David Foster Wallace (21. helmikuuta 1962 Ithaca, New York, Yhdysvallat – 12. syyskuuta 2008 Claremont, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen kirjailija. Hän kirjoitti romaaneja, joista tunnetuin on Päättymätön riemu, sekä novelleja ja esseitä. Kirjailijantyönsä ohessa hän opetti yliopistoissa luovaa kirjoittamista. Hän teki itsemurhan, ja häneltä jäi kesken teos The Pale King, joka julkaistiin vuonna 2011.
Elämäkerta Wallace syntyi vuonna 1962 filosofi-isän James Wallacen ja äidinkielenopettajaäidin Sally Fosterin perheen esikoisena. Perheen toinen lapsi Amy on kaksi vuotta nuorempi.D. T. Max 2020, s. 9, 79 Wallacen ollessa parivuotias perhe muutti Keskilänteen Illinoisiin. Hän pelasi nuorena innokkaasti tennistä ja opettikin sitä. Hän on kirjoittanut tennisaiheisen kirjoituksen ”Tennistä ja tornadoja” (kokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Siltala 2012). Samoihin aikoihin hän aloitti marihuanan polton,D. T. Max 2020, s. 18–19 millä hän yritti selättää yhä kasvavaa ahdistustaan, joka purkautui paniikkihäiriökohtauksina.D. T. Max 2020, s. 22–23 Wallace raitistui huume- ja alkoholiriippuvuudesta 27-vuotiaana. Saadakseen raitistumiseensa tukea hän liityi 1988 Alcoholics Anonymousiin ja kävi läpi sen askeleet, joiden toisella askeleella hän tunnusti addiktionsa.D. T. Max 2020, s. 151–152, 234 Wallace oli televisioajan lapsi ja koukuttui sarjoihin. Hän ilahtui, kun muuttomies nimitti television katselua populaarikulttuurin seuraamiseksi.D. T. Max 2020, s. 161
Wallace opiskeli Amherst CollegessaD. T. Max 2020, s. 24–25 ja Arizonan yliopistossa.D. T. Max 2020, s. 71–72 Myöhemmin hän työskenteli luovan kirjoittamisen yliopisto-opettajana muun muassa Bloomingtonissa Illinoisin osavaltionyliopistossa. Viimeiset vuotensa vuodesta 2002 hän opetti Pomona Collegessa.D. T. Max 2020, s. 344, 347 Wallacen Amherstin-aikana vanhemmat asuivat jonkin aikaa erillään mutta sittemmin peruivat jo ilmoittamansa avioeron ja palasivat yhteen.D. T. Max 2020, s. 44
Wallace solmi lukuisten naissuhteiden jälkeen vuonna 2004 avioliiton taiteilija Karen Greenin kanssa. Hän ei halunnut lapsia, sillä hän pelkäsi mielenterveyden ongelmien periytyvän.D. T. Max 2020, s. 364–365 Äidin, Sally Wallacen sisko ja veli olivat tehneet itsemurhan.D. T. Max 2020, s. 36 Vielä Wallacen ollessa 26-vuotias asia tosin oli edelleen pohdinnassa: ”Olen tullut siihen tulokseen, että jos joskus haluan vaimon ja lapsia, joilla on hampaat suorassa ja jotka osaavat äidinkieltään, minun täytyy keksiä, mistä saan toimeentuloni.”D. T. Max 2020, s. 156
Wallace oli pitkään poliittisesti konservatiivi vaikka ei ollut erityisen kiinnostunut politiikasta. Hän äänesti vuoden 1980 presidentinvaalissa Ronald Reagania ja tuki vuonna 1992 Ross Perot’ta. Vuonna 2000 hän äänesti esivaaleissa Bill Bradleya. Hän oli kotoisin vanhoilliselta Keskilännen alueelta, jonka sovinnaisuutta pehmensi kampusliberalismi.D. T. Max 2020, s. 335 Myöhemmin hän kuitenkin politisoitui, arvosteli George W. Bushin hallintoa ja kääntyi vaimonsa Karen Greenin vaikutuksesta Barack Obaman tukijaksi.D. T. Max 2020, s. 381, 386
Wallace oli kärsinyt yli 20 vuotta masennuksesta, jonka hoitoon hän käytti feneltsiiniä. Kesällä 2007 hän meni lääkäriin saadakseen vanhanaikaisen lääkkeen vaihdetuksi parempaan. Hän lopetti lääkkeen, jotta se poistuisi elimistöstä, ja päätti yrittää elää ilman lääkkeitä. Wallace alkoi voida yhä huonommin ja joutui sairaalaan vakavan masennuksen takia. Hän sai uudet lääkkeet, ja keväällä 2008 pahin vaikutti olevan ohi. Myöhemmin Wallacen vointi heikkeni jälleen, hän joutui perumaan sovittuja asioita ja kieltäytymään kutsuista ja tarjouksista. Kesäkuussa hän varasi motellihuoneen, söi kaikki löytämänsä pillerit mutta jäi kuitenkin henkiin. Hän sai sarjan sähköhoitoa, ja myöhemmin lääkkeeksi otettiin uudestaan feneltsiini, mutta lääke ei ehtinyt vaikuttaa. Syyskuussa hän alkoi suunnitella jälleen itsemurhaa, ja hänen vaimonsa Karen Green aavisteli, mitä oli tulossa, mutta lähti silti valmistelemaan galleriaansa näyttelyn avajaisia. Sillä aikaa Wallace järjesti käsikirjoituksensa autotalliin valmiiksi julkaistavaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja hirttäytyi talon patiolla.D. T. Max 2020, s. 383–389
Wallacen misogyniasta, naisvihasta, on keskusteltu paljon hänen kuolemaansa seuranneen palvontavaiheen jälkeen. Tosin elämäkerturi D. T. Max ei nosta sitä esiin sellaisenaan teoksessaan David Foster Wallace vaan käsittelee aihetta ainoastaan neromyyttiin kiedottuna.Steve Paulson, David Foster Wallace in the #MeToo Era: A Conversation with Clare Hayes-Brady, Los Angeles Review of Books, 10.9.2018, viitattu 16.7.2021
Clare Hayes-Brady on keskeisiä Wallace-tutkijoita. Hän tunnistaa Wallacen misogynian mutta ei yhdy niihin kirjoittajiin, jotka pohtivat, kannattaako Wallacea itse asiassa edes lukea. Keskustelussa haastattelijan kanssa Hayes-Brady vastaa, että Wallace jopa tunnisti misogynian itsessään, kirjoittihan hän kirjan Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, jossa hän käsittelee aihetta.
Johanna Osváth pohtii Wallacen naisvihaa kirjoituksessaan Liberossa. Hän huomauttaa, että Wallacen misogyniaa vähätellään, leimataan ”ongelmiksi naisrintamalla”. Hän kysyy, olisiko Wallacen misogyniaan jopa samastuttu ja siinä mielessä tunnistettu mutta kielletty sen olemassaolo. Hän ehdottaa, että kieltämisen sijasta misogynia pitäisi ymmärtää olennaiseksi osaksi Wallacen kirjallista olemusta.Johanna Osváth, David Foster Wallacen kivettyneen kultin louhintaa. Libero 1/2021 s. 36–40
Tuotanto Wallacen suomalaiseksi verrokiksi on useissa kritiikeissä nostettu Miki Liukkonen. Teoksen O (2017) ilmestyessä vertailua tekivät muun muassa Esa Mäkijärvi DemokraatissaEsa Mäkijärvi, Riippuvaisuuksien aika – David Foster Wallacen järkäle on kaikin tavoin se aina janottu Suuri Amerikkalainen Romaani, Demokraatti 27.10.2020. Viitattu 16.7.2023 ja Juhani Karila Helsingin Sanomissa jo ennen Wallacen Päättymättömän riemun suomennoksen ilmestymistä.Juhani Karila, Miki Liukkosen, 27, liki 900-sivuinen romaani infoähkystä on yksi vuosikymmenen tärkeimmistä romaaneista. Helsingin Sanomat 11.4.2017. Viitattu 16.7.2023
Teokset Wallacen esikoisteos The Broom of the System ilmestyi 1987. Kyseessä oli toinen Amherst-opintojen lopputöistä, ensimmäinen käsitteli Richard Taylorin teesiä, jonka mukaan tulevaisuus on ennalta määrätty, ja Wallace halusi kumota sen. Broomista kirjoittamisen hän aloitti syksyllä 1984. Kirjoitustyön aikana hän pohti Ludwig Wittgensteinin ajatuksia kielestä. Hän sai Broomin arvosanaksi kiitettävä plus, kuten Tayloristakin. Myöhemmin hän vähätteli Broom-lopputyötään ja kuvaili sitä banaaliksi omaelämäkerraksi.D. T. Max 2020, s. 58, 60, 63-64, 68 Hän ymmärsi kuitenkin, että olisi tärkeää saada se julkaistuksi.D. T. Max 2020, s. 90
Wallacen asenteessa tapahtui vuoden 1991 tienoilla muutos. Hän käsittelee aihetta Harper’sin tilaamassa artikkelissa, jota Harper’s ei sittenkään halunnut, ja se julkaistiin Review of Contemporary Fictionissa 1993 nimellä ”E Unibus Pluram”. Siinä hän arvostelee aiemmin ihailemaansa Mark Leyneriä. Käytettyään itsekin kirjoituksissaan ironiaa Wallace tajuaa nyt sen vaarallisuuden. Sinänsä ironia ei hänen mukaansa ole mikään ongelma: se on heikkojen puolustautumista vahvoja vastaan. Jos siitä kuitenkin tulee tapa, se muuttuu vaaralliseksi. Lewis Hydea lainaten hän sanoo: ”Ironiaa voi käyttää vain hätätilassa. Pitkään käytettynä siitä tulee sellaisten ansaan jääneiden ääni, jotka ovat oppineet nauttimaan vankeudestaan.” Wallace oli ollut tunnettu pilailijana, parodikkona ja ilmaisultaan epäselvänä, mutta nyt hän korotti hyveiksi vilpittömyyden ja suoran puheen.D. T. Max 2020, s. 196–197, 205–207, 226David Foster Wallace, E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction, alkuperäisestä kevyesti editoituna (pdf)
Wallacen pääteos Päättymätön riemu (Infinite Jest)Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa: Sutinen 2015, s. 150 ilmestyi 1996. Kirjoitustyöllä ei ole varsinaista aloitushetkeä, mutta jo kymmenen vuotta aiemmin 1986 hänellä oli osa tekstistä kirjoitettuna,D. T. Max (2020), s. 209. ja kirjan nimen hän oli maininnut samana vuonna residenssihakemuksessaan.D. T. Max (2020), s. 210. Teoksessa ei ole perinteistä juonta vaan vain sinne tänne risteileviä juonikuvioita. Kehyskertomuksessa on keskeisenä tappavan viihdyttävä spektaakkeli, elokuvatallenne Infinite Jest, jota ONANia (Organization of North American Nations) vastaan taisteleva terroristiryhmä tavoittelee.Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa Sutinen 2015, s. 151 Juonella ei myöskään ole varsinaista loppua, vaan teksti valuu hiljalleen kohti kirjan loppua, jossa se häipyy elokuvamaisesti.Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa: Sutinen 2015, s. 156 Teos oli menestys jo heti ilmestyttyään, mikä on poikkeuksellista yli tuhatsivuiselle teokselle.
Päättymättömällä riemulla Wallace vakiinnutti asemansa yhtenä yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden merkkinimistä. Time-lehti valitsi teoksen vuosina 1923–2005 ilmestyneiden sadan parhaan englanninkielisen romaanin joukkoon.
Wallace kirjoitti myös useisiin lehtiin ja sai vuonna 1997 The Paris Review -kirjallisuuslehden myöntämän palkinnon Aga Khan Prize for Fiction novellistaan ”Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja n:o 6”,Prizes, The Paris Review, viitattu 18.6.2021 (Archive.org) joka sai uuden numero n:o 20, kun se julkaistiin muokattuna esseekokoelmassa Brief Interviews with Hideous Men.Rachel Haley Himmelheber, “I Believed She Could Save Me”: Rape Culture in David Foster Wallace's “Brief Interviews with Hideous Men #20” Taylor & Francis Online 13.10.2014, viitattu 18.6.2021
Matematiikka-aiheinen kokoelma Everything and More (2003) aiheutti Wallacelle enemmän työtä kuin hän oli odottanut. Hän arveli tekevänsä sen sivutyönä neljässä kuukaudessa, mutta todellisuudessa siihen kului yksitoista kuukautta päätoimisesti. Jo tarkistusvaiheissa siihen jouduttiin tekemään runsaasti muutoksia, ja ilmestyttyään se sai kritiikkiä: Science-lehden kriitikko kirjoittaa, että ”matemaatikot se saa korkeintaan hymähtelemään. Virheitä riittää”.D. T. Max 2020, s. 354–358
Wallace piti vuonna 2005 Kenyon Collegen humanististen aineiden opiskelijoille huomiota saaneen valmistujaispuheen, josta on sittemmin käytetty nimeä ”This is Water” ("Tämä on vettä").Moreintelligentlife.com, maksullinen , Transcription of the 2005 Kenyon Commencement Address - May 21, 2005. (Archive.org) Puhe on julkaistu suomeksi kokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Puheen keskeinen teema on humanistisen koulutuksen merkitys ja humanistin tehtävä, vapaus ja mahdollisuus valita ”oletusarvojensa” (’default setting’, suomennoksessa: ”luontainen perusolemus”) vastaisesti se, mitä ja miten ajattelee – lyhyesti: ihmisen maailmasuhde ja hänen maailmassa olemisen tapansa.David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 91–102. suom. Juhani Lindholm. Siltala 2012 D. T. Max 2020, s. 368–369
The Pale King (2011) jäi Wallacelta kesken. Sen kokosi julkaisukuntoon kustannustoimittaja Michael Pietsch. Miikka Laihinen kuvaa lukukokemustaan yhdeksi lukuhistoriansa tahmeimmista, pitkäpiimäisimmistä ja sitä myöten turhauttavimmista. Kriittisen arvionsa päätteeksi Laihinen kuitenkin kysyy: ”Ehkä tylsyydellä on kokonaisuudessa sittenkin syvempi merkityksensä?”Miikka Laihinen, "All of This is True, This Book is Really True". The Pale King ja fiktion lannistavuus. Teoksessa: Sutinen 2015, s. 37, 41, 43, 46