thumb|right|220px|Purgatorius, paleoseeniajan hieman oravaa muistuttanut nisäkäs Paleoseeni on liitukauden jälkeinen geologinen ajanjakso, eli epookki. Paleoseeni sijoittuu aikaan 66–56 miljoonaa vuotta sitten ja se oli alku kenotsooiselle maailmankaudelle ja paleogeenikaudelle.
Paleoseenin kaudella nisäkkäät alkoivat kehittyä suuriksi, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon edeltävän liitukauden lopussa. Maapallolla oli lämmintä ja metsät peittivät laajoja alueita. Kauden lopussa koettiin kuuma lämpöhuippu PETM. Kauden alusta on löydetty niukasti fossiileja, mutta löytöjen perusteella 0,4–0,5 miljoonan vuoden kuluttua liitukauden lopun joukkosukupuutosta alkoi kehittyä uusia lajeja, jotka polveutuivat muun muassa liitukauden nisäkkäistä.
Mannerliikunnot Liitukauden ja paleogeenikauden rajalla on maaperän kerrostumien välissä nähtävissä harvinaista maa-alkuainetta iridiumia sisältävä kerrostuma, KT-raja. Kerrostuman arvellaan syntyneen suuren asteroidin törmäyksessä, mikä saattoi myös aiheuttaa dinosaurusten tuhon.
Paleoseenilla Amerikka oli hyvin lähellä Afrikkaa ja Eurooppaa ja Grönlanti oli Euroopassa kiinni. Merien pinta oli nykyistä korkeammalla, koska suuria jäätiköitä ei ollut. Pieniä jäätiköitä saattoi kuitenkin olla napa-alueilla ja korkeimmilla vuorilla. Australia oli kiinni Etelämantereessa, ja Etelämanner taas oli kiinni tai lähes kiinni Etelä-Amerikassa saarten muodostaman kaaren kautta. Mantereiden sijainti toisiinsa nähden oli sellainen, että maapalloa pääsi kiertämään lämmin merivirta. Kylmät virtaukset olivat heikkoja. 56–55 miljoonaa vuotta sitten Grönlanti irtosi Skandinaviasta ja kauden lopulla 55–53 miljoonaa vuotta sitten myös Australia irtosi Etelämantereesta.Ensyklopedia Britannica painos 19 osa 19 kappale Geochronology s. 855
Ilmasto Paleoseenin alussa oli luultavasti lyhyehkö kylmä kausi, jonka aiheutti liitukauden lopun asteroiditörmäyksen ilmakehään nostattama ilmaan pölynnyt aine. Yleisesti paleoseenin alkupuoli oli vain hieman nykyajan lämpötiloja lämpimämpi. Ilmasto muuttui kuitenkin nopeasti kauden keskivaiheilla nykyiseen verrattuna kuivemmasta kosteammaksi.
Paleoseenin lopussa ja eoseenikauden alussa oli lämpötilamaksimi, jollaista ei ole saavutettu muulloin kenotsooisella maailmankaudella. Lämpötila nousi melko lyhyessä ajassa 8–10 astetta. Tällöin puita kasvoi jopa 80. leveysasteella.
Eläimistö
Liitukauden, dinosaurusten valtakauden, aikana ja välittömästi sen jälkeen kauden alun nisäkkäät olivat pieniä yöeläimiä: hyönteissyöjiä ja kasvinsyöjiä. Monet paleoseenin eläimet olivat sopeutuneet metsäelämään ja puissa kiipeilyyn. Eläimistöön kuului oravamaisia ja siilimäisiä nisäkkäitä sekä lepakoita. Liitukauden joukkotuhosta selvisi Pohjois-Amerikassa noin kilon painoisia nisäkkäitä tai nämä olivat lisääntymiskykyisimpiä. Nisäkkäät kasvoivat ja kehittyivät uusiksi lajeiksi kauden edetessä. Noin neljässä miljoonassa vuodessa joukkosukupuuton jälkeen evoluution myötä olivat kehittyneet koirankokoiset nisäkkäät monissa eri evoluutiohaaroissa. Eläimistössä oli lammasmaisia, hevosmaisia ja sarvikuonomaisia melko pieniä eläimiä sekä nokkaeläimiä ja marsumaisia pussieläimiä, jotka olivat kengurujen edeltäjiä.
Kädelliset ilmestyivät paleoseenilla kehittyen oravamaisista eläimistä ja kasvaen metrin mittaisiksi. Puupäästäistä muistuttavista paleoseenin kädellisistä lähtivät kehittymään apinat. Apinoihin ja ihmiseen johtanut hyönteissyöjän kaltaisten linja oli eronnut omaksi kehityshaarakseen jo aikaisemmin.
Monet eläimet kehittyivät petoeläinten kaltaisista kantamuodoista. Kauden alkuvaiheilla petoeläinten kaltaisista erosivat petojen, sorkkaeläinten ja kavioeläinten kantamuodot. Kauden lopulla sorkkaeläinten päälinjasta erosivat kamelin ja hirvieläinten kehityslinja, valaan kehityslinja, ja kavioeläinten edeltäjistä phenacodonteista kehittyivät sarvikuonon ja hevosen kehityslinja sekä brontotheridien, sarvikuonomaisen heimon kehityslinja.
Varhaisella paleoseenilla eli jossain määrin pesukarhua muistuttava sekä kasveja että eläimiä syövä Chriacus. Yksi varhaisimmista paleoseeniajan nisäkkäistä oli istukallinen hieman rottamainen Deltatheridium, jonka sukulaisia tunnetaan myös liitukaudelta. Sittemmin sukupuuttoon kuolleet kreodontit, muun muassa Hyaenodonin sukulaiset, olivat kauden johtavia nisäkkäitä, ne muistuttivat koiran ja karhun yhdistelmää. 30-senttistä Miacista, joka oli varhainen koiraa muistuttava eläin, pidettiin ennen nykyisten petoeläinten edeltäjä.
Noin 50 miljoonaa vuotta sitten eli nykyisten hevosten kantamuoto Eohippus, joka muistutti ruumiiltaan antilooppia mutta jonka pää oli kuin hevosella.Alkumerestä maalle, John Reader, Otava 1989, s. 143
Kasvinsyöjät
thumb|right|220px|Barylambda
Paleoseeniajan kasvinsyöjiin kuului ruohoa laiduntava, lampaankokoinen, gasellijalkainen ja hevosenpäinen Ectoconus. Ectoganus oli hieman ahmaa muistuttava matala kasvinsyöjä. Myöhäisen paleoseenin Carpolestes muistutti oravaa. Ptilodus oli oravan tapainen liitukaudelta säilyneeseen heimoon kuuluva nisäkäs, kuten myös Plesiadapis, jota pidetään joskus kädellisten edeltäjänä, mutta joskus vain niiden sukulaisena.
Phenacodus oli kavioeläimiin kuuluva varhainen kasvinsyöjäeläin, joka muistutti kyyryssä olevaa gasellia. Dinocerata-ryhmän kasvinsyöjät (sukua kavio- ja sorkkaeläimille) olivat sarvikuonomaisia. 55–60 miljoonaa vuotta sitten eli norsujen hyvin kaukainen edeltäjä, sian kokoinen Eritherium. Myöhäispaleoseenilla 63,6–57,8 miljoonaa vuotta sitten eli Barylambda, joka oli kauden suurimpia nisäkkäitä. Se oli kasvinsyöjä, jolla oli tukeva häntä ja lyhyet, tukevat jalat. Eturaajat olivat takaraajoja pidemmät ja jaloissa oli viisi varvasta. Luultavasti se söi puiden lehtiä. Meniscotherium oli suurta rottaa muistuttava kavioeläinten edeltäjä. Myöhemmin sukupuuttoon kuolleen heimon Multituberculates (multituberkulaatit) lajit olivat jyrsijämäisiä kasvinsyöjiä.
Petoeläimet Paleoseenilla nisäkkäitä pyydystivät krokotiilit ja jättiläislinnut. Nisäkkäistä alkoi kehittyä vähitellen sutta tai karhua muistuttavia saalistajia kreodontteja (Creodonta), joita ennen pidettiin pitkään nykyisten petoeläinten (Carnivora) edeltäjinä. Kreodonttien ja nykyisten petoeläinten kantamuotona on aiemmin pidetty liitukaudella elänyttä Cimolestidae-ryhmää. Etelä-Amerikassa kehittyi saalistajapussieläimiä esimerkiksi borhyaenidit (Borhyenidae) ryhmästä Didelphidae. Kreodonttien ja nykyisten petoeläinten esivanhempina pidettiin aiemmin paleoryctidejä, rotan kokoisia liitukauden tyypillisiä piennisäkkäitä. Nykyään tätä ryhmää pidetään cimolesteihin kuuluvana ja se on vain kaukaista sukua petoeläinten edeltäjille. Tyypillinen varhaispetoeläin oli koiraa muistuttava pitkä, matalajalkainen, pitkäkuonoinen Protictis, joka oli paleoseeniajalle tyypillinen varhaispetoeläin, viverravidi (Viverravidae) joka söi hyönteisiä mutta myös pieneläimiä. Viverravideja pidettiin aiemmin nykyisten petoeläinten esivanhempina, mutta nykytiedon valossa ne eivät sellaisia ole. Myöhäispaleoseenilla ilmestyi toinen petoeläinryhmä, nykyään parafyleettiseksi todettu Miacidae, esimerkiksi Uintacyon, jota aiemmin pidettiin nykyisten petoeläinten edeltäjänä. Mesonykit (Mesonychia) olivat sutta, karhua tai hyeenoita muistuttavia sorkkapetoeläimiä. Palaeoryctis oli päästäismäinen hyönteissyöjä, ja Prodiacodon kuului leptiktideihin.
Taeniodontit Noin 0,5 miljoonaa vuotta kauden alun jälkeen oli Pohjois-Amerikassa kehittynyt taeniodontteja (Taeniodonta) luultavasti myöhäisen liitukauden hyönteissyöjistä. Taeniodontti muistutti oravan ja koiran sulautumaa, jolla oli kärsä ja kädet sekä suuri häntä. Tunnetuin taeniodontti on opossumia muistuttava Onychodectes joka oli ison kissan tai pienen koiran kokoinen ollen noin 60 cm pitkä. Eläimellä oli suuret kaivamiseen soveltuvat eturaajat ja pitkä häntä. Eläin söi kasveja ja myös pieniä eläimiä, eli oli kaikkiruokainen. Se oli mahdollisesti hyvä kiipeilijä, ja sen häntä oli saattanut olla jonkin verran tarttumiseen kykenevä. Myöhemmin taeniodonttien kehittyessä niiden kallo lyheni ja leveni evoluution edistyessä. Erikoistumattomat taeniodontit kuten Onychodectes elivät vain keskipaleoseenille asti, ja juurten kaivajat jäivät tämän jälkeen jatkamaan tätä haaraa. Mutta myös 0,5 miljoonaa vuotta paleoseenin alusta eli Wortmania, joka oli kehittynyt taeniodontti, stylinodontidi joka painoi vain 20 kiloa. Se oli yksi nopean evoluution esimerkeistä: sen dinosaurusten aikana eläneet esi-isät olivat vain rotan kokoisia, mutta Wortmania saavutti 20 kilon painon mahdollisesti vain 500 000 vuotta dinosaurusten katoamisen jälkeen. 2 miljoonaa vuotta myöhemmin ilmestyi Psittacotherium, joka oli 50 kiloa painava suuri stylinodontidi, joka kaivoi maasta juuria. Se viihtyi kosteilla seuduilla ja oli kömpelöliikkeinen.
Linnut Linnut lajiutuivat kaudella nopeasti. Yleisiä lintuja olivat strutsia muistuttavat jättiläislinnut, jotka eivät kyenneet lentämään, esimerkiksi valtava Gastornis. Lintu oli hieman strutsimainen- 2 metriä korkea, 200 kilon painoinen. Sen pohjoisamerikkalaisista populaatioista käytettiin aiemmin nimeä Diatryma, mutta nykytutkimusten mukaan kyseessä on sama laji. Myöhäisellä paleoseenilla ilmestyivät varhaiset pöllötyypit Ogygoptynx ja Berruornis Yhdysvalloissa ja Ranskassa.
Elikö dinosauruksia vielä paleoseenilla?
Moneen kertaan on väitetty löydetyn paleoseeniajan dinosauruksia. Mutta aina liitukauden jälkeisistä kerrostumista löydetyt luut ovat olleet sinne maanmullistuksissa siirtyneitä. Silti vuonna 2009 amerikkalainen tutkija James Faaset julkisti löytäneensä 36 hadrosauruksen luuta San Juanin altaasta pohjoisesta New Mexicosta. Luut ovat paleoseenilla todetussa Ojo Alamon hiekkakivessä. Kerrostuma, josta luut löytyivät, on normaalisti magnetoitunut kerrostumavyöhyke, varhaispaleoseenikautinen "krooni" C29nNEW GEOCHRONOLOGIC AND STRATIGRAPHIC EVIDENCE CONFIRMS THE PALEOCENE AGE OF THE DINOSAUR-BEARING OJO ALAMO SANDSTONE AND ANIMAS FORMATION IN THE SAN JUAN BASIN, NEW MEXICO AND COLORADO, James E. Fassett ,PE Article Number: 12.1.3A Copyright: U.S. Geological Survey, Public Domain April 2009. Tutkimuksen tuloksia on kuitenkin kyseenalaistettu myöhemmin. Vaikka dinosauruksia olisikin elänyt paleoseenin alussa, niitä ei luultavasti ollut enää kauden lopussa. Joka tapauksessa ne harvinaistuivat merkittävästi liitukauden lopun joukkotuhossa.
Paleoseenin jako Dania-vaihe (Danian) 66–61,6 miljoonaa vuotta sitten Selandia-vaihe (Selandian) 61,6–59,2 miljoonaa vuotta sitten Thanet-vaihe (Thanetian) 59,2–56 miljoonaa vuotta sitten
Jako Pohjois-Amerikassa
Pohjois-Amerikasta on tehty merkittäviä paleoseeniajan nisäkäslöytöjä.
Torrejon-vaihe (Torrejonian) 64–61 miljoonaa vuotta sitten, jaetaan 6 alajaksoon Tiffany-vaihe (Tiffanian) 61–56 miljoonaa vuotta sitten. Puerco-vaihe (Puercan)
Näitä edelsi Lance-vaihe (Lancian) liitukauden Maastricht-vaiheen lopussa
Paleoseenin-eoseenin lämpöhuippu ja joukkotuhojen syyt