Eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia) on suurikokoisten merinisäkkäiden ryhmä, joka koostuu kolmesta heimosta: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae). Eväjalkaisia on olemassa nykyisin 33 eri lajia, ja yli 50 sukupuuttoon kuollutta lajia on löydetty fossiilitietojen perusteella. Eväjalkaiset kuuluvat petoeläinten lahkoon (Carnivora). Petoeläinten joukossa ne luetaan Caniformia-alalahkoon, ja ne ovat siis lähempää sukua koiraeläimille, karhuille ja näätäeläimille kuin kissaeläimille. Eväjalkaiset katsotaan nykyisin usein yläheimoksi, ennen niitä pidettiin omana alalahkonaan Caniformian rinnalla.
Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kilogramman painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3200 kg painoon. Useilla lajeilla esiintyy sukupuolten välisiä eroja koossa ym. ominaisuuksissa. Kehonrakenne on sulavalinjainen ja kaikki neljä raajaa ovat kehittyneet räpylöiksi. Vaikka eväjalkaiset eivät ole yhtä nopeita vedessä kuin delfiinit, ne ovat taipuisampia ja ketterämpiä. Korvahylkeet käyttävät eturaajojaan pääasiassa edetäkseen vedessä, kun taas hylkeet ja mursut käyttävät siihen takaraajojaan. Korvahylkeillä ja mursuilla on takaraajat, jotka ne voivat vetää kehon alle ja näin käyttää niitä jalkojen tapaan edetäkseen maalla. Korvahylkeisiin ja mursuihin verrattuna hylkeiden liikkuminen maalla on kömpelömpää. Korvahylkeillä on ulkoiset, nähtävissä olevat korvat, kun taas hylkeiltä ja mursuilta nämä puuttuvat. Eväjalkaisten aistit ovat hyvin kehittyneitä – niiden näkö ja kuulo ovat sopeutuneet niin maalla kuin vedessäkin olemiseen, ja eväjalkaisilla on viiksituntokarvoissaan kehittynyt tuntoaistijärjestelmä. Jotkin lajit ovat sopeutuneet hyvin sukeltamaan koviin syvyyksiin. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka pitää ne lämpimänä, ja kaikilla lajeilla mursua lukuun ottamatta on turkki.
Vaikka eväjalkaiset ovat laajalle levinneitä, useimmat lajit viihtyvät paremmin pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon kylmemmissä vesissä. Eväjalkaiset viettävät suurimman osan elämästään vedessä mutta tulevat maalle parittelemaan, synnyttämään, vaihtamaan karvaa tai paetessaan petoeläimiä, kuten haita tai miekkavalaita. Eväjalkaiset syövät pääosin kaloja ja selkärangattomia vedeneläviä; jotkin lajit, esimerkiksi merileopardi, käyttävät ravinnokseen isoja selkärankaisia eläimiä, kuten pingviinejä ja hylkeitä. Mursut ovat erikoistuneet syömään meren pohjassa eläviä nilviäisiä. Eväjalkaislajien urokset parittelevat tyypillisesti useamman kuin yhden naaraan kanssa, mutta polygynian aste vaihelee lajien välillä. Maalla pesivien lajien urokset parittelevat yleensä useampien naaraiden kanssa kuin jäällä pesivien lajien urokset. Eväjalkaiset ääntelevät moni eri tavoin, esimerkiksi haukkuen, murahdellen ja liverryksin.
Arktisen alueen alkuperäiskansat ovat perinteisesti hyödyntäneet eväjalkaisten lihaa, rasvaa ja nahkoja. Eväjalkaisia pidetään yleisesti eläintarhoissa yleisesti ja joskus niitä koulutetaan tekemään temppuja ja tehtäviä. Eväjalkaisia metsästettiin aiemmin kaupallisesti suurin mitoin, mutta nykyisin kansainvälisen oikeuden normit suojaavat niitä. Japaninmerileijona ja floridanhylje kuolivat sukupuuttoon 1900-luvulla, ja munkkihylje ja havaijinhylje ovat nykyisin äärimmäisen uhanalaisia Kansainvälisen Luonnonsuojeluliiton luokituksessa. Metsästyksen lisäksi eväjalkaisia uhkaavat kalastuksen sivusaaliiksi jääminen, merten saastuminen ja erilaiset ristiriidat ihmisten etujen kanssa.
Taksonomia Saksalainen Johann Illiger erotti eväjalkaiset omaksi taksonomiseksi ryhmäkseen vuonna 1811 ja antoi sekä heimolle että lahkolle nimen Pinnipedia. Nykyisessä luokituksessa eväjalkaiset kuitenkin kuuluvat osana lahkoon petoeläimet (Carnivora) ja niiden alalahkoon Caniformia. Eväjalkaiset jaetaan kolmeen heimoon ja nämä kahteen yläheimoon: korvahylkeet (Otariidae) ja mursut (Odobenidae) kuuluvat yläheimoon Otarioidea, kun taas varsinaiset hylkeet (Phocidae) kuuluvat yläheimoon Phocoidea. Tällä kolmen heimon Pinnipedia-ryhmällä ei ole nykyluokituksessa muodollista asemaa; vuonna 1989 Annalisa Berta ym. ehdottivat systematiikkaa, jossa luokittelematon kladi Pinnipedimorpha sisältäisi nykyiset eväjalkaiset ja niiden sisarryhmänä sukupuuttoon kuolleen Enaliarctos-suvun.
Hylkeiden eli varsinaisten hylkeiden heimon (Phocidae) lajeilta puuttuvat ulkoiset korvalehdet. Ne eivät pysty kääntämään takaräpylöitään eteenpäin, ja eteneminen maalla on siksi kömpelöä. Vedessä hylkeet uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon takaosaa puolelta toiselle.
Korvahylkeillä (Otariidae) on ulkoiset korvalehdet. Nämä eläimet käyttävät hyvin kehittyneitä eturäpylöitään edetäkseen vedessä. Korvahylkeet pystyvät myös kääntämään takaraajansa eteenpäin ja ”kävelemään” maalla. Korvahylkeet käsittävät kaksi alaryhmää, merileijonat ja merikarhut. Merileijonat erottaa niiden pyöreämpi kuono sekä lyhyempi ja karkeampi turkki, kun taas merikarhuilla on suipompi kuono, pidemmät eturäpylät sekä paksumpi turkki, jossa on erikseen pohjaturkki ja päällyskarva. Merileijonat ovat yleensä kookkaampia kuin merikarhut. Merileijonat jaetaan viiteen sukuun ja seitsemään lajiin (joista yksi kuollut sukupuuttoon), ja merikarhuja on yhdeksän lajia kahdessa suvussa. Aiemmin merileijonat ja merikarhut on katsottiin erillisiksi alaheimoiksi, mutta vuonna 2001 julkaistu geenitutkimuksessa osoitti, että jako ei ole luonnollinen, vaan pohjanmerikarhu on läheisempää sukua useille merileijonalajeille kuin muille merikarhuille.
Mursuihin (Odobenidae) kuuluu vain yksi elossa oleva laji, mursu. Se eroaa muista nykyisistä hylkeistä suuremman koon (vain merinorsut ovat suurempia), miltei karvattoman nahan ja syöksyhampaiden puolesta. Korvahylkeiden tapaan mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin ja kävelemään maalla. Uidessa mursu käyttää takaräpylöitä etenemiseen ja eturäpylöitä ohjailemiseen. Mursulla ei ole ulkoisia korvalehtiä.
Vuonna 2012 julkaistussa eväjalkaisten taksonomiaa tarkastelevassa arviossa Annalisa Berta ja Morgan Churchill esittivät, että morfologisten ja geneettisten kriteerien perusteella nykyisin on olemassa 33 eväjalkaislajia ja 29 eväjalkaisalalajia, vaikkakin jälkimmäisestä ryhmästä viidelle ei ole riittävää tukea, jotta niitä voisi yksiselitteisesti pitää alalajeina. He suosittelevat, että Arctocephalus -suku tulisi rajoittaa afrikanmerikarhuun (Arctocephalus pusillus) ja he ottivat uudelleen käyttöön nimen Arctophoca useita lajeja ja alalajeja varten, jotka aiemmin olivat Arctocephalus –suvussa. Yli 50 fossiililajia on kuvattu.
Eväjalkaisten luokittelu: Kladi Eväjalkaiset Pinnipedia Heimo Enaliarctidae† Yläheimo Otarioidea Heimo Mursut Odobenidae Heimo Korvahylkeet Otariidae Yläheimo Phocoidea Heimo Hylkeet Phocidae Heimo Desmatophocidae†
Anatomia ja fysiologia
Eväjalkaisilla on sulavalinjainen vartalo, pyöreähkö pää, taipuisa kaula, räpylöiksi kehittyneet raajat ja pieni pyrstö.Berta, A. "Pinnipedia, overview", pp. 881–84 in Perrin, Würsig and Thewissen (2009) Ulkoiset korvalehdet ovat melko olemattomia tai niitä ei ole. Muihin lihansyöjiin verrattuna eväjalkaisilla on yleensä vähemmän hampaita, ne ovat teräviä ja kartiomaisia ja niiden joukosta puuttuvat raateluhampaat. Mursulla on erityislaatuiset, syöksyhampaiksi pidentyneet kulmahampaat. Eväjalkaiset pystyvät vetämään maitorauhasensa ja sukupuolielimensä kehonsa sisään.
Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kilon painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3,2 tonniin. Yleensä ottaen eväjalkaiset ovat suurempia kuin muut petoeläimiin kuuluvat lajit.
Melkein kaikilla eväjalkaisilla on turkki. Poikkeuksena on mursu, jota turkki peittää hyvin vähän. Jopa eräät täysin turkin peittämät lajit (erityisesti merileijonat) ovat karvattomampia kuin useimmat maanisäkkäät.Riedman, s. 3. Jäällä elävien lajien poikasilla on paksumpi turkki kuin aikuisilla. Yksittäiset karvat, joita kutsutaan yhdessä lanugoksi, voivat ottaa talteen auringonvalon lämpöä ja pitää poikasen lämpimänä. Kaikki täysin karvojen peittämät lajit uusivat turkkinsa; hylkeiden turkki uusiutuu kerran vuodessa, kun taas korvahylkeiden turkki vaihtuu koko vuoden mittaan. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka on erityisen paksu hylkeillä ja mursuilla. Rasvakerros pitää eläimet sekä lämpiminä että antaa energiaa ja ravintoa, kun eläimet eivät ole syöneet. Se voi viedä jopa 50 % eväjalkaisen ruumiinpainosta. Poikasilla on syntyessään vain ohut rasvakerros, mutta jotkin lajit korvaavat puutteen paksulla lanugolla
Eväjalkaisilla on yksinkertainen maha, joka on rakenteeltaan samankaltainen kuin maalla elävien lihansyöjien. Useimmilla lajeilla ei ole umpisuolta eikä selvää eroa ohutsuolen ja paksusuolen välillä. Ohutsuolen pituus on 8 (kalifornianmerileijona) - 25 (merinorsu) -kertainen kehon pituuteen verrattuna. Suolen pituus saattaa olla adaptaatio useisiin toistuviin syviin sukelluksiin, sillä ruoansulatuskanavan suurentunut tilavuus toimii lisävarastoalueena sulatusvaiheessa olevalle ruoalle sukellusten aikana. Eväjalkaisilla ei ole umpilisäkettä. Kuten useimmilla merinisäkkäillä, munuaiset ovat jakautuneet pieniin lohkoihin ja voivat tehokkaasti absorboida vettä ja suodattaa suolaa pois.
Liikkuminen
Eväjalkaisilla on kaksi paria räpylöitä, etu- ja takaräpylät. Eläimen kyynärpäät ja nilkat ovat kehon sisällä. Eväjalkaiset ovat yleensä ottaen hitaampia uimareita kuin valaat; eväjalkaisten uimanopeus on tavallisesti noin 9-28 km/h kun taas useilla delfiinilajeilla se on 37 km/h. Eväjalkaiset ovat ketterämpiä ja taipuisampia, ja jotkin korvahylkeet, kuten kalifornianmerileijona, pystyvät taivuttamaan niskaansa taaksepäin niin pitkälle, että ylettävät takaräpylöihinsä asti, minkä ansiosta ne voivat tehdä dorsaalisia eli selänpuoleisia käännöksiä. Eväjalkaisille on kehittynyt useita veden vastusta vähentäviä adaptaatioita. Niiltä puuttuvat myös karvankohottajalihakset, minkä ansiosta turkki voi olla uidessa virtaviivaisesti.
Korvahylkeet käyttävät uimiseen eturäpylöitä samanlaiseen siiveniskumaiseen tapaan kuin pingviinit ja merikilpikonnat. Eturäpylöiden liike ei ole yhtäjaksoista, vaan eläin lipuu eteenpäin jokaisen vedon välissä. Varsinaiset hylkeet ja mursut uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon alaosaansa puolelta toiselle, eturäpylöitä käytetään pääasiassa ohjaamiseen. Jotkin lajit hyppäävät vedestä takaisin veteen, minkä ansiosta eläin voi edetä nopeammin. Lisäksi merileijonien tiedetään "ratsastavan" aalloilla, mikä mahdollisesti auttaa vähentämään energiankulutusta.
Eväjalkaiset pystyvät etenemään maalla, vaikkeivät yhtä hyvin kuin maalla elävät eläimet. Korvahylkeet ja mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin olevaan asentoon kehonsa alle ja näin voivat ”kävellä” neljällä raajallaan.Riedman, s. 11–12. Maalla liikkuessaan korvahylkeet tukeutuvat enemmän pään ja niskan liikkeisiin kuin takaräpylöihin. Heilauttelemalla päätä ja niskaa korvahylkeet keräävät momenttia edetessään. Varsinaiset hylkeet taas ovat vähemmän ketteriä maalla. Ne eivät pysty saamaan takaräpylöitään eteenpäin olevaan asentoon, ja etenevät maalla heittäytymällä, pomppimalla ja kiemurtelemalla samalla kun eturäpylät pitävät yllä tasapainoa. Jotkin lajit vetävät eturäpylöillään itseään eteenpäin. Maalla liikkuminen on varsinaisille hylkeille helpompaa jäällä, koska sillä on mahdollista liukua eteenpäin.
Aistit
Eväjalkaisten silmät ovat suhteellisen suuret ja ne ovat yleensä pään etuosassa. Mursun silmät kuitenkin ovat pienikokoiset ja pään sivuilla.. seaworld.org Eväjalkaisen silmä on sopeutunut näkemään niin veden alla kuin ilmassakin. Sarveiskalvo on ohuempi keskikohdastaan, jossa valon taittuminen on miltei yhtä suurta sekä vedessä että ilmassa.