thumb|400px|Oscar Wergelandin maalaus Grunnlovsforsamlingen Eidsvoll 1814 vuodelta 1885. Eidsvollin kansalliskokouksessa () luotiin Norjan perustuslaki ja valittiin maalle kuningas 10. huhtikuuta – 20. toukokuuta 1814. Kokoukseen osallistui edustajia, itsenäisyysmiehiä (), maan keski- ja eteläosista. Perustuslaki hyväksyttiin 16. toukokuuta ja allekirjoitettiin 17. toukokuuta, mistä tuli sittemmin Norjan kansallispäivä. Perustuslaki loi osaltaan tärkeän perustan Norjan myöhemmälle valtiolliselle itsenäisyydelle.
Tausta Napoleonin sodissa silloinen Norjan emämaa Tanska oli liittynyt Napoleoniin ja Britannia oli katkaissut Norjan meriyhteydet valtakunnan pääkaupunkiin.
thumb|Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana eli Jean Baptiste Bernadotte (1763–1844), josta tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana ja Norjan kuningas Carl III Johan 1818. thumb|left|Tanskan prinssi Kristian Frederik (1786–1848), jonka kuninkuus Norjassa jäi lyhytaikaiseksi. Hänestä tuli Tanskan kuningas Kristian VIII vuonna 1839. Johan Ludwig Lund 1813. Napoleon oli hävinnyt Leipzigin taistelun lokakuussa 1813 ja Tanskalla oli huonot tulevaisuudennäkymät. Ruotsi puolestaan oli jäsenenä Napoleonin ja siten myös Tanska-Norjan vastaisessa Kuudennessa liittokunnassa. Ruotsi oli menettänyt Suomen Venäjälle vain muutamaa vuotta aiemmin vuonna 1809 ja kruununprinssi Kaarle JuhanaKaarle Juhana oli alun perin ranskalaissyntyinen ja nimeltään Jean Baptiste Bernadotte, entisiä Napoleonin kenraaleja, joka oli kuitenkin joutunut välirikkoon keisarin kanssa. Ruotsin kuningas oli adoptoinut Bernadotten maan kruununperijäksi nimellä Kaarle Juhana, joka jo kruununprinssinä ollessaan johti maan ulkopolitiikkaa ja armeijaa. Hänestä tuli Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana vuonna 1818. halusi varmistaa, ettei ainakaan maan länsirajalta Norjasta tulisi uusia uhkia. Ruotsi olikin saanut liittoumalta lupauksen saada Norja itselleen. Kuudennen liittokunnan voitto Leipzigissa aiheutti diplomaattisen paineen Tanskaa kohtaan, ja liittoutuma hyökkäsi nyt sitä vastaan Holsteinin kautta. Talven aikana myös poikkeuksellisen runsas jäämassa Skagerrakissa pahensi entisestään Norjan eristyneisyyttä emämaastaan. Tanskan kuningas Fredrik VI antautui 6. tammikuuta 1814, erosi liitosta Napoleonin kanssa ja jätti Norjan Ruotsin valtapiiriin. 14. tammikuuta solmittiin Kielin rauha Tanskan ja Ruotsin sekä Tanskan ja Britannian välillä.
Kielin rauhansopimus katkaisi 434 vuotta kestäneen yhteyden Tanskan ja Norjan välillä. Vuodesta 1536 Norja oli katsottu kiinteäksi osaksi Tanskaa yhdessä Jyllannin, Fynin, Sjællannin ja Skånen kanssa. Sopimuksessa määriteltiin myös, että Norjasta tulisi itsenäinen valtio unionissa Ruotsin kanssa. Ruotsin kuningas Kaarle XIII julisti 8. helmikuuta uudelleen, että Norja säilyisi omana valtionaan, jolla olisi oma kansallinen edustuksellinen päätäntävalta ja verotusoikeus. Historioitsijat pitävät kruununprinssi Kaarle Juhanaa julistuksen arkkitehtina.
Samaan aikaan Norjan käskynhaltijana toimi prinssi Kristian Frederik, Tanskan kuninkaan Fredrik VI:n serkku ja tätä edeltäneen kuningas Kristian VII:n velipuolen poika. Ystävänsä, norjalaisen liikemies ja virkamies Carsten Ankerin rohkaisemana hän pani alulle norjalaista vastarintaa estääkseen Ruotsin ylivaltaa alueella ja edistääkseen Tanskan ja Norjan mahdollista uudelleenyhdistymistä tulevaisuudessa. Fredrik VI oli heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen käynnistänyt ison operaation lähettääkseen viljaa kauan emämaastaan eristyksissä olleeseen Norjaan. Fredrik VI:n aloitteesta Kristian Frederik käynnisti myös maanlaajuisen propagandakampanjan Norjan itsenäisyyden puolesta sekä harrasti aktiivista diplomatiaa suurvaltoihin päin edistääkseen Norjan mahdollisimman suurta riippumattomuutta Ruotsista.
Helmikuussa Kristian Frederik kutsui Eidsvolliin koolle niin sanotun ”suurmieskokouksen”. Kokouksessa muun muassa professori Georg Sverdrup sai hänet vakuuttuneeksi, että kansan tuli valita hänet hallitsijaksi. Ennen tätä hän oli ajatellut julistautuvansa Norjan kuninkaaksi vain perintöoikeuteensa nojautuen. Kokouksen jälkeen tuolloin sijaishallitsijan () titteliä käyttänyt Kristian Fredrik kutsui koolle perustuslainsäätämiskokouksen Eidsvolliin. Edustajavaaleja kokouksiin pidettiin ympäri maan ja samalla vannottiin valoja Norjan itsenäisyystaistelua varten. Maan pohjoisosissa vaaleja ei ehditty pitää ajoissa. Kansalliskokous pidettiin Carsten Ankerin omistamassa kartanossa, jonka päärakennus on nykyisin museona ja tunnetaan nimellä Eidsvollbygningen. Kokouksen ajan Kristian Frederik asui kartanossa ja piti illallisia joka ilta 12 kokousedustajalle.
Kokousedustajat ja "puolueet" thumb|Eidsvollbygningen vuonna 2005. Nykyisin paikalla on museo. 112 kokousedustajaa saapui Eidsvolliin 10. huhtikuuta. Kokous jakaantui jo alusta lähtien kahteen löyhähköön puolueeseen, joilla oli mielipide-eroja – itsenäisyyspuolueeseen () ja unionipuolueeseen (). Itsenäisyyspuolueen edustajat olivat enemmistönä ja onnistuivat lopulta saamaan myös suurimman osan välimaastossa olleita edustajia puolelleen.
Edustajat Kokousedustajista 33 valittiin armeijasta ja laivastosta, 25 kaupungeista ja kauppaloista () ja 54 maakunnista (). Väkilukuun nähden sekä armeijalla että kaupungeilla oli valtaisa yliedustus. Trøndelagista pohjoiseen ei ollut yhtään edustajaa, koska Nordlandissa ei ehditty pitää edustajavaaleja lainkaan ja Finnmarkissa vaali saatiin aikaan vasta, kun kokous oli jo pidetty. Edustajista 57 oli virkamiehiä, viisi tehtaan- ja kartanonomistajia, 13 kauppiaita ja 37 talonpoikia. Osallistujat olivat varsin nuoria. Useimmat olivat alle 50-vuotiaita ja lähes puolet alle 40-vuotiaita. Keski-ikä oli 42 vuotta ja kahdeksan kuukautta.
Tärkein ja vaikutusvaltaisin ryhmä edustajista oli virkamiehistö. Peräti kolmetoista viidestätoista perustuslakikomitean jäsenestä tuli olemaan virkamiehiä. Useimmat virkamiehet kuuluivat itsenäisyyspuolueeseen ja heillä oli vahvat sidokset Tanskan kuninkaaseen ja Tanskaan. Omien oikeuksiensa turvaamiseksi valtaosa virkamiehistöstä vastusti porvariston ja aateliston erityisoikeuksia elinkoeinoelämän alueilla. Toisaalta unioni Ruotsin kanssa saattoi merkitä yhdistymistä ja kilpailua ruotsalaisen virkamieskunnan kanssa asemista, mitä haluttiin välttää. Virkamiehet olivat myös tukeneet talonpoikaisedustusta, koska he katsoivat talonpoikien olevan heidän näkökulmastaan hyödyllisempiä kuin mitä he olisivat porvaristolle. Useimmat virkamiehistöstä olivat virkamiesten poikia, joista yli puolet olivat seuranneet isiensä jälkiä juristin, papin tai upseerin uralla. Vain yhdellä virkamiehellä oli talonpoikaistausta, 17 oli porvaritaustaisia. Virkamiehistö ei ollut juurikaan sidoksissa edustamaansa paikkaan. Useat olivat itse asiassa syntyneet Tanskassa ja vain kuusi heistä oli syntynyt edustamassaan vaalipiirissä. Vaikka virkamiehistön piirissä oli joitakin erimielisyyksiä, ne olivat harvoin isoja. Suurimmat mielipide-erot ryhmän sisällä koskivat kirkon omistaman maan myymistä talonpojille ja yleistä asevelvollisuutta.
Vain 18 edustajaa oli liikemiehiä ja porvareita. Heidän lukumääränsä ei juurikaan vastannut ryhmän todellista taloudellista valtaa aikansa yhteiskunnassa. Vuodesta 1807 käynnissä ollut sota ja Britannian merisaarto oli vaurioittanut pahasti maan kauppaa ja merenkulkua. Useimmat liikemiehet suhtautuivat siksi erittäin kriittisesti Tanskan kuninkaan ulkopolitiikkaan ja toivoivat pikaista rauhaa Britannian kanssa, minkä vuoksi heistä valtaosa edusti unionipuoluetta. Norjalla tuli heidän mielestään olla laaja sisäinen itsehallinto norjalais-ruotsalaisessa unionissa. Yleistä asevelvollisuutta vastustettiin, koska liikemiehet arvelivat monien johtavien perheiden muuttavan sen vuoksi ulkomaille. Liikemiehet osallistuivat erityisesti väittelyihin taloudellisista ja sosiaalisista kysymyksistä, joissa he puolustivat hallussaan olevia erityisiä kaupankäyntioikeuksia, sahalaitoserityisoikeuksia, sekä viinanpoltto-oikeuksia.
Yleisesti ottaen kokousedustajat olivat aikansa mittapuulla korkeasti koulutettuja. Virkamiehillä oli ylioppilastutkinto ja virkaopintoja ja he olivat usein viettäneet uransa alkuajat Kööpenhaminassa. Porvariston edustajista suuri osa oli nuoruudessaan lähetetty opintomatkoille eritoten Ranskaan, Saksaan ja Britanniaan, missä he oppivat kieliä sekä insinööritaitoa ja kauppaa. Talonpojat olivat luonnollisesti vähiten koulutettuja, joskin heidän joukossaaon oli reaalikoulun käyneitä sekä armeijassa ja laivastossa palvelleita, jotka olivat kielitaitoisia. Vain yksi kokousedustaja, matruusi Even Thorsen, oli luku- ja kirjoitustaidoton ja hänen allekirjoituksensa perustuslakiin toteutettiin siten, että Thorsen piti kädestä hänen puolestaan perustuslain allekirjoittanutta edustajaa.
thumb|left|Itsenäisyyspuolueen johtajiin kuulunut tuomari Christian Magnus Falsen (1782–1830). thumb|Unionipuolueen johtohahmo kreivi Herman Wedel-Jarlsberg (1779–1840).
Itsenäisyyspuolue Itsenäisyyspuoluetta kutsuttiin eritoten sen vastustajien taholta myös "tanskalaispuolueeksi" (), "prinssipuolueeksi" () ja "nopeiksi" (). Edustajista enemmistö, noin 80, oli itsenäisyyspuolueen riveissä. Johtajana toimi Christian Magnus Falsen. Muita keskeisiä hahmoja olivat Georg Sverdrup, Peter Motzfeldt ja Wilhelm Christie. Itsenäisyyspuoleen tavoitteena oli saada aikaan välitön itsenäisyysjulistus, perustuslaki ja kuninkaanvalinta, minkä jälkeen kansalliskokous voitaisiin lakkauttaa.
Puolueen linjavalinta herätti runsaasti keskustelua. Kuningasehdokas Kristian Frederik oli tanskalainen ja hänellä oli tiivis suhde entiseen emämaahan, mistä puolueen "tanskalaispuolue"-nimitys johtuikin. Puolue sai riveihinsä myös suurimman osan 37 talonpoikaisedustajasta, jotka ottivat harvoin osaa väittelyihin ja äänestivät pääosin alueidensa enemmän äänessä olleiden edustajien mukaan.
Unionipuolue Unionipuolueen liikanimiä olivat muun muassa "länsipuolue" (), "ruotsalaispuolue" () ja "epäröijät" (). Puolueen ytimessä oli noin 20 henkilöä, joista johtohahmoja olivat kreivi Herman Wedel-Jarlsberg, Severin Løvenskiold, Nicolai Wergeland, Peder Anker ja Jacob Aall.
Vaikka puolueen vastustajat ivasivat sitä ruotsalaispuolueena, he tuskin olivat sitä enempää kuin itsenäisyyspuolueen edustajat "tanskalaismielisiä". Kaikki puolueen edustajat sanoivat haluavansa täyttä itsenäisyyttä, mutta katsoivat, ettei sen säilyttäminen olisi vielä mahdollista. Puolue halusi mukauttaa perustuslain löyhään liittoon Ruotsin kanssa, koska he eivät uskoneet Norjan kykenevän puolustautuvan ruotsalaisten hyökkäystä vastaan. Täten olisi parasta varmistaa unionille mahdollisimman edulliset ehdot. Puolueen mukaan kansalliskokous voisi myös itse päättää mistä tahansa asiasta ja sen tulisi siten jatkaa toimintaansa myös perustuslain valmistumisen jälkeen.
Maantieteellisesti unionipuolueen edustajat olivat lähtöisin Østlandetilta ja Agderista. Useat olivat elinkeinonharjoittajia ja porvaristoa, joilla ei ollut samanlaista sidosta Tanskaan kuin virkamiehistöllä. Porvaristo oli myös raivostunut Tanska-Norjan ulkopolitiikasta, joka oli raunioittanut kaupankäynnin Britannian kanssa. Siksi Ruotsi nähtiin monella tapaa luonnollisempana unionipartnerina.
Kokouksen kulku Kokouksen avaus ja työn organisointi