thumb|225px|Pyhä Teresa Avilalainen.
Kristillinen mystiikka on kirkoissa, luostareissa, seurakunnissa tai itsenäisesti harjoitettua uskonnollista toimintaa, jossa henkilö pyrkii suoraan yhteyteen Jumalan kanssa. Kristillisessä mystiikassa on lukuisia yhteneviä piirteitä muiden uskontojen mystiikkojen kanssa ja tämän vuoksi sitä on pidetty merkittävänä ekumenian ja uskontodialogin välineenä.
Mystiikka liittyy uskon tai hengellisyyden kehittymiseen. Kristillinen mystiikka voidaan nähdä rukoilemisen kehittämisenä, sillä rukoilu on sen keskeinen työväline. Mystiikka voidaan määritellä myös Jumalan rakastamiseksi ja tämän vuoksi osa naismystikoista on jopa nimittänyt Kristusta aviopuolisokseen. Mystinen tieto on kristillisessä perinteessä Pyhän Hengen lahjaa, ja sitä saadaan rakkauden kautta. Kuuluisia ovat myös mystiset kokemukset, joissa uskova kokee erityistä läheisyyttä Jumalan kanssa. Jumala koetaan usein ekstaasissa eli hurmostilassa. Mystikot puhuvat ”Jumalassa rukoilemisesta” tai ”Jumalaan uppoamisesta”. Heidän mukaansa ekstaasissa Pyhän Hengen vuodattama tieto sytyttää ihmiseen rakastavan liekin.
Kristillisessä mystiikassa voidaan tehdä ero opilliseen ja kokemukselliseen mystiikkaan, jotka ovat selvästi vaikuttaneet toisiinsa. Opillinen mystiikka käytti keskiajalla läntisessä kirkossa kielenään latinaa, ja siinä pyritään luomaan teoreettinen esitys kristillisen kasvun tiestä. Kokemuksellisen mystiikka taas käytti kielinään kansankieliä ja suuntasi huomionsa erityisesti mystisten kokemusten kuvaamiseen. Kristillistä mystiikkaa voidaan erotella myös sen mukaan kohdistuuko huomio siinä Jumalaan Luojana, Kristuksena vai Pyhänä Henkenä.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 21–24.
Mystiikan historia
Kristillinen mystiikka antiikissa
Kristillinen mystiikka sai antiikissa vaikutteita erityisesti kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta, mutta myös antiikin mysteeriuskonnoista. Platonin, Aristoteleen, stoalaisten ja uusplatonismin vaikutus on selvästi havaittavissa, mutta keskeinen vaikuttaja on myös juutalainen mystikko Filon Aleksandrialainen.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 38–57.
Ensimmäisillä vuosisadoilla kristinuskon syntymän jälkeen lukuisilla kristityillä esiintyy mystisiä kokemuksia. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi Apostolien teoissa () kuvattua Paavali Tarsolaisen kokemusta, jossa hän kuulee Kristuksen puhuvan hänelle sokaisevasta valosta. Merkittäviä uskonnollisia kokemuksia esiintyi myös kristillisillä marttyyreillä (esim. Perpetua) ja askeeteilla (esim. Antonios Suuri (251–356), Pakhomios (n. 296–346) ja Pyhä Makrina (n. 327–379). Askeeteille eläminen usein yksin karussa autiomaassa ja siellä kiusausten ja tylsistymisen voittaminen olivat valmistautumista Jumalan kohtaamiseen. Jo varhain kristittyjen keskuudessa syntyi myös ns. imitatio Christi -teologia, eli näkemys, että kristityn tulee elää samalla tavoin kuin Jeesus oli elänyt, joskus jopa ns. stigmatisaatioihin asti.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 89–97.
Varsinaista mystiikan teologiaa kehittelee kuitenkin vasta Pseudo-Dionysios Areopagita 400- ja 500-lukujen vaihteessa teoksissaan De divinis nominibus, Caelestis hierarchia ja Theologia mystica. Varhaisella keskiajalla hänen teoksiaan oli saatavissa vain kreikaksi, mutta ne käänsi latinaksi Johannes Scotus Eriugena 800-luvulla. Pseudo-Dionysios on erityisen kiinnostunut teofanioista eli merkeistä tai Jumalan näkyvistä ilmenemismuodoista, jotka auttavat ihmistä ymmärtämään Jumalan olemusta. Tällaisia ovat esimerkiksi liturgia, hengellinen hierarkia ja uskonnolliset symbolit ja nimet. Hänen teoksensa De divinis nominibus eli Jumalallisista nimistä käsittelee Jumalaa koskevien ilmauksien – Hyvä, Valo, Rakkaus – avulla niitä tapoja, miten Jumala ihmiselle näyttäytyy, vaikka onkin nimien "tuolla puolen". Caelestis hierarchia eli Taivaallinen hierarkia käsittelee "enkelijärjestyksiä". Theologia mystica opettaa tulkitsemaan Raamatun mystisiä merkityksiä ja esittää mystisen kokemuksen kolme vaihetta: puhdistautuminen (lat. purgatio), valaistuminen (lat. illuminaatio) ja Jumalaan yhtyminen (lat. unio). Lisäksi teoksen merkitys on, että se rajaa mystiikalle oman erityisalueensa teologian sisällä.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 133–137.
Pseudo-Dionysos edustaa ns. apofaattista mystiikkaa.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 136 Sen mukaan Jumala on käsitettävä kaikenlaisten ominaisuuksien ja käsitteiden taakse, eikä hänestä voida esittää mitään myöntävää tai kieltävää väitettä. Uusplatonilaisen ajattelunsa mukaisesti hän kuitenkin käsittää Jumalan auringon kaltaiseksi säteileväksi valoksi, joka hiipuu vähitellen päästessään pidemmälle ja josta kaikki olennot pääsevät osallisiksi oman etäisyytensä mukaisesti. Rakkautensa ja hyvyytensä kautta Jumala hänen mukaansa huolehtii kaikista olennoista, ja kaikki syntyy hänestä, mutta lopulta kuitenkin palaa häneen.
Mystiikka ja keskiajan luostarilaitos pienoiskuva|Sant Antimon luostari Italiassa
Keskiajalla mystiikan harjoittaminen oli lähes täysin sidottua luostareihin aina 1200-luvulle asti, jolloin yliopistot aloittivat toimintansa Euroopassa. Luostarilaitosten esikuvat löytyvät kuitenkin jo antiikista, kuten Basileios Suurelta. Benediktiinien merkitys keskiajalla on tässä mielessä merkittävä. Hengellisenä ihanteena heillä on yhteisöelämän tarpeita ja sisäistä kasvua palveleva nöyryys ja hiljaisuus, johon liittyy myös työn arvostaminen. Varhaiskeskiajan mystiikan kehityksen kannalta luostarielämän ihanteet kuten kuuliaisuus, köyhyys, selibaatti, rukoilu ja Raamatun tutkiminen, olivat lähes välttämättömiä. Tämän vuoksi yleinen ajattelutapa oli, ettei hengellinen kehitys päässyt edes alkuun luostarin ulkopuolella. Benediktiineillä erityisesti psalmien laulamiseen tarkoitetut seitsemän hetkipalvelusta vuorokaudessa olivat mystiikan kannalta otollisia. Ajatus maallikosta mystikkona kehittyi vasta myöhäiskeskiajalla.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 118–125.
1200-luvulle tultaessa luostarilaitos kokee monia uudistusliikkeitä. Benediktiinisääntökunnassa erityisesti sen sisterssiläinen haara on merkittävä mystiikan kannalta oppineisuutensa vuoksi. Samalla mystiikan harjoitus saa yhä uusia muotoja, sillä eristäytyneen luostarihurskauden rinnalle nousee yliopistojen teologisia tiedekuntia, vaeltelevia kerjäläisveljiä, uusia erakkoliikkeitä, julkisia saarnaajia ja, erityisesti naisten keskuudessa, mystinen ja yhteiskunnallisesti osaaottava maallikkohurskaus, josta hyvänä esimerkkinä ovat mm. Hildegard Bingeniläinen ja Elisabeth Schönaulainen. Franciscus Assisilaisen (1181–1226) ja hänen kerjäläisveljistönsä merkitys toiminnallisen mystiikan ja maallikkohengellisyyden kannalta oli keskiajan lopulla merkittävä, sillä hän korosti saarnaamisen, opettamisen ja muun toiminnallisen elämän (lat. vita activa) merkitystä siinä.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 157–161.
Mystiikan oppi keskiajalla
Paavi Gregorius Suuren (n. 540–604) eli Jumalan konsulin merkitys keskiaikaisen mystiikan kannalta on tärkeä. Käytännön tasolla hänen merkityksensä korostuu luostarien rakentajana ja luostarilaitoksen tukijana, mutta hän myös kirjoitti kristillisestä mystiikasta teoksissaan Liber pastoralis regulae (Hengellisen ohjauksen käsikirja) ja Dialogi (Dialogeja), profeettoja käsittelevissä saarnoissaan Homiliarum in Ezechielem prophetam sekä kommentaarissaan Laulujen lauluun. Gregoriuksen mukaan kontemplaatio eli mietiskely edellyttää hiljaisuutta ja vetäytymistä yksinäiseen rukoilemiseen. Luostarielämä oli hänelle hengellisen elämän perusmalli. Raamatun tutkiminen ja sen typologinen kristuskeskeinen tulkinta olivat myös tärkeitä. Hänen mystiikan teologiansa on erittäin kristuskeskeinen. Kristus ei ollut hänelle vain mietiskelyn kohde tai pelastuksen edellytys vaan myös voima, joka teki mietiskelyn mahdolliseksi. Gregoriuksen mukaan hengellinen täyttymys oli täydellisesti mahdollinen vasta tuonpuoleisessa, mutta tässäkin elämässä unio eli mystinen kokemus Jumalan läsnäolosta on mahdollinen. Hän kirjoittaa esimerkiksi luostarissa yöllä rukoilevasta Benedictuksesta tämän elämäkerrassa seuraavasti: "Jumalan mies seisoi ikkunan äärellä, josta hän katsoi ulos ja rukoili muiden nukkuessa. Yhtäkkiä hän huomasi, että yön pimeydestä virtasi alas auringonsäteitäkin kirkkaampi valon virta, joka kirkasti ympäriltään kaiken pimeyden". Tämän jälkeen Benedictus Gregoriuksen mukaan kutsui kaikki todistamaan ekstaasissa näkemäänsä valoihmettä.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 125–130.
Apofaattinen kieltämisen teologia
Dionysios Areopagitan merkitys keskiaikaiselle mystiikalle on merkittävä, sillä monet mystikot seuraavat hänen uusplatonilaisuudesta saamiaan vaikutteita ja käsittävät maailman Jumalan emanaatioksi, johon kuuluu myös kaiken palaaminen takaisin Jumaluuteen. Tämä paluu on mahdollista mystisessä unio-kokemuksessa kilvoittelun ja luopumisen kautta jo tässä maailmassa. Keskeistä on kolmivaiheinen mystiikan harjoittamisen malli: puhdistautuminen (lat. purgatio), tiedon sisäistyminen (lat. illuminatio) ja jumalyhteys (lat. unio).
Johannes Scotus Eriugena (n. 810–877) esittää teoksessaan Preiphyseon kristuskeskeisen uusplatonismin. Hänen mukaansa ihminen menetti syntiinlankeemuksessa intellektuaalisen harmonian, mutta Kristuksen kautta se voidaan palauttaa ”jumalallistumisessa”. Mystiikka on hänelle eheytymistä alkuperäiseen ihmiskuvaan ja yhteyttä Jumalaan. Hugo St. Viktorilainen (k. 1141) esittää teoksissaan De Arca Noe morali ja De Arca Noe mystica Nooan arkin teofanisena Jumalan läsnäolon symbolina ja käyttää opetuksessaan buddhalaista mandala-kuviota muistuttavaa kuvaa. Samaan luostariin kuuluva Richard St. Viktorilainen korostaa Benjamin minorissa ja Benjamin maiorissa allegorista Vanhan testamentin tulkintaa ja luonnehtii tällä tavoin uskonnollista kasvua. Mestari Eckhart (n. 1260–1327) katsoi Jumalan kolminaisuuden sen emanoitumisen tuotteena, ja tämän taakse kätkeytyy hänen mukaansa vielä ”Ykseys”, josta hän käyttää nimeä Grunt (saks. maa, maaperä, perusta, sielunpohja). Hänen mukaansa maailmassa ja ihmisessä oleva ydinmaa voi olla sisäkkäinen Jumalallisen ydinmaan kanssa. Ihmisen ydin – "kipinä", "sisäinen linnake" – oli hänen mukaansa ei-luotua jumaluuden heijastumaa. Tällainen panteistinen ajattelu kohtasi myöhemmin keskiaikaisen kirkon vastarinnan. Samalla se muistuttaa myös hindulaisia ja buddhalaisia oppeja.Lehmijoki-Gardner 2007, s. 137–138, 172–177, 240–245.
Tuntematon englantilainen luultavasti 1300-luvulla elänyt kirjoittaja esittää merkittävässä mystiikkaa käsittelevässä teoksessaan Tietämättömyyden pilvi kokonaisesityksen kieltämisen teologiasta. Sen mukaan mystiikan harjoittamisessa on keskeistä ruumiillinen ja henkinen puhdistautuminen. Mystikon on irrottauduttava kaikesta: omaisuudesta, ajatuksista, käsitteistä, olemisesta, ei-olemisesta ja turvallisuudesta. Ajattelun ja käsitteiden alueella tämä tarkoittaa, että mystikkojen mukaan Jumala tavataan käsitteiden ja ristiriitojen tuolla puolen. Esimerkiksi keskiajan teologi Pierre Abelard (1079–1142) oli osoittanut todeksi 154 väitettä ja niiden vastaväitettä. "Tietämättömyyden pilvi" on lopulta viimeinen este Jumalan kokemisessa, mutta se voi hälvetä mystisessä kokemuksessa. Tietämättömyyden pilvi puhuu ”tietämisestä tietämättömyyden kautta” ja erottelee kahdenlaista tietoa. Sen mukaan järkiperäisen ja erittelevän tiedon lisäksi on olemassa muodotonta, erottelematonta ja rakastavaa mystistä tietoa.