Etelä-Afrikka

Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta eteläisessä Afrikassa, aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Valtion rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik, Swazimaa ja enklaavina Etelä-Afrikan sisällä sijaitseva Lesotho. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto, ja sisämaa on aroa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana, ja sillä on Afrikan toiseksi suurin talous Nigerian jälkeen.Africa's New Number One, The Economist (2014), viitattu 19.5.2014 Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä.

Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikkaa Azaniaksi.Azania. The American Heritage Dictionary of the English Language, Fourth Edition. 2003. Houghton Mifflin Company 15 Aug. 2007 Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa ns. Sateenkaarivaltioksi ().

Maantiede pienoiskuva|vasen|Etelä-Afrikan kartta

Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä Atlantin valtameren ja Intian valtameren välissä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibin aavikolta Mosambikin subtrooppiselle alueelle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea, ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa, rannikkoalanko on laajempi.

Etelä-Afrikan kallioperä on osittain arkeeista, ja se sisältää verrattain paljon mineralisaatioita. Maa oli osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita, kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektoniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi. Etelä-Afrikan mineraalimuodostumista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat.

Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelanvirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkevat puolestaan lämpimät Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirrat vaikuttavat merkittävästi maan ilmastoon. Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.

Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.

Korkein koskaan Etelä-Afrikassa mitattu lämpötila on 53,2°C. Se mitattiin Vioolsdrifissä Pohjois-Kapmaalla 1.12.2019.

Keskimääräinen lämpötila (°C) kaupunki kesä talviKapkaupunki20,012,6Durban23,617,0Johannesburg19,411,1Pretoria22,412,9 Lähde: Lew Leppan: The South African Book of Records. Cape Town, Don Nelson, 1999.

Luonto

thumb|left|Fynbosia lähellä Kapkaupunkia. thumb|Sarvikuonoja Pilanesbergin luonnonpuistossa. Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni. Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa, ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervista, proteoista ja ruohomaisista restiokasveista.

Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.

Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": norsu, leijona, sarvikuono, leopardi ja kafferipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, jota esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet sekä useat kotka- ja korppikotkalajit.

Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 prosenttia kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat.

Historia

Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he muodostivat noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä.Afrikan historia, s. 162–163 Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi.

Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin, kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.Afrikan historia, s. 165

Siirtomaakausi

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen.

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.

thumb|200px|left|Voortrekkerien leirin rekonstruktio Blood Riverin varrella. thumb|200px|left|Shaka 1824 thumb|200px|left|Etelä-Afrikan lippu 1928–1994 Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi liiallisesta väestönkasvusta ja kaupallisen kilpailusta johtuvia poliittisia levottomuuksia. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.Afrikan historia, s. 168–169}} 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen () ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia, kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa). Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".

Buurisodat

Britit liittivät Transvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa paikallisissa asioissa. Neuvoteltu rauhansopimus oli ennen kaikkea kuitenkin brittien ja buurien pragmaattinen liitto paikallista afrikkalaista väestöä vastaan..

Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa. Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.

Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.

1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etnonationalistinen ideologia voimistui, ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (). Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle.

Apartheid

thumb|Kyltti Durbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa. Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita, kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.