Hồ Chí Minhin kaupunki () on Vietnamin suurin kaupunki. Historiallisesti kaupunki oli Etelä-Vietnamin pääkaupunki, ja sen nimi oli Vietnamin yhdistymiseen asti Saigon (), joka on säilynyt kaupungin epävirallisena rinnakkaisnimenä.
Hồ Chí Minhin kaupunki sijaitsee maan eteläosassa Đông Nam Bộn alueella Saigonjoen varrella. Hallinnollisesti se on maakuntatasoinen kaupunki, joka jakautuu 54 suuralueeseen, 113 kuntaan ja 1 erityisalueeseen. Kaupunki suureni huomattavasti vuoden 2025 hallinnollisessa uudistuksessa, kun siihen liitettiin Bà Rịa-Vũng Tàun ja Bình Dươngin maakunnat. Hồ Chí Minhin kaupungin pinta-ala on 6 772,59 neliökilometriä, ja siellä on 14 002 598 asukasta (vuonna 2025).
Hồ Chí Minh on eteläisen Vietnamin taloudellinen ja teollinen keskus sekä tärkein satamakaupunki. Siellä on muun muassa elintarvike-, panimo-, tekstiili-, ajoneuvo- ja kemianteollisuutta, Tân Sơn Nhấtin kansainvälinen lentoasema sekä keskeisiä yliopistoja kuten Vietnamin suurin yliopisto (Vietnamin kansallinen yliopisto, VNUHCM) ja toisaalta korkeatasoisin yliopisto (Tôn Đức Thắngin yliopisto). Kaupungin keskusta on osittain länsimaiseen tyyliin rakennettu, ja lisäksi erityisesti Chợ Lớnin kaupunginosaan on muodostunut kiinalainen väestönosa.
Maantiede Hồ Chí Minhin kaupunki sijaitsee Vietnamin eteläosassa Đông Nam Bộn seudulla (’kaakkoisalue’) Saigon- ja Đồng Nai -jokien alajuoksulla. Etelässä kaupunki ulottuu Etelä-Kiinan merelle. Sen lounaispuolella levittäytyy laaja Mekongjoen suistoalue. Vuoden 2025 aluehallinnon uudistuksen jälkeen kaupungin pinta-ala on 6 772,59 neliökilometriä, ja siihen kuuluvat myös entiset Bà Rịa-Vũng Tàun ja Bình Dươngin maakunnat sekä Etelä-Kiinan meressä sijaitseva Côn Đảon saaristo. Hồ Chí Minhin kaupunki rajautuu idässä Đồng Thápin ja Tây Ninhin sekä lännessä Đồng Nain ja Lâm Đồngin maakuntiin. Ennen hallintouudistusta kaupungin pinta-ala oli noin 2 095 neliökilometriä.
Hồ Chí Minhin kaupungilla on aina ollut voimakas yhteys veteen. Kaupungin keskusta on rakennettu Saigonjoen varrelle lähelle paikkaa, jossa joki yhtyy Đồng Naihin. Saigonjoki on kaupungin kohdalla 225–375 metriä leveä ja jopa 20 metriä syvä. Suuri osa kaupungin alueesta on jokisuiston alavaa kosteikkoa: vuonna 2010 kaupunkialueesta arviolta noin 45 prosenttia oli 0–1 metrin korkeudella merenpinnasta ja 15–20 prosenttia 1–2 metrin korkeudella merenpinnasta. Kaupunki onkin alttiina tulville, joita aiheuttavat suuret sademäärät, vuorovesi ja myrskyvuokset. Vuonna 2010 12 prosenttia kaupungin väestöstä kärsi säännöllisesti tulvista. Tulvaongelmaa pahentavat pohjaveden pinnan laskun aiheuttama maan painuminen ja ilmaston lämpeneminen, joka voimistaa myrskyjä ja monsuunisateita ja nostaa merenpinnan tasoa. Joitakin katuja ja rakennuksia on korotettu, pohjaveden käyttöä on rajoitettu, ja hallinto on ehdottanut 23 kilometriä pitkän tulvapadon rakentamista Etelä-Kiinan meren rannikolle. Kaupungissa ei ole riittävästi viheralueita hulevesien hallintaa varten, vain noin kaksi neliömetriä henkeä kohden.
Hồ Chí Minhin kaupungissa on tyypillinen trooppinen ilmasto, jossa sadekausi ja kuiva kausi vuorottelevat. Keskimääräinen lämpötila on 27–28 astetta, vuorokauden ylin lämpötila on koko vuoden 30 ja 35 asteen välillä. Kuiva kausi kestää tammikuusta maaliskuuhun, kun taas toukokuusta lokakuuhun sataa rankasti. Kaupunkisaarekeilmiön vuoksi lämpötilat tiiviisti rakennetuilla kaupunkialueilla saattavat olla 10 astetta korkeampia kuin maaseutualueilla. Ilmastonmuutoksen vuoksi keskilämpötilan odotetaan nousevan vuoteen 2050 mennessä noin 1,4 astetta 1980-lukuun verrattuna.
Historia Varhaishistoria ja osaksi Vietnamia pienoiskuva|Saigonin ranskalainen kartta vuodelta 1799 pienoiskuva|Ranskalais-espanjalaiset joukot hyökkäävät Saigonin linnoitukseen vuonna 1859
Esihistoriallisella ajalla Hồ Chí Minhin kaupungin seudulla vaikuttivat Sa Huỳnh -kulttuuri noin vuosina 1000 eaa.–200 jaa. ja sen jälkeen Óc Eo -kulttuuri 600-luvulle saakka. Nämä kulttuurit kävivät kauppaa kaukaistenkin alueiden, kuten Kiinan ja Rooman valtakunnan kanssa. Óc Eo kuului Funanin valtiomuodostelmaan, joka saattoi olla khmerien esi-isien muodostama. Nykyisen Phụng Sơnin temppelin paikalla lienee 300–400-luvuilla sijainnut funanilainen temppeli. Funan joutui 600-luvulla khmerien Chenla-kuningaskunnan haltuun, minkä jälkeen alue lienee ollut khmerien asuttama noin tuhannen vuoden ajan. Mekongjoen suisto oli khmer-valtakunnan näkökulmasta kuitenkin suhteellisen harvaanasuttua takamaata. Siellä sijaitsi Prey Nokôr -niminen (ព្រៃនគរ) satamapaikkakunta, jonne Kambodžan kuningas Chey Chettha II salli vuonna 1623 vietnamilaisten perustaa tulliaseman. Toinen tulliasema perustettiin lähistölle Kas Krôbeyhin. Saigonin kaupunki kehittyi vähitellen näistä kauppapaikoista.
1600-luvulla Vietnamin keskiosia hallinnut Nguyễn-klaani ja sen mukana vietnamilainen asutus levittäytyi vähitellen etelään, ensin Champa-kuningaskunnan alueelle ja sitten Kambodžan rajalle saakka. Mekongjoen suiston alueella vietnamilaiset käyttivät hyödykseen Kambodžan sisäistä hajaannusta ja asettuivat seudulle lähes ilman vastarintaa. Samalla Prey Nokôrin ja Kas Krôbeyn merkitys kaupan solmukohtina kasvoi. Vuonna 1698 vietnamilaiset ottivat Prey Nokôrin virallisesti haltuunsa, ja alueelle annettiin vietaminkielinen nimi Gia Định (嘉定). Sen kuvernööriksi nimitettiin Nguyễn Hữu Cảnh, joka perusti alueelle vietnamilaisen hallinnon. 1600-luvun lopulla seudulle alkoi saapua myös kiinalaisia, jotka pakenivat maastaan Ming-dynastian kaaduttua ja pyysivät vietnamilaisilta turvapaikkaa. Heidät tunnettiin nimellä Minh Hương. Nguyễn-hallitsijat asuttivat heitä uusille alueilleen maan eteläosiin, ja Gia Địnhiin he perustivat Chợ Lớnin kiinalaiskaupunginosan.
1700-luvun aikana Gia Địnhiä alettiin kutsua nimellä Saigon. Se oli kasvava kauppapaikka, ja erityisen vilkasta oli Mekongoen suistossa viljellyn riisin kauppa. Tavaroiden kuljettamiseen rakennettiin useita uusia kanavia, ja suosioon nousi talotyyppi, joka ulottuu pilareilla osin kanavan päälle. Tällaisia rakennuksia on kaupungissa edelleenkin. Vuosisadan loppupuolta leimasi kuitenkin sisällissota. Vuosina 1776–1777 Saigonin Nguyễn-hallitsijat joutuivat Tây Sơn -kapinallisten surmaamiksi: pakoon pääsi ainoastaan 15-vuotias Nguyễn Phúc Ánh, joka jatkoi sotaa Tây Sơn -kapinallisia vastaan vuosien ajan. Saigonin hallitsija vaihtui kamppailun aikana useita kertoja, mistä kärsivät alueen asukkaat: vuonna 1782 Tây Sơn -sotilaat surmasivat Chợ Lớnissä 10 000 kiinalaista asukasta. Nguyễn Phúc Ánh sai Saigonin lopulta haltuunsa vuonna 1789 ja nousi myöhemmin Vietnamin keisariksi nimellä Gia Long. Hän rakennutti Saigoniin ranskalaisten avustamana tukikohdakseen suuren kahdeksankulmaisen linnoituksen, joka noudatti Vaubanin suunnitteluperiaatteita.
Gia Longia seurasi keisarina Minh Mạng, jonka varakuninkaana Vietnamin eteläosassa toimi Lê Văn Duyệt. Lê Văn Duyệtin hallinto toi alueelle vaurautta, mutta Minh Mạng suhtautui häneen epäillen, ja vuonna 1833 Lên seuraajat nousivat kapinaan. Keskushallinnon joukot tuhosivat Saigonin linnoituksen, surmasivat kapinalliset ja turmelivat Lê Văn Duyệtin haudan. Aiemman linnoituksen koillispuolelle rakennettiin uusi vaatimattomampi linnake, jota nimitettiin ”feenikslinnoitukseksi” (Phụng Thành). Vuonna 1859 kaupunkiin saapui Vietnamia valloittamaan tullut Ranskan laivasto, joka pommitti linnoitusta ja valtasi sen. Jouduttuaan vietnamilaisten vastahyökkäysten kohteeksi ranskalaiset päättivät kuitenkin räjäyttää sen kappaleiksi. Palattuaan Kiinan suunnalta vuonna 1861 ranskalaiset valtasivat Saigonin lopulta Kỳ Hòan taistelussa.
Ranskan siirtomaakausi Saigonin sopimuksessa vuonna 1862 Vietnam luovutti Ranskalle kolme eteläistä maakuntaa, Saigonin alue mukaan luettuna. Ranskalaiset järjestelivät uudelleen kaupungin hallinnon, ryhtyivät keräämään veroja ja siistimään sodan runtelemaa kaupunkia. He rakennuttivat uusia satamalaitureita, kanavia ja teitä, jotka eivät vesiliikenteeseen verrattuna olleet kuitenkaan vielä suosittu kulkumuoto. Myöhemmin kanavia alettiin täyttää eurooppalaistyylisten kaupunkisuunnitelmien myötä. Ranskalaishallinnon ensimmäisinä vuosikymmeniä kaupunkia rakennettiin kiivaaseen tahtiin: sinne valmistuivat esimerkiksi Saigonin kuvernöörin palatsi (1869), Notre-Damen katedraali (1880), Saigonin postitoimisto (1891), Saigonin oopperatalo (1900) ja Saigonin kaupungintalo (1909). Saigonin ja Chợ Lớnin välinen seutu säilyi pitkään kosteikkona ja laitakaupunkina. 1910-luvulla sitä alettiin kehittää, ja sinne rakennettiin Bến Thànhin kauppahalli (1914). Vaikka Saigoniin nousi uusklassista arkkitehtuuria, elämäntapa Chợ Lớnin kiinalaisyhteisösssä säilyi pitkälti ennallaan. Saigonin ja Chợ Lớnin kaupungit yhdistettiin lopulta vuonna 1931.
Siirtomaakaudella tärkeitä teollisuudenaloja olivat riisin kauppa sekä alkoholin ja oopiumin tuotanto. Riisin jalostus oli pitkälti Chợ Lớnin kiinalaisten hallussa, mikä aiheutti konflikteja. Vuonna 1923 ranskalaiset yrittivät ottaa riisin jakelun oman monopolinsa käsiin, mutta tämä johti lopulta protesteihin Ranskan siirtomaahallintoa vastaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kumin tuotanto kasvoi voimakkaasti, ja isänmaallinen ja siirtomaavastainen liikehdintä kiihtyi. Saigonissa sitä johtivat muun muassa oppineet, kuten Phan Châu Trinh. Kaupungin vankilat täyttyivät poliittisista vangeista. Toisessa maailmansodassa japanilaisten miehitys johti maan köyhtymiseen ja vuosien 1944–1945 nälänhätään. Japanin antauduttua vuonna 1945 Saigoniin jäi valtatyhjiö, mutta ranskalaiset palasivat kaupunkiin jo 23. syyskuuta.
Etelä-Vietnamin pääkaupunki Vietnamin pohjoisosassa valtaa piti Ho Tši Minhin johtama kommunistinen Việt Minh. Ranska ei halunnut luopua siirtomaastaan ja perusti Ranskan unioniin kuuluneen Vietnamin valtion, jonka valtionpäämieheksi asetettiin entinen keisari Bảo Đại. Việt Minh kävi ranskalaisia vastaan sissisotaa ja löi Ranskan joukot lopulta Điện Biên Phủn taistelussa vuonna 1954. Tämän jälkeen maa jaettiin Geneven konferenssissa väliaikaisesti kahteen osaan: Pohjois-Vietnam jäi kommunistien haltuun, eteläosaa hallitsi Vietnamin valtio pääkaupunkinaan Saigon. Sen katolinen pääministeri Ngô Đình Diệm syöksi Bảo Đạin vallasta vuonna 1955 ja teki itsestään Vietnamin tasavallan eli Etelä-Vietnamin presidentin. Kommunistinen Vietkong-liike taisteli Etelä-Vietnamin hallintoa vastaan.
Uusi hallinto ei merkinnyt suuria muutoksia Saigonin maanomistukselle tai kaupunkikehitykselle. Vietnamin sodan kiihtyessä 1960–1970-luvuilla kaupunkiin kuitenkin pakeni maaseudulta ainakin miljoona ihmistä, mikä aiheutti slummiutumista ja vaikean asuntopulan. Kaupungin hallinto laati useita yleiskaavoja helpottamaan tilannetta, mutta sota esti niiden toteuttamisen. Saigonin keskustaan rakennettiin vuosina 1962–1966 uusi presidentin palatsi eli nykyinen Itsenäisyyden palatsi vanhan kuvernöörin palatsin tilalle, kun se oli vahingoittunut vallankaappausyrityksessä. 1960-luvun puolivälistä lähtien Yhdysvallat sekaantui sotaan yhä voimakkaammin, ja Saigonista tuli yhdysvaltalaisten joukkojen päätukikohta. Yhdysvaltojen joukot vetäytyivät maasta vuonna 1973, ja Etelä-Vietnamin hallinto kaatui lopulta huhtikuussa 1975, kun Pohjois-Vietnamin joukot marssivat Saigoniin. Sodan viimeisinä päivinä helikopterit evakuoivat yhdysvaltalaisia Saigonin katoilta.
Hồ Chí Minhin kaupungiksi pienoiskuva|Hồ Chí Minhin kaupunkikuvaa vuonna 2014