Vincent-Marie Viénot, Vaublancin kreivi (2. maaliskuuta 1756 Fort Dauphin, Saint-Domingue, Ranskan kuningaskunta – 21. elokuuta 1845 Pariisi) oli ranskalainen aatelinen, kirjailija ja poliitikko.
Hän oli katolilainen ja kuninkaanvallan kannattaja. Viénot toimi Ranskan sisäasiainministerinä vuosina 1815–1816.
Hän oli läheisesti yhteydessä niin kuningas Ludvig XVI:n, direktori Paul de Barrasin, Napoléonin kuin Artois’n herttuankin (tuleva kuningas Kaarle X) ja viimeksi vielä Ludvig XVIII:n kanssa. Vaikka Viénotia vainosi neljä hallitusta, jotka karkottivat hänet maanpakoon, häntä ei koskaan pidätetty ja hän pääsi aina takaisin suosioon.
Pitkän ja monivaiheisen uransa aikana Viénot oli perä perää vallankumouksen ja direktoriohallituksen aikana kuningasmielisten edustaja, vainottu vallankumouksen hirmuvallan aikana, Napoleonin prefekti (maaherra), Ludvig XVIII:n aikana sisäasiainministeri sekä uransa päätteeksi vielä ultrarojalistien kansanedustaja. Viénot tunnetaan Ranskassa erityisesti puheidensa kiihkeästä kaunopuheisuudesta sekä hänen vuonna 1816 sisäasiainministerinä tekemästään kiistellystä Ranskan akatemian uudelleenorganisoinnista.
Viénot oli yksi tapahtumien reunamilla kulkevista henkilöistä, jotka antoivat leimansa 1700- ja 1800-luvun vaihteen Ranskan historialle. Lujaluonteisena järjestyksen miehenä hän oli vuoden 1789 tapahtumien aikana maltillinen isänmaanystävä, mutta päätyi Bourbon-restauraation aikana päättyneen poliittisen uransa lopuksi vastavallankumouksellisen liikkeen ääripäähän.
Suku ja sotilaskoulutus ancien régimen aikana thumb|Vaublanc-suvun vaakuna
Vincent-Marie Viénot oli isänsä esikoinen ja kuului Burgundista kotoisin olevaan aatelissukuun. Hänen syntymäpaikkansa oli kuitenkin Saint-Dominguessa sijaitseva Fort Dauphin, jossa hänen isänsä, majuri Vivant-François Viénot de Vaublanc oli komentajana. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Fort-Liberté (Haiti). Vincent pääsi ensimmäisen kerran käymään emämaassa seitsemänvuotiaana.Biographie universelle ancienne et moderne, toim. Michaud (liite s. 170)
Viénot suoritti sotilaskoulutuksensa La Flèchessa sijaitsevassa Prytanée national militaire -kadettikoulussa sekä Pariisin sotakorkeakoulussa 1770–1774, jossa hän sai Pyhän Lasaruksen ritarikunnan kunniamerkin jo ennen koulun päättymistä. Sen myönsi Provencen herttua, tuleva kuningas Ludvig XVIII, joka oli ritarikunnan suurmestari.
Viénot oli vuosina 1776–1782 herttua François Alexandre Frédéric de La Rochefoucauld-Liancourtin johtaman Sarren rykmentin vänrikkinä samaan aikaan kuin hänen setänsä Charles oli everstiluutnanttina. Hän palveli Metzin, Rouenin ja Lillen varuskunnissa, kunnes sai komennuskirjan Saint-Domingueen, jonne perheasiat häntä kutsuivat.
Viénot avioitui Saint-Dominguella neiti de Fontenellen kanssa, ja heille syntyi tytär ennen paluuta Ranskaan vuonna 1782, jossa Viénot hankki Melunin lähellä sijaitsevan Dammarie-les-Lysin viran nimeltä lieutenant des maréchaux de France sekä talon, jota ostaessaan hän ilmoitti ammatikseen herrasmiesviljelijä. Uudessa virassaan hän sovitteli herrasmiesten riita-asioita. Työnsä kautta hän tutustui joihinkin alueen aristokraatteihin. Hänelle jäi myös aikaa kiinnostua maanviljelystä, kaunokirjallisuudesta ja taiteista.
Vallankumouksen aika Paikallishallinnossa, Ranskan säätyvaltiopäivien aika (1789–1791) right|thumb|120px|Seine-et-Marne sai vaakunakilven vuonna 1790.
Vallankumouksen uudet aatteet viehättivät aluksi Viénota, ja niin hän lähti poliittiselle uralle: hän liittyi vuonna 1789 aatelisten Melunin voutien joukkoon ja valitutti itsensä sihteeriksi. Samaan aikaan siellä palveli myös maineikas merenkulkija ja tutkimusmatkailija Bougainville. Voutienkokoukselle tuli tehtäväksi koota kuninkaalle vietävä valituskirje ja nimittää edustaja säätykokoukseen. Viénot kannatti tähän tehtävään Fréteau de Saint Justia, jonka aatelisto oli valinnut edustamaan Melunin voutikuntaa. Fréteau de Saint Justista tuli sittemmin perustuslakia säätävän kokouksen jäsen.Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (osa I, kirja II, luku II, sivu 182), Chez G-A. Dentu, imprimeur-libraire, rue d'Erfurth, n 1 bis, Paris, 1833.
Vuonna 1790 Vaublanc kutsuttiin Seine-et-Marnen maakuntapäivien jäseneksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi. Tehtävän perusteella hänellä oli oikeus valvoa alueensa hallinnon toimintaa.Mémoires (osa I, kirja II, luku IV, sivu 256)
Kun ensimmäinen perustuslakia säätävä kokous oli hajotettu, koottiin vaalikollegiot uusien edustajien valitsemiseksi. Vaublanc valitutti itsensä Seine et Marnen alueen kollegion puheenjohtajaksi. 1. syyskuuta 1791 hänet valittiin alueensa kahdeksantena edustajana yhdentoista nimen listalta, 273 äänellä 345:stä mahdollisesta.Dictionnaire des parlementaires français depuis le 1er mai 1789 jusqu'au 1er mai 1889 publié sous la direction de MM. Adolphe Robert, Edgar Bourloton et Gaston Cougny, Paris, Bourloton Editeur, 1889–1891, 5 vol.; in-8. Uhkauksensa mukaisesti yksikään edellisen kokouksen jäsenistä ei ollut asettunut uudelleen ehdolle, joten suurin osa kokoukseen osallistuneista oli poliittisia vasta-alkajia. Vaublanc oli yksi harvoista, joilla oli kokemusta, erityisesti Antillien siirtomaiden suhteen.
Club des Feuillants poliittisen klubin jäsen Heti ensimmäisinä kokouspäivinä Vaublanc sai huomiota puheellaan, jossa hän sanoutui irti niistä huonoista olosuhteista, joissa kuningas Ludvig XVI otettaisiin kokouksessa vastaan seuraavana päivänä.Mémoires (osa I, kirja III, luku I, sivu 285)Tavallisesti kuninkaalle oli varattuna valtaistuimen muotoinen, kullalla ja ranskanliljoilla koristeltu nojatuoli, mutta Couthon ehdotti, että hänelle annettaisiin samanlainen istuin kuin puheenjohtajallekin. Grangeneuve puolestaan vaati, että alamaisuudesta kertovat puhuttelusanat Sires ja Majesté korvattaisiin paljon komeammalta kuulostavalla nimityksellä ranskalaisten kuningas, Roi des Français. Äänestyksen tuloksena päätettiin madaltaa kuninkaan istuinta yhdellä askelmalla. Tämän kostaakseen Ludvig XVI uhkasi olla tulematta enää perustuslakia säätävään kokoukseen. Kompromissina sovittiin, että ehdotuksista toteutuisi ainoastaan kuninkaan istuimen madaltaminen yhdellä askelmalla. Katso Dom H Leclercin artikkeli Feuillant et Girondins aout 1791 – 20 avril 1792, Paris, 1940, kustantaja Letouzet et Ane 87 boulevard Raspail, sivu 17. Julistustensa vuoksi hänet valittiin marraskuussa 1791 niukalla äänten enemmistöllä silloin enemmistöltään kuningasmielisen kansalliskokouksen varapuheenjohtajaksi, ohi Brissot’n, joka oli yksi girondistien johtajista. Saman kuun lopulla hänestä tuli puheenjohtaja. JL Tallien, L'ami des citoyens, journal fraternel, numero 13, julkaistu 16. marraskuuta 1791, painotalo Demonville.
left|pienoiskuva|Ludvig XVI oli ranskalaisten kuningas 1789–1792
29. marraskuuta Vaublanc sai tehtäväkseen laatia kirjelmän, jossa vaadittiin kuningasta peruuttamaan vetolauseen, jolla hän oli pysäyttänyt säädöksen 9. marraskuuta. Sen tarkoituksena oli lopettaa (erityisesti papiston ja aatelismiesten kannustama) laaja maastamuutto uhkaamalla kostaa niille saksalaisille prinsseille, jotka tarjosivat turvapaikan maasta paenneille ylimmän aatelin jäsenille, kuten Artois’n herttualle ja Condén prinssille. Kansalliskokous oli niin tyytyväinen hänen työhönsä, että pyysi vastoin omia käytäntöjään häntä asettumaan 24-miehisen lähetystön kärkeen viemään viestiä henkilökohtaisesti itselleen kuninkaalle.Adolphe Thiers, Histoire de la révolution 1823 à 1827, osa 2. Ludvig XVI vastasi, että ottaisi viestin hyvin vakavaan harkintaan ja kertoisi henkilökohtaisesti päätöksensä muutaman päivän päästä.
Vaublanc sai mainetta osoittaessaan kokoukselle, että kuningas oli taipunut ensin ja että hän itse ei ollut muuta kuin myöntynyt.Biographie universelle (liite s. 171) Tapaus paljastaa, että hallintovallan tasapaino oli selvästi muuttunut: pysyvään kansalliskokoukseen kiinnittynyt lainsäädäntövalta oli selvästi siirtymässä ylemmäs kuin lain toimeenpanovalta, joka kuului kuninkaalle. Ludvig XVI oli enää vain ”ranskalaisten kuningas, valtakunnan ylin virkamies".
Vaublanc sijoittui perustuslaillisten kuningasmieleisten joukkoihin ja ryhtyi Club des Feuillants -nimisen poliittisen klubin jäseneksi, kuten 263 kokouksen kaikkiaan 745 edustajasta. Hänestä tuli sen päähenkilöitä, sillä toisin kuin klubin pääasialliset johtajat, esimerkiksi Antoine Barnave tai Alexandre Théodore Victor de Lameth, hän oli saanut pitää istuimensa.
Vaublanc vastusti tarmokkaasti vallankumouksellisia hallintopyrkimyksiä ja tuli huomatuksi lojaalista asenteestaan kuningasta kohtaan. Hän vastusti uskollisuusvalan allekirjoittamisesta kieltäytyviin pappeihin kohdistettuja painostustoimia ja maasta muuttaneiden omaisuuden takavarikointia sekä sanoutui irti Avignonin joukkomurhista. Asenteet muuttuivat aina jyrkemmiksi. Keskusteluihin osallistuva yleisö tervehti Vaublancia samoin huudoin kuin joitakin hänen edustajatovereitaan. Yksi näistä oli alun perin Charles de Lacretellelle osoitettu huuto À la lanterne!, jolla viitattiin suosittuun vallankumouslauluun "Ça ira", jossa uhattiin hirttää aateliset.Charles de Lacretelle teoksessa "Dix ans d'épreuve sous la Révolution" (1842) Nicolas de Condorcet, Vaublancia vain vaivoin kunnioittava kollega vuoden 1791 perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa, sanoi hänestä: ”Kaikissa seuroissa on kovaäänisiä ja tyhjäpäisiä puhujia, jotka tekevät suuren vaikutuksen puhumalla hölynpölyä vähäpätöistä asioista.”Grand dictionnaire universel du XIXeme siècle toim. Pierre Larousse. Brissot nimitti häntä kaksikamaristien johtajaksi.Mémoires (osa I, sivu 338)
Monarkian kaatumista ei voi estää
Kuten kansalliskokouksen enemmistö, Vaublanc pyrki lopettamaan orjuuden Antilleilla, mutta puheessaan 20. maaliskuuta hän varoitti kaikkein innokkaimpia orjuuden lopettajia, kuten Brissota, etteivät he tunteneet kunnolla siirtomaiden elämää sisällissodan uhkineen, varsinkin kun otettiin huomioon Saint-Dominguen väestön etninen ja sosiaalinen moninaisuus. Hän kannatti kuitenkin 4. huhtikuuta 1792 säädettyä lakia, joka antoi kansalaisuuden ”kaikille värillisille ja vapaille neekereille”. Kaksi päivää myöhemmin hän puolusti istunnossa vähittäistä orjakaupan purkamista siirtomaissa Tanskan ja Englannin mallin mukaan.
Toukokuun alussa 1792 Vaublanc kannatti ehdotusta, joka johti Marat’n ja apotti Royoun asettamisen syytteeseen, ja muutama päivä myöhemmin hän puhui kansalliskokouksen jakobiineille näin:
Saman vuoden kesäkuussa hänet valittiin Kahdentoista komiteaan, joka oli perustettu Marantin ehdotuksesta nimellisesti tutkimaan Ranskan valtiota ja ehdottamaan keinoja, joilla perustuslaki ja maailmanvallan vapaus saataisiin pelastetuksi. Tehtäviin kuului myös salaliittolaisten etsintä ja seuraaminen. Vaublanc erosi tehtävästä puolentoista kuukauden päästä.
La Fayetten puolustus pienoiskuva|Markiisi Gilbert du Motier de La Fayette oli kansalliskaartin komentaja.
Kun Ranska oli julistanut sodan Itävallalle ja Preussille, ja sanskulotit olivat tunkeutuneet kansalliskaartin poissa ollessa 20. heinäkuuta 1792 kuninkaan huoneistoon Tuileries'n palatsissa, La Fayette tuli viikkoa myöhemmin Pariisiin saadakseen kuninkaan lähtemään pääkaupungista ja asettumaan maan pohjoisosiin kootun armeijansa johtoon. Kansalliskaartin johdossa La Fayette koetti saada poliittisia keskustelukerhoja suljetuiksi, mutta epäonnistui aikeessaan, kun hovi kieltäytyi seuraamasta häntä. Kansalliskokous piti tätä vallankaappausyrityksenä, ja sen vasemmistoedustajat päättivät ehdottaa maanpetossyytteen nostamista La Fayettea vastaan.