thumb|Heinämaanraittia. Heinämaa on Orimattilan pohjoinen kylä Päijät-Hämeessä. Kylästä on matkaa Orimattilan keskustaan noin 10 km ja Lahteen noin 20 km. Heinämaa on aikojen kuluessa tunnettu myös nimellä Hyyttäri. Heinämaan kylä on Suomessa ja maailmallakin kuuluisa nyplätyistä pitseistä ja se on myös yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.
Kylä sijaitsee Orimattilasta Nastolan Villähteelle kulkevan Heinämaantien (yhdystien 1691) varrella, sen puolivälissä. Heinämaantiestä erkanee Heinämaanraitti, jonka ympärille kylän keskustaajama on muodostunut. Kylän rajalla kulkee Heinjoki, joka liittyy myöhemmin Orimattilan Palojokeen. Heinämaa on sijoittunut Heinjoen itäpuolelle, kun taas joen länsipuolella on Leitsamaan kylä. Monesti kylät kuitenkin tulkitaan yhdeksi kyläksi, sillä leitsamaalaiset tukeutuvat palveluissaan Heinämaahan (koulu, kauppa) ja kylät tekevät paljon yhteistyötä. Heinämaa lasketaan yhdeksi Orimattilan toiminnallisista kylistä.
Historiaa thumb|left|Heinämaan rukoushuone. Kylän historiaa tunnetaan 1500-luvulta saakka. Ensimmäiset asukkaat ovat asettuneet kylälle 1546–1551. Heinämaan nimenä on esiintynyt myös Hyyttäri (tai Hyytäri, Hyyteri). Hollolan syyskäräjillä olivat vuonna 1557 Mikko Olavinpoika Leitsamaa ja Antti Pietarinpoika Hyyttäri (Hytar). Tuolloin on Hämeessä käytetty kylän nimeä sukunimenä.
Jatkosodan aikana 30. kesäkuuta 1941 putosi Heinämaan Jursalan Yrjölän maatilalle neuvostoliittolainen pommituslentokone, jota oli ammuttu matkallaan pommittamaan Lahden Radiomäen yleisradiomastoja. Samalla lennolla olleista lentokoneista toinen putosi Nastolan Pensuolle ja kolmas teki pakkolaskun Vehkalahdelle.Eilinen ei unohdu, Toivo Palo, Orimattila-Seura
Koulu
Heinämaalle perustettiin ensimmäinen kansakoulu vuonna 1871, ja se toimi aluksi Ali-Heikkilän talossa. Uusi koulutalo rakennettiin syksyllä 1872. Rakennuksen laajennus valmistui 1913, ja tällöin oli koulussa jo kaksi opettajaa. Koulussa toimi pitkäaikaisesti opettajapariskunta Severi ja Lyyli Kantola, vuosina 1912–1945. Kantolan pariskunta osallistui kylän kehittämiseen muutenkin: heidän aloitteestaan kylään tuli rukoushuone, jonka alttaritaulun itse Severi Kantola maalasi vuonna 1934, ja Kantolat olivat myös mukana edistämässä pitsinnypläyksen tunnetuksi tekemistä. Heinämaan koulun toiminta loppui vuonna 2014.
Kaupat
Heinämaan kylällä on ollut yhtä aikaa kolmekin kauppaa. Vanhin kaupoista oli J. R. Kanervan kauppa. Osuusliike Toukola perusti ensimmäisen sivuliikkeensä Heinämaalle, vuonna 1921. Toukolan kauppa lopetettiin 1970-luvulla. Toukolan kiinteistössä toimi sittemmin Tatari-baari, jonka yhteydessä oli myös postipalveluja. Nykyään kylässä ei ole toimivaa kauppaa.
Maantiedettä
Heinämaan rajoina on idässä Kuivanto, etelässä Niinikoski ja Viljamaa eli Orimattilan kirkonkylä, lännessä Leitsamaa ja pohjoisessa Lahden Nastolan Villähde. Heinämaan kylällä on useita kulmakuntia. Keskikylän lisäksi paikkoina tunnetaan muun muassa Pitkämäki, Ristonmäki, Sepänmäki, Murenoja, Roinankulma, Metsäkulma, Kukko ja Ylikoski.
thumb|Näkymä Heinämaanraitilta. Keskikylällä on pieniä kukkuloita, mutta muuten pohjoinen Orimattila on maanmuodoiltaan melko tasaista. Järviä ei ole ollenkaan, vain pari hyvin pientä lampea. Kylän halki laaksossa kulkeva Heinjoki on nykyään lähinnä puro. Entisinä aikoina kuitenkin on jokea pitkin pystynyt uittamaan tukkeja ja joki on pyörittänyt myllyjä syys- ja kevättulvien aikaan. Joessa on ollut syvempiä ja leveämpiä uimakelpoisia kohtia, joita kutsutaan nimellä "pauni". Heinämaan nykyisen Seuratalon paikkeilla on kosken partaalla toiminut myös Hyyterin juustola, jonka perusti sveitsiläinen Mathias Pfäffli noin vuonna 1885. Juustola oli toiminnassa vuoteen 1909 saakka.
Mäkitupalaisalueet
Heinämaalla on säilynyt mäkitupalaisasutusta keskustaajaman välittömässä yhteydessä Mahalanmäellä sekä keskustaajamasta Montarin suuntaan menevän Sepänjoentien varressa Sepänmäellä ja lähistöllä Ristonmäellä. Mäkitupalaiset olivat pääasiassa käsityöammattien harjoittajia.
Mahalanmäen rakennukset on perustettu kivikkoiselle mäelle, Ronnilan isännän mäkitupalaisille vuokraamille, viljelyskelvottomille maille. Mahalanmäen rakennuksista vanhimmat ovat 1800-luvuilta, mahdollisesti jopa 1700-luvun puolelta. Asuinrakennuksia on ollut kuusi. Näistä kaksi, Kivistön mökki ja Etulan talo, edustavat vain Mahalanmäellä tavattavaa rakennustyyliä: asuinrakennukseen on kiinteästi yhdistetty kaksikerroksinen luhtiaitta. On arveltu, että rakentamalla tupa ja aitta saman katon alle saatettiin säästää niukkaa tonttimaata.
Sepänmäki on saanut nimensä kumpareella sijaitsevasta Sepän puustellista ja kyläsepän pajasta. Sepänmäen muut asuintalot ovat Rauhamaa ja Kotiranta. Ristonmäen rakennuskanta on suurin, ja siellä sijaitsevat muun muassa 1800-luvulta ellei aiemmalta ajalta peräisin olevat Koivumäki, Kulmala, Laurila, Mikkola ja Pihlajamäki. Lisäksi Ristonmäen kokonaisuuteen kuuluvat 1900-luvulla rakennetut Ahomäki ja Vesala, sekä hieman erillään sijaitsevat Lemola ja Hietala.
Käsityöläisyys Heinämaan pitsi
Hämeessä ja Uudellamaalla on pitsinnypläys ollut ennen yleistä, mutta nypläystaito on säilynyt lähinnä vain Orimattilassa ja siellä etenkin Heinämaan kylässä. Heinämaalla tiedetäänkin olevan yli 200-vuotinen historia pitsinnypläyksessä eli pitsin kutomisessa, kuten heinämaalaiset sanovat. Pitsiä oletetaan aletun nyplätä 1700-luvun loppupuolella. Kirjallisia viitteitä löytyy kuitenkin vasta noin 1857 alkaen.
Yhtenä syynä nypläyksen säilymiseen on pidetty sitä, että kylästä on ollut huonot kulkuyhteydet muualle. Polku kirkonkylästä Heinämaalle levennettiin rattailla kuljettavaksi tieksi vasta 1867–68. Vain osa kyläläisistä on voinut elättää itsensä maanviljelyllä. Niinpä lukuisa joukko kylän nais- ja osin miesväestäkin on hankkinut lisätienestiä nyplätyllä pitsillä, jota sitten on kierretty myymässä pitkienkin taipaleiden takana. Näin myös Heinämaan pitsejä on tehty tunnetuiksi ympäri maata. Myyntimatkojen vaikutuksesta pitsejä alettiin tilata liikkeisiin eri puolille Suomea.
Nypläystaito on kulkenut monesti suvussa, äidiltä tyttärelle, usein myös isältä pojalle. Taito on opittu jo neljän tai viiden vanhana, ja lapsilta on saatettu odottaa "pitsitinkiä" eli tiettyä määrää kudottua pitsiä päivässä. Nypläystaito on siirtynyt myös kylään muuttaneille. Esimerkiksi sulhanen on saattanut opettaa nuorikkonsa kutomaan pitsiä. Miesväki on tukenut nypläystä ja osallistunut osaltaan esimerkiksi mallien suunnitteluun.
Miehet ovat myös tehneet nypläystyynyt, jotka ovat Orimattilassa länsimaalaisia tyyliltään: Tyyny on puurunkoinen, puolipyöreä ja kupera, ja sen pinta lampaannahkaa ja sisällä täyte. Tyynyn takaosan keskellä on puinen neliskanttinen kolo, johon on kiinnitetty puusylinteri, rulla. Rullan päälle on sitten kiinnitetty "myysteri" eli pahvinen pitsimalli. Mallin mukaan kudotaan nuppineuloja apuna käyttäen pitsiä pellavalangasta, joka on kiinnitetty puisiin "nappuloihin".
Pitsinkutojia
Pitsiä on kudottu sukupolvesta toiseen. Nypläyksen taitajia oli 1920-luvulla 80–100 henkilöä, 1980-luvun alussa noin 40. Nyplääjistä voi mainita etenkin Hanna Viksténin (1891–1957), joka myös tunnettiin lisänimellä "Heinämaan pitsikuningatar". Hänen tyttärensä Varma Ritala jatkoi äidinperintönä tullutta nypläystä. Myös Hannan äiti Hilda Olin (1860–1951) ja isoäiti Anna-Liisa Simontytär olivat tunnettuja pitsinkutojia.
Nyplääjä Hanna Koskinen (1876–1962) kävi myymässä kutomiaan pitsejä muun muassa Helsingissä. Siellä hän tapasi Orimattilan tulevan kirkkoherran, tohtori Sakari Loimarannan, jonka vaimo Hanna Loimaranta (1889–1969) oli tunnettu pitsinystävä ja nypläyksen tukija. Pitsinkutoja Jenny Kantola (1902–1993) oli kuuluisa pitsien nimien keksijä. Hän myös nimesi vanhoja pitsejä uudelleen.
Kotiteollisuuden Keskusliiton hopeisen taitomerkin on saanut useampikin kutoja, muun muassa Soini Arola, Katri Laine ja Anni Niemelä, sekä miehistä Toivo Laine, Nuutti Niemelä ja Hugo Olin. Viimeisenä kylässä ammatikseen on pitsiä kutonut Anni Niemelä. Nykyään nyplätään joko harrastuksena tai lisäansioiksi muun ammatin ohella.
Pitsimallit
Mistä tai keneltä pitsinkutomisen taito Heinämaalle tuli, siitä ei ole varmuutta. Perimätiedon mukaan on arvioitu sen tapahtuneen 1760–1780-luvuilla. Kutojat saivat myyntimatkoilla vaikutteita muualta. Oman kylän pitseihin tuli kuitenkin omaleimaisuutta. Pitsit olivat kapeita ja suoria väli- ja reunapitsejä 1900-luvun alkuun saakka. Tällaisia pitsejä on päätynyt Kansallismuseonkin kokoelmiin, muun muassa Henrika Kivistön pitsikokoelmana. Vähitellen alettiin kutoa pitsiliinoja. Pitsien kehittely jatkui: keksittiin uusia malleja ja artikkeleja, muun muassa kauluksia, kynttilämansetteja, kirjanmerkkejä, koruja, jopa morsiuskruunu.
Pitseihin liittyy Heinämaalla myös oma sanasto. "Pamppala" on mantelimainen kuvio, "Neljäpamppalai" muodostaa apilamaisen kuvion. "Peroi" on perhosmainen kuvio, jonka voi toisaalta nähdä hämähäkkinä, "pankka" on suoraa metripitsiä ja "laukku" tarkoittaa pitsissä olevaa pyöreää reikää.
Pitsimallien nimilista on pitkä, tässä muutamia: Perospitsi, Linnunsilmä, Ykslaukkui, Lonkeri, Kirkon ovi, Rappui, Pohjantähti, Prinsessa, Risa, Myllynsiipi, Tontunsilmä, Kolmelehtoselliist, Umpmankeli ja Vellamo.
Heinämaan Pitsin Kutojat r.y.
Nypläystaitoa on ajan saatossa uhannut muun muassa tarvikepula ja kilpailu. Sotien aikaan ja pula-aikana ei tahtonut saada kunnollista pellavalankaa. Vuosina 1936 ja 1938 yritettiin Heinämaan koululla pidetyssä kokouksessa puhua yhteisen yhdistyksen puolesta. Vaadittiin toimia menekin edistämiseksi ja lankapulan ratkaisemiseksi. Sotien jälkeen Kiinassa tehty halpapitsi uhkasi tuotantoa. Pitsi ei ollut laadullisesti yhtä hyvää muun muassa heikomman langan vuoksi. Kilpailu kuitenkin lopulta herätti heinämaalaiset ymmärtämään, että tarvittiin yhteistoimia ettei taito kylältä hiipuisi. Pitsikauppiaatkaan eivät enää 1950-luvulle tultaessa jaksaneet lähteä kiertämään pitsinmyynnissä.
Heinämaan Pitsin Kutojat r.y. perustettiin vuonna 1959. Ensitöikseen yhdistys otti käyttöön "Heinämaan pitsiä" -laatumerkin, jonka suunnitteli opettaja Severi Kantola. Yhdistyksen tavoitteena oli edistää pitsien markkinointia, pyrkiä säilyttämään vuosisatojen perinne sekä siirtämään taito uusille sukupolville. Heinämaan ala-asteella on opetettu perinnekäsitöitä vuodesta 1993 lähtien.
Vuodesta 1989 saakka on Heinämaalla joka kesä järjestetty kaksipäiväiset Pitsipäivät, joiden teema vaihtelee vuosittain. Pitsipäivien aikana esitellään tuotteita ja annetaan työnäytöksiä. Orimattilan keskustan kulttuuritaloon on myös perustettu Pitsitupa, jossa on pysyvä pitsien ja nypläystarvikkeiden myyntinäyttely.
Puuastioiden valmistus
Pitsinnypläyksen ohella heinämaalaiset ovat olleet tunnettuja puutyötaidoistaan. Astianteko on alkanut joskus 1600-luvun puolivälissä ja jatkui 1960-luvulle asti. Puuastioita valmistettiin kaupattavaksi ja valikomaan kuului vakkoja, seuloja, pohtimia ja muita puuastioita sekä kimpiastioita, kuten pyttyjä, saaveja, tynnyreitä, paljuja, liha- ja taikinatiinuja sekä kiuluja. Astianvalmistus alkoi 1900-luvun edetessä muuttua käyttöastiapainotteisesta matkamuisto-tyyppisten esineiden valmistukseen. Puuastioiden valmistus on ollut Heinämaalla lähinnä maattoman miesväen talvikausien elinkeino, kesäkausina elanto saatiin muista töistä.