov ilmoitti jo varhain vetäytyvänsä toimittajantyöstä, koska se vei kohtuuttomasti aikaa suomennokselta. Tosin hän sittemmin muutti mielensä.
Arkkipiispa Sergij nosti kokouksen ulkopuolella esiin kysymyksen venäjän kielen pakollisuudesta opettajakoulutuksessa; tämä siksi ettei olemassa ollut säädöksiä asiasta vaan niitä vasta valmisteltiin.
Arkkipiispa vastusti Aamun Koiton sivuilla ajatusta palvelusten täydestä suomentamisesta, koska tällöin muutettiin palvelusten rakennetta – silti hän torjui jyrkästi ajatuksen että palvelukielenä tai kirkollisten koulujen kielenä olisi aina ja kaikkialla ollut venäjä. Hän kuitenkin lisäsi että kieltä olisi opetettava – kuten rajapitäjissä – sekä lapsille
Tilanteesta kasvoi arvovaltakiista ennen muuta synodin ja lehden välille, ja seuraus oli että vuoden 1908 alusta lehti lakkasi ilmestymästä. Nimellisenä syynä oli varojen niukkuus.
Alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt lakkautusaika, mutta Suomen itsenäistymisen jälkeen Aamun Koitto alkoi ilmestyä uudelleen.
Kielikysymys ja kirkosta eroaminen Elokuun 8. ja 9. päivänä 1905 pidetyssä kokouksessa käsiteltiin kirkkolaulun elvyttämistä seurakunnissa, jumalanpalveluskirjallisuuden suomentamista sekä hengellisen konsistorin ehdotusta siirtää kiertokoulunopettajien valmistus laitos Sortavalasta Viipuriin – minkä kokous torjui. Suomenkieliset julkaisut katsottiin tärkeiksi.