Antifasismi tarkoittaa fasismin vastustamista sekä siihen liittyviä poliittisia aatteita, liikkeitä ja toimintaa. Antifasismi ei ole yksi yhtenäinen aate tai liike, vaan siihen on eri aikoina liittynyt poliittisesti ja aatteellisesti erilaisia toimijoita. Niiden käsitykset fasismista sekä tavoitteet, järjestäytymistavat ja toimintakeinot ovat vaihdelleet.
Antifasismi kehittyi vastauksena fasististen liikkeiden nousuun ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Varhaista antifasistista toimintaa syntyi 1920-luvulla Italiassa ja muualla Euroopassa. Antifasismiin osallistui myöhemmin muun muassa työväenliikkeiden, liberaalien ja parlamentaarisen demokratian puolustajien edustajia.
Antifa-nimitystä käytetään etenkin militantin antifasismin hajautetuista ryhmistä ja aktivisteista. Antifa ei tarkoita kaikkea antifasismia eikä yhtä keskusjohtoista järjestöä, vaan se on osa laajempaa antifasistista toimijakenttää. Nykyinen Antifa-liikehdintä ei ole organisatorisesti jatkoa Saksan kommunistisen puolueen vuonna 1932 käynnistämälle Antifaschistische Aktionille, vaikka myöhemmät ryhmät ovat omaksuneet siltä nimeä ja sen tunnukseen perustuvaa symboliikkaa.
Antifasistisen toiminnan muodot ovat vaihdelleet poliittisesta järjestäytymisestä, tiedottamisesta, vaalitoiminnasta ja mielenosoituksista boikotteihin, vastamielenosoituksiin ja muuhun suoraan toimintaan. Osa militantin antifasismin toimijoista on hyväksynyt myös tilaisuuksien estämisen, omaisuuden vahingoittamisen tai fyysisen voimankäytön. Näitä toimintatapoja ei kuitenkaan voida yleistää kaikkeen antifasismiin tai kaikkiin Antifa-nimitystä käyttäviin ryhmiin. Historia
Italia Italiassa fasistien hyökkäykset työväenliikettä vastaan johtivat antifasistiseen järjestäytymiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1921 perustettu Arditi del Popolo kokosi aseelliseen vastarintaan anarkisteja, sosialisteja, kommunisteja ja tasavaltalaisia. Sosialistipuolue vetäytyi järjestön tukemisesta, ja kommunistipuolue kielsi jäseniään osallistumasta siihen, mutta osa puolueiden kannattajista jatkoi sen toiminnassa. Kesällä 1922 ammattiliitot järjestivät fasisminvastaisen yleislakon, jonka fasistit tukahduttivat.
Liberaalia antifasismia edusti Piero Gobetti, joka arvosteli fasismia Italian poliittisen järjestelmän aiempien puutteiden jatkajana. Politologi James Martinin mukaan Gobetti piti yhteiskunnallisia ristiriitoja uudistumisen edellytyksenä ja tuki Torinon kommunistisia vallankumouksellisia omasta liberaalista lähtökohdastaan.
Filosofi Benedetto Croce tuki aluksi Mussolinia, mutta lehdistönvapauden tukahduttaminen ja Mussolinin vuonna 1925 pitämä puhe sosialistipoliitikko Giacomo Matteottin murhasta veivät hänet fasistihallinnon oppositioon. Hänen laatimansa Antifasististen intellektuaalien manifesti julkaistiin vuonna 1925 sanomalehti Il Mondossa vastauksena fasististen intellektuaalien manifestiin. Croce puolusti poliittista kilpailua, puolueiden vaihtumista vallassa ja lehdistön vapautta sekä vastusti senaatissa yhdistymisvapauden rajoittamista.
Kansainvälistyminen ja Saksa Kansainvälinen kommunistijärjestö Komintern perusti vuonna 1923 antifasistisen toimintakomitean, joka tuotti propagandaa fasismin vastustamiseksi Italiassa ja muualla. 1930-luvulla Kominternin strategia muuttui työväen yhtenäisyyden tavoittelusta kansanrintamiin, joissa yhteistyöhön osallistui myös porvarillisia puolueita. Sosialistisen työväeninternationaalin sosialistit ja sosialidemokraatit toimivat Kominternista riippumatta järjestämällä boikotteja ja tukemalla fasismin uhreja.
pienoiskuva|Antifaschistische Aktionin tunnus. Saksan kommunistinen puolue perusti Antifaschistische Aktionin vuonna 1932 pyrkien kokoamaan kommunisteja ja sosialidemokraattisia työläisiä yhteiseen toimintaan sosialidemokraattien puoluejohdon ohi. Järjestön kahden punaisen lipun tunnuksen myöhemmissä muunnelmissa toinen lippu on musta.
Britannian liberaali antifasismi keskittyi parlamentaarisen demokratian puolustamiseen Euroopan totalitaaristen liikkeiden ideologista haastetta vastaan. Historioitsija Andrzej Olechnowiczin mukaan liberaalit, konservatiivit ja työväenpuolueen poliitikot sekä intellektuellit tekivät yhteistyötä puoluerajat ylittävissä painostusryhmissä. Esimerkiksi Ernest Barker osallistui kansalaiskasvatusta edistäviin järjestöihin, joiden tarkoituksena oli torjua demokratian vastaisten käsitysten leviämistä. Olechnowicz katsoo, että antifasismin rajaaminen vasemmiston aktiiviseen vastarintaan on jättänyt tällaisen toiminnan liian vähälle huomiolle historiankirjoituksessa.
Espanjan sisällissota ja toinen maailmansota Espanjan sisällissodassa vuosina 1936–1939 sosialistit, kommunistit ja anarkistit puolustivat tasavaltaa Francisco Francon johtamia kapinallisia vastaan, joita Saksa ja Italia tukivat. Kansainväliset prikaatit kokosivat tasavallan tueksi yli 30 000 vapaaehtoista yli 50 maasta. Antifasistien yhteistyötä rajoittivat erimielisyydet yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ja sodan tavoitteista, ja vasemmistoryhmien väliset ristiriidat johtivat myös keskinäisiin taisteluihin.
pienoiskuva|Alankomaalaisia vastarintaliikkeen jäseniä ja yhdysvaltalaisia sotilaita vuonna 1944. Saksan ja Neuvostoliiton vuonna 1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus katkaisi Kominternin antifasistisen yhteistyölinjan. Toisessa maailmansodassa antifasismiin vetosivat eurooppalaiset vastarintaliikkeet ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon myös liittoutuneiden johtajat. Historiantutkija Mark Bray mainitsee sodanaikaisen vastarinnan muotoina aseelliset partisaaniryhmät, maanalaiset verkostot, lehtisten levittämisen ja juutalaisten piilottamisen.
Sodan jälkeinen aika Historioitsija Nigel Copseyn mukaan antifasismia käytettiin sodan jälkeen jälleenrakentamisen oikeuttamiseen eri valtioiden vaikutuspiireissä. Esimerkiksi Itä-Saksa käytti antifasismia valtionsa oikeuttamiseen ja nimitti Berliinin muuria antifasistiseksi suojavalliksi.
Saksassa 1960-luvun uusi vasemmisto vastusti kansallismielisen NPD-puolueen nousua, ja 1970-luvulla antifasismi oli osa kommunististen pienpuolueiden toimintaa. Autonominen eli itsenäisiin ryhmiin perustuva antifasismi kehittyi 1980-luvulla ja laajeni 1990-luvun alun oikeistolaisen ja rasistisen väkivallan myötä. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt Anti-Racist Action pyrki estämään uusnatsien värväystoimintaa punkmusiikin piirissä sekä suojelemaan konserttien muusikoita ja yleisöä häirinnältä. Se kuului myöhemmän yhdysvaltalaisen Antifa-toiminnan edeltäjiin.
Toimintamuodot pienoiskuva|Antifasistinen mielenosoitus Sveitsissä. Antifasistista toimintaa on harjoitettu puolueiden ja kansalaisjärjestöjen kautta sekä niiden ulkopuolella toimivissa paikallisissa ryhmissä. Sosiologi Nils Schuhmacherin mukaan Saksan autonomisten antifasistiryhmien näkemykset ja käytännöt vaihtelevat, eikä niillä ole yhteistä muodollista jäsenyyttä tai sääntöjä. Hänen kuvaamansa pienryhmät perustuvat henkilökohtaisiin suhteisiin ja keskinäiseen luottamukseen ja toimivat ilman muodollisia hierarkioita. Poliittinen toiminta kytkeytyy näissä ryhmissä myös ystävyyssuhteisiin ja paikalliseen nuorisokulttuuriin. Schuhmacherin mukaan fasismin vastustaminen yhdistyy niissä kapitalismin, rasismin ja seksismin arvosteluun.
Schuhmacherin kuvaamiin toimintamuotoihin kuuluvat tiedotustilaisuudet, lehtisten jakaminen, julkiset kampanjat ja mielenosoitukset. Ryhmät keräävät ja julkaisevat tietoja oikeistolaisista toimijoista sekä pyrkivät häiritsemään tai estämään näiden tilaisuuksia. Antifasistisessa suorassa toiminnassa pyritään vaikuttamaan vastustajien toimintaan välittömästi, esimerkiksi valtaamalla kokoontumispaikka ennen tilaisuuden alkua tai keskeyttämällä julkinen esiintyminen. Schuhmacherin mukaan militantti osallistuminen mielenosoituksiin ja saartoihin voi olla väkivallatonta, vaikka siihen liittyy fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaisen riskin ottamista.
Bray arvioi vuonna 2020 yhdysvaltalaista Antifaa käsitelleessä haastattelussa, että valtaosa sen toiminnasta oli tavanomaista aktivismia, kuten tiedotuslehtisten levittämistä ja paikallista järjestäytymistä rasismin vastustamiseksi. Yhdysvaltalaiset Antifa-ryhmät vastustavat fasismin lisäksi uusnatsismia ja valkoista ylivaltaa, ja niiden poliittisiin suuntauksiin kuuluvat anarkismi ja antikapitalismi.
Militantti antifasismi Militantit antifasistit pyrkivät estämään fasistien järjestäytymistä ja propagandan levittämistä suoran toiminnan avulla ja hyväksyvät myös fyysisen voimankäytön. Bray selittää väkivallan hyväksymistä ennakoivan itsepuolustuksen ajatuksella: militantit antifasistit pitävät fasismia ja sitä lähellä olevaa äärioikeistopolitiikkaa aggressiivisina ja katsovat vastarintaan valmistautumisen tarpeelliseksi ennen niiden vahvistumista. Schuhmacherin mukaan hänen tutkimassaan saksalaisessa Antifa-liikehdinnässä vain osa toimijoista käytti väkivaltaa ja muut toimintamuodot olivat vallitsevia.
Britanniassa Anti-Fascist Action perustettiin vuonna 1985 erilaisten vasemmistolaisten ja rasisminvastaisten ryhmien yhteenliittymäksi. Järjestön entisen jäsenen historiakuvauksen mukaan sen tavoitteena oli vastustaa fasismia sekä fyysisesti että poliittisesti ja vähentää fasistien vaikutusvaltaa työväenluokan keskuudessa. Kuvauksen mukaan AFA:n toimintaan kuuluivat katutoiminnan ohella julkaisujen tekeminen, yleisötilaisuudet, varainkeruukonsertit ja karnevaalit.
Ruotsin Antifascistisk Aktion ilmoittaa muodostuneensa vuonna 1993 itsenäisten paikallisryhmien verkostoksi. Oman kuvauksensa mukaan se kuuluu parlamentin ulkopuolella toimivaan vasemmistoon ja pyrkii vastustamaan fasismia ideologisesti ja fyysisesti. Verkosto kertoo ryhmien päättävän omasta toiminnastaan ja vaihtavan tietoja sekä koordinoivan yhteisiä mielenosoituksia ilman keskushallintoa.
Suomen sisäministeriön vuoden 2020 tilannekatsaus kuvasi Ruotsissa ja Saksassa toimivien militanttien antifasistiryhmien toimintaan kuuluvia suunnitelmallisia pahoinpitelyjä ja uhkailua, jotka kohdistuivat äärioikeistolaisiksi profiloituneisiin henkilöihin. Copsey huomauttaa, että katuyhteenottojen voittojen vaikutus voi heikentyä fasistien muuttaessa taktiikkaansa. Hän pitää antifasismin pelkistämistä katutaisteluksi historiallisesti virheellisenä.
Antifasismi Suomessa Anarkistisessa Kapinatyöläinen-lehdessä vuonna 2000 julkaistun historiakuvauksen mukaan Antifa-nimisiä ryhmiä perustettiin Turkuun vuonna 1992 ja Helsinkiin vuonna 1994. Kirjoitus kuvaa Turun ryhmää eurooppalaisten suoran toiminnan ryhmien mallia seuranneeksi ja kertoo Helsingin ryhmän lopettaneen vuonna 1999. Kirjoituksen mukaan Helsingissä toimi tämän jälkeen AFA-ryhmä, ja myös Vaasassa ja Joensuussa oli antifasistista toimintaa vuonna 2000.
Varisverkosto kuvaa itseään paikalliseen toimintaan perustuvaksi antifasistiseksi verkostoksi, jonka tavoitteena on järjestäytyneen fasismin ja sen yhteiskunnallisten edellytysten poistaminen. Verkoston oman kuvauksen mukaan sillä ei ole keskusjohtoa tai edustajia, ja paikalliset toimijat vaihtavat tietoja ja kokemuksia sekä järjestävät yhteisiä hankkeita. Sen ilmoittamia toimintamuotoja ovat mielipidevaikuttaminen, keskustelut, tapahtumien järjestäminen ja suora toiminta parlamentaarisen politiikan ulkopuolella. Aurora Helsinki määrittelee itsensä autonomiseksi vasemmistolaiseksi ryhmäksi, jonka periaatteisiin kuuluvat kommunismi, antifasismi, feminismi ja kansainvälisyys. Ryhmä kertoo toimivansa ulkoparlamentaarisesti ja järjestäytyvänsä suoran demokratian periaatteiden mukaisesti.
Helsinki ilman natseja -mielenosoitus järjestettiin Helsingissä itsenäisyyspäivänä 2025. Seitsemän puolueen nuorisojärjestöt, joiden joukossa olivat kokoomusnuoret ja vasemmistonuoret, ilmoittivat helmikuussa 2020 yhteisessä kannanotossaan vastustavansa fasismia ja kieltäytyvänsä yhteistyöstä fasistisiksi julistautuvien henkilöiden ja järjestöjen kanssa. Järjestöt perustelivat kantaansa liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamisella.