Neuvosto-Venäjä (), virallisesti Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta (lyhenne SFNT; ), on nimitys bolševikkien hallitsemasta Venäjästä ennen Neuvostoliiton perustamista. Neuvosto-Venäjän voidaan katsoa syntyneen lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta (J: 25. lokakuuta) 1917 ja lakanneen itsenäisenä valtiona olemasta Neuvostoliiton syntyessä 30. joulukuuta 1922. Neuvostoliitto muodostettiin Neuvosto-Venäjästä ja sen ympärille perustetuista pienemmistä neuvostotasavalloista.
Historia Neuvostovaltion synty Helmikuun vallankumous
Vuoteen 1917 tultaessa ensimmäinen maailmansota oli maksanut Venäjän keisarikunnalle jo yli miljoonan ihmisen hengen. Sotaväsymys, raskaat tappiot ja tyytymättömyys kansasta vieraantuneeseen keisariin olivat sytykkeinä vallankumouksen syttymiselle. Talvi oli myös poikkeuksellisen ankara, elintarvikkeiden lisäksi suurimmissa teollisuuskeskuksissa alkoi olla pulaa lämmitykseen tarvittavasta polttoaineesta. Tyytymättömyys ajoi työläiset barrikadeille tammikuussa 1917. Lakkoilu kiihtyi ja huipentui helmikuun lopulla yleislakoksi. Keisari Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön lopettamaan levottomuudet kaikin käytettävissä olevin keinoin. Kasakat avasivat tulen kohti väkijoukkoa ja tilanne näytti hetkeksi rauhoittuvan. Tästä rohkaistuneena Nikolai hajotti duuman. Tilanteen rauhoittuminen osoittautui harhaksi, sillä Pietarin varuskunta nousi kapinaan ja siirtyi työväestön puolelle. pienoiskuva|vasen|Vallankumouksellisia Pietarissa 1917. Tässä vaiheessa duuma kieltäytyi hajaantumasta ja yritti järjestäytyä tilanteen rauhoittavaksi voimaksi, sillä duumassa katsottiin, että tämän tekisi muussa tapauksessa joku muu. Toiseksi erilliseksi valtaa tavoittelevaksi ryhmäksi nousi työväen- ja sotilasedustajien neuvosto. Sen johdossa olivat puheenjohtaja Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtaja Aleksandr Kerenski.
Nikolai II pakeni tilanteen kärjistyttyä Pietarista, mutta hänen matkansa katkesi jo Pihkovassa, missä kapinoivat rautatieläiset eivät suostuneet päästämään junaa läpi. Nikolain kenraalit totesivat keisarille, että tältä puuttui kansan tuki ja kehottivat tätä tekemään johtopäätöksensä. 2. maaliskuuta Nikolai II luovutti vallan veljelleen Mihail Aleksandrovitšille, mutta tämä kieltäytyi ottamasta valtaa vastaan. Nikolai II perheineen suljettiin Pietarin kupeessa sijainneeseen Tsarskoje Seloon. Romanov-dynastian 300 vuotta kestänyt itsevaltiuden aika oli päättynyt.
Tasavallan aika ja bolševikkien nousu Samana päivänä, kun Nikolai II luopui vallasta, duuman väliaikainen komitea ja neuvostojen toimeenpaneva komitea perustivat yhdessä väliaikaishallituksen. Hallituksen johtoon tuli ruhtinas Georgi Lvov, mutta sen näkyvimmät hahmot olivat ulkoministeri Pavel Miljukov ja oikeusministeri Aleksandr Kerenski. Kerenskin hyväksyminen hallitukseen oli pyrkimys luoda yhteistyötä Pietarin neuvoston kanssa. Kerenski toimi hallituksessa ikään kuin neuvoston agenttina valvomassa hallituksen politiikkaa. Hänen asemansa hallinnossa oli vahva, ja häntä pidettiin väliaikaisen hallituksen todellisena pääministerinä. Lvovin hallituksen oli tarkoitus olla väliaikainen, ja sen tuli jättää paikkansa vaalien jälkeen, mutta vaalit lykättiin marraskuuhun 1917.
Helmikuun vallankumous oli pikemminkin itsestään tapahtunut keisarinvallan luhistuminen kuin aktiivinen vallankumous. Vallankumous muutti Venäjän tasavallaksi, ja se jätti jälkeensä kaksi kilpailevaa poliittista instituutiota, väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston.
Väliaikainen hallitus julisti ensimmäiseksi voimaan kansalaisten perusoikeudet, poisti kuolemanrangaistuksen ja vapautti poliittiset vangit. Vähemmistökansojen sorto lopetettiin, ja muun muassa Suomelle palautettiin maaliskuun manifestilla siltä 1899 viedyt oikeudet.
Ensimmäinen maailmansota jatkui edelleen ja aiheutti suuria sotilaallisia ja taloudellisia tappioita. Väliaikainen hallitus ei kuitenkaan halunnut vetäytyä sodasta, vaan ilmoitti jatkavansa sitä voittoon saakka. Sen liittolaiset Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Italia tunnustivat nopeasti väliaikaisen hallituksen laillisuuden pitääkseen Venäjän edelleen sodassa. Ne myös uskoivat, että Venäjä oli kehittymässä kohti demokraattista yhteiskuntajärjestystä.
Väliaikaisen hallituksen sotapolitiikka kiristi sen välejä neuvostoihin. Neuvostot vaativat luopumista valloituspolitiikasta ja rauhansopimuksen solmimista ilman aluemuutoksia ja sotakorvauksia. Sodan vastaiset mielenosoitukset jatkuivat, rauhoittaakseen tilannetta väliaikaishallitus joutui tekemään myönnytyksiä neuvostoille, ja Kerenski nimettiin sotaministeriksi.
Helmikuun vallankumous mahdollisti myös bolševikkien laillisen toiminnan. Heidän johtajansa Vladimir Lenin oli ollut maanpaossa vuodesta 1907 saakka, mutta huhtikuussa 1917 hän palasi Pietariin. Maahan palattuaan hän toi julki puolueensa lähiajan ohjelman, niin kutsutut huhtikuun teesit. Niissä vaadittiin sodan lopettamista välittömästi, yksityisen maan takavarikointia ja pankkien sosialisoimista. Väliaikaiselta hallitukselta oli vedettävä pois kaikki tuki, ja oli muodostettava neuvostojen tasavalta. Lenin kuitenkin tiedosti, etteivät bolševikit kykenisi ottamaan valtaa haltuunsa ennen kuin kansanjoukot olisi saatu bolševikkien puolelle. Kansanjoukkojen tuen saadakseen bolševikit ryhtyivät levittämään propagandaa, jossa vaadittiin leipää, maata ja rauhaa sekä vallan siirtämistä neuvostoille. Bolševikkien propaganda tarjosi sodasta kärsivälle kansalle juuri sitä, mitä se oli vailla. Huolimatta iskevästä propagandasta bolševikkien kannatus neuvostoissa oli pientä. Kesäkuussa 1917 pidetyn ensimmäisen yleisvenäläisen neuvostokongressin bolševikkiedustus oli vielä vaatimatonta sosialistivallankumouksellisiin ja menševikkeihin verrattuna.
Väliaikainen hallitus yritti vahvistaa valtaansa kansan silmissä sotamenestyksen avulla. Sotaministeri Kerenski lähti itse rintamalle nostattamaan mielialaa ja ehkäistäkseen sotilaiden riveissä kytevää kapinamieltä. Venäjän armeija suoritti kesäkuussa Itävalta-Unkarin vastaisella rintamalla niin kutsutun Kerenskin offensiivin. Sotamenestys herättikin aluksi toiveita, mutta saksalaisten tultua itävaltalaisten tueksi tilanne kehittyi keskusvaltojen eduksi.
Epäonnistuminen rintamalla ja bolševikkien radikalisoitunut suuntaus toi Leninille uusia kannattajia, mikä sai aikaan työläisten ja sotilaiden vallankaappausyrityksen heinäkuussa 1917. Väliaikaisen hallituksen joukot saivat kuitenkin tilanteen hallintaansa. Bolševikkien johtajista Yhdysvalloista maanpaosta palannut Lev Trotski sekä Lev Kamenev pidätettiin ja bolševikkien puoluetoimisto suljettiin. Leninin onnistui paeta Suomeen. Bolševikkien vallankumous oli heidän kannaltaan alkanut liian aikaisin. Tapaus johti väliaikaisen hallituksen sisäiseen kriisiin ja Lvov erosi sen johdosta. Pääministerin tehtävät siirrettiin Kerenskille. Maa ajautui kuitenkin yhä suurempaan kaaokseen, kun väliaikainen hallitus ei kyennyt ratkaisemaan maan perusongelmia. Teollisuustuotanto ja rautateiden kuljetuskyky olivat romahtaneet ja valtion kassa oli tyhjä. Bolševikkien propagandasta innostuneet talonpojat turvautuivat edelleen väkivallantekoihin ja rajoittivat elintarviketoimituksia kaupunkeihin.
Väliaikaishallitus näytti kukistaneen bolševikkien kapinan, mutta uusi uhka tuli nyt oikeiston taholta. Tätä vallankaappaushanketta johti kenraali Lavr Kornilov, josta oli tehty armeijan ylipäällikkö epäonnistuneen Kerenskin offensiivin jälkeen. Keskustaan ja maltilliseen vasemmistoon nojanneen hallituksen katsottiin olevan kyvytön toimimaan, jolloin sotilasdiktatuurin katsottiin olevan ratkaisu maan asioihin. Kun Kornilovin joukot aloittivat marssinsa kohti Pietaria, Kerenski joutui kääntymään radikaalin vasemmiston puoleen, jonka hän oli juuri pari viikkoa aiemmin nujertanut. Vangittuja bolševikkijohtajia vapautettiin ja bolševikeille myötämieliset rautatietyöläiset estivät Kornilovin joukkojen etenemisen. Kornilovin vallankaappausyritys epäonnistui ja hän joutui antautumaan hallituksen joukoille. Välikohtaus näytti kuitenkin sen, että hallitus ei kyennyt toimimaan ilman että se liittoutuisi jommankumman äärisiiven kanssa. Kun Kerenski joutui kutsumaan bolševikit apuun, hän menetti pelin.
Lokakuun vallankumous
Bolševikkien aseman vahvistuminen näkyi välittömästi siinä, että Leninin vaatimukset kovenivat. Vaatimus ”kaikki valta neuvostoille” tarkoitti nyt vallan siirtämistä bolševikeille. Syyskuussa 1917 bolševikkien suosio oli kasvanut siinä määrin, että he saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan, sekä pian myös muidenkin tärkeiden kaupunkien neuvostoissa. Lenin oli yhä pakosalla Suomessa, mistä käsin hän kirjoitti puolueensa keskuskomitealle, että nyt oli aika ottaa valta bolševikkien haltuun aseellisen kapinan avulla. Lenin saapui ratkaisevaan bolševikkien keskuskomitean kokoukseen lokakuussa 1917. Pietarin neuvoston toimeenpaneva komitea perusti sotilaallisen vallankumouskomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli Lev Trotski. Bolševikit olivat saaneet haltuunsa myös Pietarin varuskunnan, jonka edustajat ilmoittivat, että armeija noudattaa käskyjä vain, jotka Trotskin johtama vallankumouskomitea on allekirjoituksellaan vahvistanut.
Väliaikaisen hallituksen joukot kävivät vastaiskuun vasta myöhään, 24. lokakuuta, jolloin sen joukot miehittivät bolševikkien Rabotši put -lehden kirjapainon. Tämä antoi Trotskin vallankumouskomitealle sen tarvitseman syyn tarttua aseisiin ja Trotskin johtamat yksiköt aloittivat Pietarin strategisesti merkittävien kohteiden miehittämisen. Vastarinta oli vähäistä, ja elämä Pietarissa sujui lähes tavanomaisissa merkeissä. Viimeisenä vallattiin Talvipalatsi, jossa olleet väliaikaisen hallituksen jäsenet vangittiin. Kerenski oli ehtinyt paeta Yhdysvaltain lähetystön tuella.
Bolševikit olivat saaneet hallintaansa Pietarin ja Moskovan, mutta heidän valtansa ei juuri ulottunut muualle Venäjälle. Länsimaat suhtautuivat Leniniin vihamielisesti ja Venäjän sisällä oli myös vastavallankumouksellisia aineksia. Lenin torjui demokraattiset periaatteet, mikä karkotti myös mahdolliset liittolaiset, kuten sosialistivallankumoukselliset ja menševikit. Bolševikkien valta oli vielä siinä määrin heikko, että he saivat joulukuun 1917 neuvoston vaaleissa vain 101 paikkaa 707:stä. Bolševikit tiedostivat valtansa kapeuden, ja vasta näiden vastarintojen nujertaminen tulisi ratkaisemaan lokakuun vallankumouksen onnistumisen. Vastavallankumouksellisten paljastamiseksi bolševikit perustivat erikoiskomission, Tšekan. Sen johtoon nimettiin Feliks Dzeržinski. Tšeka ryhtyi harjoittamaan väkivaltaa ja terroria ja se ryhtyi puhdistamaan hallintokoneistoa.
Neuvostohallituksen ensimmäisiä toimia oli lehdistön vapauden rajoittaminen. Marraskuussa 1917 lähes kaikki ei-bolševistiset lehdet lakkautettiin. Suuri ongelma oli saada maan talous jälleen jaloilleen siitä tilasta, johon yhä jatkuva ensimmäinen maailmansota oli sen ajanut. Talonpojat jarruttivat edelleen kaupunkien elintarvikelähetyksiä ja bolševikeille oli suuri ongelma se, että suurimmaksi osaksi talonpoikaisväestö kannatti sosialistivallankumouksellisia. Bolševikit eivät kyenneet saamaan heitä väkivalloin puolelleen, joten oli turvauduttava taktikointiin; bolševikit liittoutuivat sosialistivallankumouksellisten vasemmistosiiven kanssa, jolloin he saivat muodostettua koalition, jolla oli kokouksessa enemmistö.