thumb|400px|Leirin pääsisäänkäynti vuonna 2007 Stutthof () oli keskitysleiri Puolassa. Leiri oli ensimmäinen, joka perustettiin Saksan ulkopuolelle toisen maailmansodan alettua. Stutthofin keskitysleiri toimi myös tuhoamisleirinä kesästä syksyyn 1944. Stutthofissa oli myös noin 90 suomalaista internoitua merimiestä sodan loppuvaiheissa, ja sinne vietiin jo jatkosodan aikana Suomesta Saksaan luovutettuja poliittisia vankeja. Nykyisin paikalla on keskitysleirin muistoa vaaliva museo.
Leirin kehitys thumb|220px|Stutthofin leirin pääportti Danzigin vapaakaupungin eli nykyisen Gdańskin natsit suunnittelivat leirejä ei-toivotulle puolalaisainekselle, ja pidätyslistoja valmisteltiin jo vuodesta 1936 lähtien. Heinäkuussa 1939 Danzigin SS:n yksikkö SS-Wachsturmbann Eimann suunnitteli vankileirien perustamista, ja Stutthof valittiin tulevan keskitysleirin paikaksi jo elokuussa ennen sodan puhkeamista. Toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä, 1. syyskuuta 1939, Danzigissa pidätettiin noin 1 500 ihmistä, enimmäkseen puolalaisia sosiaalisen elämän ja talouden aktiiveja ja puolalaisorganisaatioiden jäseniä.
Leiri perustettiin 2. syyskuuta 1939 metsäiselle alueelle Sztutowon kaupungin länsipuolelle, noin 34 kilometriä Gdańskista itään. Alue oli hyvin eristetty. Sen pohjoispuolella on Gdańskinlahti, idässä Veikselinhaffi ja länsipuolella Veikseljoki. Maasto oli märkää, lähes merenpinnan tasolla. Leiri sijaitsi Gdańskin-Elbingin valtatien varrella. Leirin perusti SS-Sturmbannführer Max Pauly turvallisuuspoliisin valtuuttamana. Tuona päivänä leiriin tuotiin 150–200 vankia Danzigista ja leirin rakentaminen aloitettiin pakkotyönä. 15. syyskuuta leirillä oli jo 6 000 vankia.
thumb|left|200px|Stutthofin leirin vartiotorni 30. tammikuuta 1940 keskitysleirien tarkastaja SS-Gruppenführer Richard Glücks ehdotti Heinrich Himmlerille leirin muuntamista keskitysleiriksi. Glücksin mukaan leiri täytti keskitysleiristatuksen ehdot, muun muassa kyvyn ottaa vastaan lisävankeja ja käyttää heitä pakkotyöhön rakennuksilla, maatöissä ja läheisellä kivilouhoksella. Glücks ehdotti myös, että leiriä laajennettaessa SS voisi ottaa haltuunsa läheisen tiilitehtaan.
23. marraskuuta 1941, yli vuosi Glücksin ehdotuksen jälkeen, Himmler tarkasti leirin. Hänen mielestään se oli ideaalinen ehdokas yhdeksi miehitettyjen alueiden pääleiriksi. Hän määräsi leirin muuntamisen tavalliseksi keskitysleiriksi ja tiilitehtaan ottamisen SS:n haltuun. Leiristä tuli pian tärkein Pohjois-Puolan keskitysleiri ja se sai täysimittaisen keskitysleiristatuksen 13. tammikuuta 1942 siirtyen suoraan SS-Wirtschaftsverwaltungshauptamtin alaisuuteen. Alkuperäinen ”vanha leiri” oli ympäröity piikkilanka-aidalla. Vuonna 1943 leiriä laajennettiin. Uusi leiri rakennettiin alkuperäisen viereen ja se ympäröitiin sähköistetyllä piikkilanka-aidalla. 1944 Stutthofista tuli yli sadan Pohjois- ja Keski-Puolassa sijainneen pakkotyöleirin hallinnollinen keskus.
thumb|200px|Vankien asuja Viidessä vuodessa varsinainen Stutthofin leiri kasvoi pienestä 12 hehtaarin alueesta, joka oli tarkoitettu 3 500 vangille, 120 hehtaarin alueeksi, jossa oli vuonna 1944 57 000 vankia ja 39 alaleiriä. 15. tammikuuta 1945 SS raportoi leirillä edelleen olleen vähintään 50 000 vankia, joista 18 000 oli miehiä.
Uhrit Leirille vietiin kokonaisuudessaan 100 000–110 000 henkilöä, aluksi pääasiassa ei-juutalaisia puolalaisia. Vuonna 1944 neuvostojoukkojen edetessä leirille toimitettiin puolanjuutalaisia Varsovasta ja Białystokista sekä muitakin juutalaisia etupäässä Baltian maiden työleireiltä.
thumb|200px|left|Kaasukammio Vankeja käytettiin pääasiassa pakkotyöhön. Jotkut työskentelivät leirin lähelle sijoitetuissa SS:n omistamissa yrityksissä, kuten Deutsche Ausrüstungswerkessa. Toiset työskentelivät tiilitehtailla, yksityisissä yrityksissä, maatöissä tai leirin omissa työpajoissa. Vuonna 1944 leirille perustettiin Focke-Wulfin lentokonetehdas. Vähitellen Stutthofin leirijärjestelmä käsitti laajan verkoston pakkotyöleirejä. Kaiken kaikkiaan 105 alaleiriä perustettiin Puolan pohjois- ja keskiosiin, joista tärkeimmät olivat Toruńissa ja Elblągissa.
Olosuhteet leirillä olivat ankarat. Monet kuolivat pilkkukuume-epidemioissa. Esimerkiksi toisessa epidemiassa, joka puhkesi 1. huhtikuuta 1943 SS:n tietojen mukaan kesäkuun puoliväliin mennessä 1 100 vankia oli sairaalaparakeissa. Leirin johto kuitenkin halusi piilotella kuolinsyitä keskitysleirien tarkastuselimiltä ja paikalliselta väestöltä ja rekisteröi vain 18 kuolemantapausta pilkkukuumeesta johtuneeksi. Syyskuuhun 1943 mennessä noin 1 500 vankia oli kuollut tautiin.
thumb|200px|Kaasukammion sisäpuolta Zyklon B -kaasutukset leirin pienessä kaasukammiossa alkoivat 22. kesäkuuta 1944. SS-vartijat teloittivat noin sata poliittista vankia, enimmäkseen puolalaisia ja valkovenäläisiä. Muutoin kammiota käytettiin lähinnä työkyvyttömiksi katsottuihin ja sairaisiin vankeihin. Kammioon mahtui noin 30–50 vankia kerrallaan.
19. heinäkuuta 1944 leirille tuotiin 1 200 naista ja lasta Kaunasin ghetosta Liettuasta, neuvostojoukkojen lähetessä Liettuaa. Kaasutusten päättyessä marraskuussa SS oli tappanut yli tuhat vankia kaasukammiossa, pääosin juutalaisnaisia. Leirin sairaalan lääkärit myös teloittivat sairaita tai loukkaantuneita henkilöitä kuolettavilla ruiskeilla. Leiri tuli osaksi ”juutalaisongelman lopullista ratkaisua” – Endlösung-massatuhoamisprojektia.
thumb|200px|left|Krematorio Tammikuussa 1945 alkoi Stutthofin ja sen alaleirien tyhjennys. Tuolloin pääosa vangeista oli juutalaisia. Noin 5 000 vankia eri alaleireiltä marssitettiin Itämereen ja ammuttiin konekivääreillä. Loput vangit marssitettiin kohti Lauenburgia, mutta etenevät neuvostojoukot katkaisivat marssireitin. Vielä elossa olevat vangit marssitettiin takaisin leiriin. Tuhannet kuolivat marssin aikana ankariin talviolosuhteisiin ja vartijoiden väkivaltaan.
thumb|200px|Krematorion uuneja Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olevat vangit kuljetettiin pois meritse, koska leiri oli täysin neuvostojoukkojen piirittämä. Taas kerran sadat vangit marssitettiin mereen ja ammuttiin. Yli 4 000 vankia kuljetettiin pienillä laivoilla Saksaan. Osa päätyi Neuengammen keskitysleirille Hampurin lähellä ja osa Itämeren rannikolla olleille leireille. Monet hukkuivat matkalla. Vähän ennen Saksan antautumista jotkut vangit kuljetettiin Malmöhön, Ruotsiin ja he pääsivät sairaalahoitoon. On arvioitu että yli 25 000 vankia, joka toinen matkaan lähteneistä, kuoli evakuoinnin yhteydessä.
thumb|200px|left|Uhrien muistomerkki Neuvostojoukkojen 48. armeijan sotilaat saavuttivat Stutthofin 9. toukokuuta 1945 ja vapauttivat viimeiset noin sata vankia, jotka olivat onnistuneet piiloutumaan viimeisen evakuoinnin aikana. Leirin olemassaolon aikana siellä kaiken kaikkiaan olleista noin 100 000–110 000:sta vangista vähintään 65 000 oli kuollut. Vangit edustivat yhteensä 25 kansallisuutta: puolalaisia, juutalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä, liettualaisia, latvialaisia, virolaisia, tšekkejä, slovakialaisia, suomalaisia, norjalaisia, ranskalaisia, tanskalaisia, hollantilaisia, belgialaisia, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, jugoslaaveja, unkarilaisia ja romaneja. Heidät altistettiin pakkotyöhön, aliravitsemukseen, huonoon hoitoon, sairauksiin, henkiseen ja fyysiseen kidutukseen. Vankeja teloitettiin ampumalla, hirttämällä, kaasukammiossa ja fenoliruiskeilla sydämeen tai käsivarteen, minkä lisäksi heitä kuoli yleisiin raakuuksiin.
Henkilökunta ja organisaatio Leirin johtajat SS-Sturmbannführer Max Pauly toimi leirin ensimmäisenä johtajana elokuuhun 1942 asti. Hänet tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan brittiläisessä sotarikostuomioistuimessa Hampurissa ja teloitettiin 1946. Paulyn jälkeen leirin johtajana toimi SS-Sturmbannführer Paul Werner Hoppe 4. huhtikuuta 1945 saakka. Hän pääsi pakenemaan briteiltä 1945, mutta Länsi-Saksan poliisi sai hänet lopulta kiinni 1953. Vuonna 1957 hänet tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen Bochumissa osallisuudesta ”satoihin vankien murhiin”.. Leirin kolmantena ja viimeisenä johtajana oli lyhyen aikaa SS-Hauptsturmführer Paul Ehle (4. huhtikuuta – 9. toukokuuta 1945).
Johtajien adjutantteina toimivat SS-Obersturmführer Erich Müller (tammikuu 1942 – 14. joulukuuta 1943), SS-Untersturmführer Walter Unger (15. joulukuuta 1943 – 15. kesäkuuta 1944) sekä SS-Oberscharführer Josef Stahl (– 4. huhtikuuta 1945).
Organisaatio Hallinnollisesti leiri oli jaettu viiteen osastoon ja SS-vartiostoon. Osasto I koostui edellä mainituista adjutanteista. Poliittisen osaston järjestysnumero oli II. Osasto III vastasi leirin operatiivisesta johdosta ja osasto III a työpalvelusta. Osasto IV koostui leirin hallintohenkilökunnasta ja V leirin lääkäreistä. Tämän lisäksi leirin SS-vartiosto oli organisoitu erikseen.
Poliittinen osasto (Os. II) Johtajat VirkailijatSS-Sturmscharführer Fischer (26. syyskuuta 1942 – 6. marraskuuta 1942)SS-Unterscharführer KönigSS-Sturmscharführer Friedrich Mahlstedt (18. helmikuuta 1943 – 8. toukokuuta 1944)SS-Unterscharführer FritscheSS-Hauptscharführer Bruno Bark (8. toukokuuta – 5. kesäkuuta 1944)SS-Unterscharführer GräberSS-Untersturmführer Erich Thun (6. kesäkuuta 1944 – 4. huhtikuuta 1945)
Leirin operatiivinen johto ja työpalvelu (Os. III) Leirin (paikalliset) johtajat Leirin varajohtajat SS-Hauptsturmführer Fritz Christoffel (joulukuu 1939 – huhtikuu 1940) SS-Obersturmführer Alfred Driemel (kesäkuusta 1942 lähtien) SS-Hauptsturmführer Richard Reddig SS-Hauptsturmführer Ernst Sette SS-Obersturmführer Alfred Dittmann (1941 - lokakuu 1942) Työpalvelun johtajat (Os. III a) SS-Obersturmführer Kurt Mathesius (maaliskuuhun 1944 asti) SS-Obersturmführer Alfred Dittman (tammikuu 1942 – 31. toukokuuta 1942) SS-Hauptsturmführer Theodor Meyer SS-Oberscharführer Hans Brüner (31. lokakuuta 1942 – 1943) SS-Unterscharführer Heine Siegel (1943 – 4. huhtikuuta 1945)
Leirin hallintojohtajat (Os. IV) SS-Obersturmführer Engelbrecht von Bonin (tammikuu 1942 – 31. lokakuuta 1943; 30. toukokuuta 1944 – 4. huhtikuuta 1945) SS-Hauptsturmführer Wilhelm Vogler (1. marraskuuta 1943 – 30. toukokuuta 1944) Lääkärit (Os. V) Varsinaiset lääkärit Muut leirillä toimineet SS-lääkärit SS-Obersturmführer, Dr Johannes Otto (1. marraskuuta 1941 – 1942) SS-Hauptsturmführer, Dr Willy Jobst SS-Hauptsturmführer, Dr Otto Heidl (28. huhtikuuta 1942 – 4. huhtikuuta 1945) SS-Oberscharführer, Dr Werner von Schenk SS-Untersturmführer Dr Ernst Wedel (hammaslääkäri)
Leirin muu henkilökunta koostui pääosin SS-vartijoista ja vuoden 1943 jälkeen myös ukrainalaisista vartijoista. Leirin olemassaolon aikana sinne oli ollut sijoitettuna yhteensä noin 3 000 SS-miestä.
Leirin lääkäreistä SS-Hauptsturmführer, tohtori Willy Jobst sai kuolemantuomion Mauthausen-oikeudenkäynnissä Dachaussa (29. maaliskuuta–13. toukokuuta 1946) muun muassa Mauthausenin keskitysleirillä tekemistään rikoksista. Hänet hirtettiin Landsbergin vankilassa 28. toukokuuta 1947. SS-Hauptsturmführer, tohtori Otto Heidl teki itsemurhan odottaessaan oikeudenkäyntiä vankilassa Bochumissa 1955
Stutthofin oikeudenkäynnit thumb|Naispuolisia SS-vartijoita tuomiolla Stutthofin 1. oikeudenkäynnissä. Eturivissä vasemmalta: Elisabeth Becker, Gerda Steinhoff, Wanda Klaff. Takarivi: Erna Beilhard, Jenny-Wanda Barkmann
Entistä henkilökuntaa vastaan pidettiin Gdanskissa sodan jälkeen neljä sotarikosoikeudenkäyntiä: huhti-toukokuussa 1946, tammikuussa 1947 ja kaksi marraskuussa 1947.
25. huhtikuuta – 31. toukokuuta 1946 pidettiin neuvostoliittolais--puolalaisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynti 13 leirin entistä henkilökunnan jäsentä vastaan. Kaikki havaittiin syyllisiksi, 11 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 4. heinäkuuta 1946, muun muassa Danzigin alaleirin komendantti Johann Pauls ja viisi leirin SS-henkilökuntaan kuulunutta naisvartijaa.