Mäntsälän kapina oli lapuanliikkeen kannattajien yritys kaataa Suomen hallitus keväällä 1932. Kapinassa Mäntsälässä, Seinäjoella, Salossa, Porissa ja Jyväskylässä toimineet Lapuan liikkeen kannattajat yrittivät väkivallalla uhaten kaataa heidän mielestään kommunismia liikaa suosivan hallituksen. Kapina ei johtanut avoimiin taisteluihin ja päättyi kapinallisten antautumiseen sekä lapuanliikkeen kieltämiseen.
Mäntsälän kapina sai alkunsa niin sanotusta Mäntsälän Ohkolan metakasta 27. helmikuuta 1932. Kapinallisten mielestä hallitus ei ollut tehnyt kaikkia tarpeellisia toimia kommunismin hävittämiseksi, joten hallituksen oli erottava ja uuden astuttava tilalle. Kapina ei rajoittunut vain Mäntsälän seudulle, vaan kyseessä oli usealle paikkakunnalle ulottunut, lapuanliikkeen tuella tapahtunut aseellinen liikehdintä. Kapinakäsky ei tullut lapuanliikkeen keskusjohdolta, vaan kapina syntyi mäntsäläläisten omasta aloitteesta.Niinistö, Jussi: Lapuan liike – kuvahistoria kansannoususta 1929–1932, s. 109–137, Helsinki Nimox. 2003
Kapinan taustaa Mäntsälän kapinan taustalla oli Lapuan Liike ry:n piirissä toimineiden aktivistien toiminta, joka oli vuodesta 1929 alkaen ylittänyt laillisuuden rajat perustellen asiaa isänmaallisuudella. Lapuanliikkeen ja sitä kannattaneiden poliittisten piirien mielestä oli "parempi kulkea laittomuuksien kautta laillisuuteen kuin laillisuuksien kautta laittomuuteen". Kommunisminvastainen kansanliike eli lapuanliike oli ajanut 11. marraskuuta 1930 läpi tasavallan suojelulain eli niin sanotut kommunistilait, jotka kielsivät kommunistisen järjestötyön. Sosiaalidemokraatit vastustivat tätä lakia, ja monet kommunisteista siirtyivät SDP:n riveihin.
Lapuanliike järjestäytyi 22.–23. marraskuuta 1930 Lapuan Liike ry:ksi, joka otti tavoitteekseen myös sosiaalidemokratian kitkemisen, koska kommunistinen toiminta oli liikkeen mukaan siirtynyt tähän ainoaan jäljelle jääneeseen vasemmistopuolueeseen. Sosiaalidemokraattien näkökulman mukaan tarkoituksena oli vähitellen kieltää maltilliset vasemmistolaiset ja liberaaliset porvarilliset puolueet. Lapuan liike onnistui vaikuttamaan vielä vuoden 1931 presidentinvaaleihin saamalla kannattamansa Kansallisen Kokoomuksen P. E. Svinhufvudin presidentiksi. Presidentinvaalien jälkeen järjestö alkoi viettää hiljaiseloa, mutta sen jäljelle jäänyt kannattajakunta alkoi samalla radikalisoitua.
Poliittinen keskusta (Kansallinen Edistyspuolue ja Maalaisliitto) olivat aluksi kannattaneet kansanliikettä, kunnes se sai kommunistilait läpi, mutta näkivät järjestöksi muuttuneen kansanliikkeen turhaksi tämän saatua julkilausutut tavoitteensa toteutetuksi.
Tilanne alkoi kärjistyä syksyllä 1931. Maalaisliiton Sunilan II hallituksen sisäasiainministeri ja lapuanliikkeen vakaumuksellinen vastustaja, RKP:n Ernst von Born, määräsi lapualaisten sulkeman Lapuan työväentalon avattavaksi 17. syyskuuta. Työväentalo oli ollut kommunistien hallussa ja lapuanliike oli saanut alkunsa sen sulkemisesta 23. marraskuuta 1930. Nyt kommunistilakien jälkeen työväentalot ja -yhdistykset tulivat sosiaalidemokraattien haltuun. Von Born ärsytti vielä entisestään lapualaisia sanomalla määräyksensä yhteydessä: "Nyt katsotaan, kuka tässä maassa määrää, hallitus vai Kosola."
Lapuanliike otti tilanteen haasteena, ja kansalaiskokouksen jälkeen Lapuan työväentalo naulattiin ja laudoitettiin umpeen 2 000 miehen voimin 21. syyskuuta. Työväentalon uudelleen sulkemisesta tuli kansanjuhla, jonka jälkeen lähetettiin hallitukselle sähke: "Talo on kiinni ja pysyy." Viranomaiset joutuivat jälleen taipumaan lapualaisten tahtoon. Tapahtumasta tuli hallituksen arvovaltakysymys, kun lapualaiset näpäyttivät sitä jälleen joukkovoimallaan. Lehdistössä kysyttiin, kumpi oli voimakkaampi, "pohjalainen vasara" vai "sisäasianministerin sorkkarauta".
Tapahtuman jälkeen sisäpoliittinen kriisi syveni ja keskustan sekä vasemmiston lehdet arvostelivat lapuanliikkeen toimia. Syksyllä 1931 oli jo perustettu keskustaporvarillinen lapualaisvastainen salaseura Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain puolesta, joka käynnistyi samana päivänä, kuin Ohkolan metakka tapahtui. Salaseura sai tukea Sunilan hallitukselta.
Ohkolan metakka thumb|Mikko Erich puhuu Ohkolan työväentalolla. Lopulta sisäpoliittinen kriisi saavutti huippunsa kun Mäntsälässä luutnantti Esra Terän johtamat 400–700 suojeluskuntalaista keskeyttivät sosiaalidemokraattisen kansanedustaja Mikko Erichin puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla lauantai-iltana 27. helmikuuta 1932. Miehet oli koottu Mäntsälästä ja muualta, erityisesti Helsingistä. Miehet ampuivat noin 700 kertaa maahan ja ilmaan, mutta viisi luotia päätyi myös työväentalon sisälle ja yksi niistä repi poliisimiehen hihan. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut.
Luutnantti Terä meni työväentaloon sisälle ja kysyi: "Kuinka sinä, joka olet vapaussodan sankareiden patsaspuhuja ja -paljastaja, käyttäydyt näin? Lupaatko, ettet enää tämän jälkeen Mäntsälään tule?" Erich vastasi: "Lupaan" ja poistui paikalta poliisisaatossa. Mäntsälässä vasemmiston ja oikeiston välit olivat vanhastaan kireät, sillä punaiset olivat murhanneet Suomen sisällissodan aikana noin 30 paikkakunnan valkoisella puolella ollutta asukasta. Tämän lisäksi kunnassa oli esiintynyt tavanomaista valkoista terroria. Yhteensä mäntsäläläisiä kuoli sisällissodan aikana noin 200.Suomen sotasurmat -projektin haulla (27.6.2007) löytyy 31 murhattua mäntsäläläistä. Yhteensä kuolleita on 203.
Mäntsälässä ja Uudellamaalla oli ollut oikeistolaista, laillisuuden rajamailla liikkunutta toimintaa jo pitkän aikaa. Työväentalojen naulaamisesta oli päätetty jo 25. tammikuuta 1932 ja ensimmäisenä oli suljettu juuri Ohkolan työväentalo. Tämän jälkeen useita muita työväentaloja naulattiin kiinni. Sisäministeri von Born sekä Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander olivat jahdanneet naulaajia tuloksetta. Jalander olikin lähettänyt Ohkolan työväentalolle liikkuvan poliisin osaston sen naulaamisen aikaan.
Von Bornia ja Jalanderia vihattiin eniten, koska he olivat laillisuusmiehinä puolustaneet sosialisteja ja mäntsäläläisten mukaan siinä samalla myös kommunisteja. Kaiken lisäksi he olivat kannustaneet Erichiä pitämään puhetilaisuuden ja antaneet 30 miehen poliisisaattueen tämän käyttöön. Erichiä taas vihattiin siksi, että hän oli loikannut kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin. Hän oli myös paljastanut vapaussodan sankaripatsaita, joten häntä pidettiin takinkääntäjänä ja vääränä henkilönä puhumaan sosialismin sekä marxilaisuuden puolesta.
Jalander ja von Born tiesivät puhetilaisuuden johtavan kiristyneen tilanteen eskaloitumiseen. 24. helmikuuta lapualaiset olivat tuoneet miehiä ja aseita Mäntsälään sekä levittäneet julistetta, jossa sanottiin Ohkolan puhetilaisuuden olevan peruttu. Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin johtaja ja Lapuan liikkeen radikaalimpaan siipeen kuulunut Paavo Susitaival tiesi puhetilaisuuden provosoivan mäntsäläläisiä ja pyysi Suojeluskuntain päällikköä Lauri Malmbergiä sekä presidentti Svinhufvudia estämään puhetilaisuuden, mutta nämä eivät puuttuneet tilanteeseen. Estääkseen puhetilaisuuden Susitaival yritti vielä liittää von Bornin, Jalanderin ja vapaamuurarit aikansa kohurikostapaukseen Tattarisuon silvottuihin ruumiinosiin sekoittaen tilannetta entisestään.
Heti puhetilaisuuden hajottamisen jälkeen Jalander antoi käskyn pidättää tekoon osallistuneet henkilöt. 400 miestä kokoontui kirkonkylään Mäntsälän suojeluskuntatalolle juomaan lottien keittämää kahvia ja kieltäytyi hajaantumasta sekä luovuttamasta asianosaisia virkavallalle. Kansanjoukon johtajaksi nousi muilutustuomiota alueella pakoillut luutnantti Artturi Vuorimaa. Vuorimaa piti puheen ja laati 28. helmikuuta tasavallan presidentille osoitetun kapinajulistuksen, jonka allekirjoittivat Otto Ollikainen ja Albert Vuori. Sosiaalidemokratian kiellettäväksi vaatineessa julistuksessa luki:
Julistus jatkoi:
Kapinajulistus loppui sanoihin:
Kapina 28.–29. helmikuuta pienoiskuva|Uudenmaan rykmentin sotilasvartio Oulunkyläntien varrella 29. helmikuuta 1932. pienoiskuva|Sotilaita Helsingin Kauppatorilla. Ohkolan tapahtumien iltana Vuorimaa soitti Lapuan liikkeen pääsihteeri, kenraalimajuri K. M. Walleniukselle, ja pyysi apua. Wallenius kutsui liikkeen johdon koolle ja Ylistaron herännäisjohtaja Matti Malkamäki oli heti valmis tukemaan Mäntsälän miehiä ja näiden toimintaa. Pohdinnan jälkeen muukin johto päätyi samaan tulokseen ja päätti selvittää sotkuisen tilanteen jollakin tavalla. Tilanne kehittyi itsestään jo ilman liikkeen päätöksiä, koska aseistautuneita joukkoja saapui koko ajan Mäntsälään.
Liikkeen päämajassa Kosolassa päätettiin 28. helmikuuta lähettää miehiä pitäjittäin kiintiöiden mukaisesti ja saman päivän illalla Seinäjoen asemalla oli jo vääpeli Antti Isotalon ja kapteeni Anton Eonsuun johtama 74 miehen aseistautunut eteläpohjalaisjoukko. Samalla junalla liikkeen johtaja Vihtori Kosola ja Wallenius lähtivät Hämeenlinnaan seuramaan tilanteen kehittymistä. Lapuan liike antoi hälytyksen vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön ja kansalliskaartin Suojeluskunnan (1918–1944) kautta, joten miehet olivat suojeluskunnan univormussa, aseistuksessa ja varustuksessa.
28.–29. helmikuuta 1932 välisenä yönä hallitukselle selvisi tilanteen vakavuus ja helsinkiläiset joukko-osastot määrättiin suojelemaan strategisia kohteita, koska pelättiin kapinallisjoukkojen marssivan pääkaupunkiin. Hallitus ja presidentti Svinhufvud päättivät toteuttaa ironisesti Lapuan liikkeeseen tasavallan suojelulakia, joka oli säädetty alun perin kommunisteja vastaan. Tasavallan suojelulain perusteella Lapuan liikkeen johto määrättiin pidätettäväksi ja sen julkaisemat sanomalehdet lakkautettavaksi. Lakkautettavien listalla olivat radikaali pää-äänenkannattaja ja Arne Somersalon toimittama Ajan Sana ja järjestölehti Lapuan Päiväkäsky.
Kapinalliset eivät kuitenkaan suunnitelleet hyökkäysaikeita, vaan päättivät odottaa. Hämeenlinnan kaupunginhotellissa kokoontunut Lapuan liikkeen valtuuskunta totesi julkilausumassaan liikkeen olevan sellaisessa tilanteessa, ettei yhteiskuntarauhaa voitaisi säilyttää, jollei hallitus eroa välittömästi ja poliittinen suunta maassa muutu. Julkilausuma vetosi edelleen liikkeen aiempiin vaatimuksiin valtiollisen elämän tervehdyttämisestä. Liikkeen mukaan näitä vaatimuksia ei ollut toteutettu, joten se vaati, että uuden hallituksen tuli olla puoluepolitiikasta vapaa sekä nojautua isänmaallisten kansalaisten tukeen ja kannatukseen.
29. helmikuuta 1932 eteläpohjalainen suojeluskuntajoukko saapui Mäntsälään, missä jo odottivat muut kapinalliset suojeluskuntalaiset. Eteläpohjalaisten aikana Mäntsälässä olleet joukot olivat jo muodostaneet joukko-osaston Mäntsälän Kärkijoukot. Pohjalaisia arvostettiin lapualaisvuosien aikana, ja heidän saapumisensa nostatti entisestään taistelutahtoa.
Kapinalliset asettivat vartiot kirkonkylään johtaville teille ja tiedustelupartiot lähetettiin tehtäviinsä. Mäntsälän Kärkijoukkoja johti lahtelainen jääkärikapteeni Lahja Veijola avustajanaan Esra Terä ja adjutanttinaan Julius Jaamala. Mäntsäläläiset muodostivat Kärkijoukkojen 1. komppanian johdossaan pohjalainen reservivänrikki Niilo Kosola. Eteläpohjalaiset muodostivat 3. komppanian johtajanaan jääkäriluutnantti Anton Eonsuu. Kaikki nämä joukot asettuivat puolustukseen. Antti Isotalo taas lähti Helsinkiin yhteyshenkilöksi rintamamiespiireihin. Sotilaskuri oli moitteeton ja juopumuksestakin määrättiin raipparangaistus. Elintarvikkeet ja muu tuki saatiin paikkakuntalaisilta.