Józef Klemens Piłsudski (5. joulukuuta 1867 – 12. toukokuuta 1935) oli puolalainen vallankumouksellinen ja valtiomies, sotamarsalkka ja armeijan perustaja, itsenäisen Puolan ensimmäinen valtionpäämies (1918–1922) ja myöhemmin Puolan tosiasiallinen johtaja (1926–1935).
Suhtautuminen Piłsudskiin on kahdenlaista. Puolassa on historioitsijoita, jotka ylistävät häntä uuden Puolan isänä, joka nosti naapuriensa jakaman maan uudenaikaiseksi valtioksi. Osa historioitsijoista taas suhtautuu hänen vuoden 1926 kaappaukseensa ja demokratian polkemiseensa kielteisemmin.
Elämäkertaa Nuoruus Piłsudski syntyi Zułówon kylässä Kongressi-Puolassa (nykyinen Liettuan Zalavas) köyhtyneeseen aatelisperheeseen. Perheen arvot olivat puolalaiskansalliset. Äiti, joka kutsui poikaansa nimellä Ziuk, oli pojan merkittävin kasvattaja. Äiti sai Ziukin kiinnostumaan Puolan historiasta ja kirjallisuudesta, ja erityisen paljon Ziuk kiinnostui romanttisesta kirjallisuudesta. Kotona puhuttiin myös vuoden 1863 Puolan kapinasta, jossa perheen isä oli ollut jollain tapaa mukana. Perhettä kohtasi onnettomuus vuonna 1875, kun tulipalo tuhosi perheen kartanon. Perhe muutti Vilnaan, jossa ei enää saavutettu entistä elintasoa. pienoiskuva|oikea|Józef Piłsudski koulupoikana.Ziuk kävi koulua Vilnassa ja liittyi veljensä Bronisławin perustamaan isänmaalliseen opiskelijaryhmittymään. Valmistuttaan suomalaista lukiota vastaavasta koulusta hän muutti Harkovaan opiskellakseen lääketiedettä. Vuonna 1886 hänet pidätettiin epäiltynä poliittisesta aktiivisuudesta, sillä hän oli yhteydessä veljeensä. Maaliskuussa 1887 hänet pidätettiin tekaistujen syytteiden nojalla yrityksestä murhata keisari Aleksanteri III ja karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan.
Piłsudskin vanhempi veli Bronisław Piłsudski, joka oli Vladimir Leninin veljen Aleksandr Uljanovin ystävä, sai viisitoista vuotta kovaa pakkotyötä katorgassa. Häntä epäiltiin tsaarin murhan suunnittelusta. Uljanov sai kuolemantuomion tsaarin murhan yrityksestä.
Karkoitusaikanaan Siperiassa Piłsudski keskusteli vuoden 1863 veteraanien kanssa, innostui sosialismista tapaamiensa venäläisten karkotettujen innoittamina ja innostui ajatuksesta Puolan itsenäisyydestä. Siperiassa hän koki myös ensimmäisen rakkautensa. Kun Piłsudski vapautettiin vuonna 1892, hän palasi Vilnaan. Siellä hän liittyi puolalaiseen sosialistipuolueeseen, jossa hänestä tuli johtava agitaattori ja johtoryhmän jäsen. Nimi Ziuk oli jäänyt pois käytöstä, ja Piłsudski käytti nyt nimeä Wiktor. Hänen ajatusmaailmassaan Puolan itsenäisyys ja sosialistiset reformit kulkivat käsi kädessä. Puolue julkaisi maanalaista sosialistilehteä Robotnik (työläinen), jonka päätoimittaja Piłsudski oli.
Helmikuussa 1900 Piłsudski vangittiin Łódźissa yksityisasunnosta, jossa oli Robotnik-lehden paino. Hänet vietiin Varsovan linnoitukseen, jota pidettiin vankilana, josta on mahdotonta paeta. Piłsudski esitti kuitenkin mielisairasta, ja hänet siirrettiin hoitoon Pietariin. Sieltä hänen onnistui paeta toukokuussa 1901, sillä sairaalassa oli puolalainen sosialistipuolueen jäsen psykiatrina.
Pakomatkan jälkeen Piłsudski asettui asumaan tuolloin Itävaltaan kuuluneeseen Krakovaan. Vuoteen 1902 mennessä hän oli palannut Venäjän hallinnoimaan Puolan osaan etsimään yhteyksiä entisiin puoluetovereihinsa. Venäjän–Japanin sodan puhjetessa vuonna 1904 Piłsudski matkusti Tokioon, jossa hän yritti saada Japanin tukemaan puolalaisten kansannousua. Mahdollista kansannousua varten ryhdyttiin hankkimaan aseita. Asekätköä järjestellessään hän tutustui Alexandra Szczerbińskaan, jonka kanssa hän solmi myöhemmin avioliiton. Piłsudski oli tuohon aikaan jo naimisissa: hän oli vuonna 1899 avioitunut sosialistiaktivisti Maria Juszkiewiczin kanssa.
Sosialistipuolueessa alkoi ilmetä linjaerimielisyyksiä. Piłsudski ei kannattanut terrorihyökkäyksiä yksityisiä henkilöitä vastaan eikä myöskään äkillisiä aseellisia hyökkäyksiä. Hän uskoi, että oli mahdollista rakentaa kärsivällisesti armeija, joka ottaisi maan haltuun sopivassa tilanteessa, kuten yleislakon aikana. Samaan aikaan ryhmä, josta käytettiin nimeä "nuoret", alkoi suhtautua ajatukseen Puolan itsenäisyydestä torjuvasti. Heidän mielestään oli liittouduttava Venäjän sosialistien kanssa ja luotava uusi Venäjän liittovaltio.
Puolueen toista ryhmää kutsuttiin "vanhoiksi". Sen johtajana Piłsudski matkusti vuonna 1907 Kirkkonummella järjestettyyn salaiseen kokoukseen, johon osallistui sosialistiaktiiveja useista Euroopan maista. Kokouksessa pohdittiin pienten kansojen vapautumista Venäjän keisarikunnan vallasta.
Piłsudskin haave oli perustaa uudelleen Puolan valtio, joka oli jaettu Puolan jaoissa Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Vuonna 1908 hän perusti salaseuran, jonka hän itävaltalaisten sotilaiden avulla muutti vuonna 1910 ”ampumaseuraksi”, joka koulutti puolalaisia upseereita. Hän ryhtyi myös etsimään rahoitusta aseiden hankintaan ja halusi käynnistää kampanjan, joka herättäisi puolalaiset tajuamaan, että aseellinen itsenäisyystaistelu olisi mahdollinen.
Ensimmäinen maailmansota
Monet poliittiset ryhmittymät olivat päätyneet kannattamaan Puolan itsenäisyyttä. Ne perustivat itsenäisyysmielisten puolueiden liittouman ja nimittivät Piłsudskin Puolan armeijan komentajaksi. Mitään merkittävää ei tapahtunut kahteen vuoteen, paitsi että nimi Wiktor jäi pois käytöstä ja Piłsudskia ryhdyttiin kutsumaan nimellä Komentaja.
Vuonna 1914 kokouksessa Pariisissa Piłsudski ennusti, että tulevassa sodassa Puola saisi itsenäisyytensä vain, jos keskusvallat löisivät Venäjän ja länsivallat puolestaan kukistaisivat Saksan ja Itävalta-Unkarin. Kesällä 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, joka muutti tilanteen täysin.
6. elokuuta 1914 ensimmäinen komppania, jonka Piłsudski oli koonnut eri "ampumaseurojen" jäsenistä, hyökkäsi Krakovasta Venäjän Puolan alueelle. Tarkoituksena oli käynnistää kansannousu. Yritys kuitenkin epäonnistui täysin, sillä puolalaisia ei vielä innostanut kapinoida venäläisiä vastaan. Myös Itävalta veti hankkeelta tukensa ja liitti Piłsudskin komppanian omaan puolalaiseen legioonaansa. Komentaja menetti itsenäisyytensä, mutta hänelle aukeni uusi tilaisuus puhua Puolan itsenäisyydestä entistä suuremmalle yleisölle. Puheidensa ansiosta hän sai paljon innostuneita kannattajia.
Venäjän sotamenestys oli ensimmäisessä maailmansodassa heikko, ja keskusvallat saivat Puolan alueen haltuunsa. 5. marraskuuta 1916 keskusvallat julistivat Puolan holhoojahallituskuningaskunnan itsenäiseksi siinä toivossa, että puolalaista armeijaa voitaisiin käyttää itärintamalla Venäjää vastaan, ja saksalaisjoukoilla voitaisiin vahvistaa länsirintamaa. Uusi kuningaskunta oli nukkevaltio, mutta sen olemassaolo teki Puolan näkyväksi maailmalla.
Piłsudski toimi väliaikaishallituksen sotaministerinä, mutta vastusti ajatusta, että puolalaiset joukot vannoisivat uskollisuutta Saksan ja Itävalta-Unkarin hallitsijoille. Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917 sai Piłsudskin ajattelemaan, ettei Venäjä ollut enää uhka Puolan valtion uudelleensyntymiselle. Uhan muodostivat sen sijaan Saksa ja Itävalta-Unkari. Heinäkuussa 1917 Piłsudski pidätettiin ja vangittiin Magdeburgissa. Suurin osa puolalaislegioonaa internoitiin. Piłsudski ja hänen toverinsa eversti Kazimierz Sosnkowski vapautettiin 8. marraskuuta 1918 ja lähetettiin junalla Varsovaan, aivan kuten Lenin oli ennen heitä lähetetty Venäjälle. Piłsudski nimitettiin ylipäälliköksi 11. marraskuuta, ja valtionhoitajaneuvosto luovutti valtansa hänelle. Piłsudski oli suosittu: häntä luonnehti kansan silmissä Siperiassa kärsineen vapaustaisteilijan sädekehä.
14. marraskuuta 1918 Piłsudskista tuli Puolan valtion päämies (Naczelnik Panstwa). Käytännössä hän oli uuden Puolan yksinvaltias. Hänen kannattajansa olivat etupäässä vasemmistosta ja poliittisesta keskustasta. Oikeisto suhtautui häneen vielä skeptisesti. Hallinnon tärkein tehtävä oli armeijan perustaminen. Hallitus käynnisti myös sosiaalisia uudistuksia ja määräsi, että maassa käydään vaalit tammikuussa vuonna 1919.
Sota Neuvosto-Venäjää vastaan Piłsudski haaveili jälleen liittovaltiosta (Międzymorze), joka ulottuisi Itämereltä Mustallemerelle, kuten Puola-Liettua yli 400 vuotta. Siihen kuuluisivat Puola, Liettua, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kaikkein jyrkimmin kansallismieliset taas kannattivat yhtenäisvaltiota. Suuren Puolan Piłsudski ajatteli olevan turvallisempi kuin juuri itsenäistynyt Puolan alue. Hän ajatteli, että oli Venäjällä sitten "punainen" tai "valkoinen" hallinto, se tulisi olemaan imperialistinen ja haluavan laajentua länteen.
Huhtikuussa 1920 marsalkaksi ylennetty Piłsudski solmi liiton Ukrainan kansantasavallan Simon Petljuran kanssa sodasta Neuvosto-Venäjää vastaan. Tämä oli Piłsudskin mielestä tärkeää, sillä hän sanoi, että ainoastaan itsenäisen Ukrainan myötä Puola voi säilyttää itsenäisyytensä.
Puolalaiset hyökkäsivät ukrainalaisten joukkojen tukena Venäjän sisällissodan aikana itään Ukrainassa. Edettyään lähes vastarinnatta joukot valtasivat Kiovan 7. toukokuuta 1920. Puna-armeijan ensimmäinen ratsuväkiarmeija Semjon Budjonnyin alaisuudessa kuitenkin karkotti joukot, ja puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Valko-Venäjältä Ukrainaan ja eteni Puolaan kohti Saksaa jatkuvan vallankumouksen hengessä. Neuvosto-Venäjän armeija saartoi Varsovan ja asetti maahan nukkehallituksen, jonka johtoon asetettiin puolalaissyntyinen Feliks Dzeržinski. Kansa ei kuitenkaan kääntynyt hallituksen kannattajaksi vaan tuki Piłsudskia. pienoiskuva|oikea|Tilanne Puolassa elokuun alussa ennen Varsovan taisteluita elokuussa 1920.
Puolalaiset saivat pysäytettyä hyökkäyksen vasta Varsovan taistelussa elokuussa 1920. Piłsudskin suunnitelmassa puolalaisjoukot vetäytyivät Veikselin yli ja puolustivat sillanpääasemia Varsovassa ja Wieprzjoella, kun neljännes divisioonista keskitettiin etelään vastahyökkäystä varten. Kenraali Józef Hallerin kaksi armeijaa ottaisivat vastaan hyökkäyksen Varsovaa kohti idästä, ja samaan aikaan kenraali Władysław Sikorskin armeija iskisi pohjoisesta saartaen hyökkääjän.
Tärkein osa suunnitelmaa oli kuitenkin Piłsudskin johtama pieni (20 000 miehen) veteraaneista koottu reserviarmeija, joka iskisi puna-armeijan läntisen ja kaakkoisrintaman väliin. Piłsudskin ja Sikorskin joukot yhtyisivät Itä-Preussin rajalla ja saartaisivat neuvostojoukot. Piłsudskin suunnitelma sai osakseen kritiikkiä, ja ammattisotilaat pitivät sitä amatöörimäisenä. Suunnitelma hyväksyttiin ja pantiin kuitenkin käytäntöön puolalaisjoukkojen epätoivoisen tilanteen vuoksi.
Taistelusta tuli suurvoitto. Sille annettiin nimeksi ”Veikselin ihme”. Riian rauhassa suurin osa Valko-Venäjää ja Ukrainaa jäi bolševikeille, eikä Piłsudskin liittovaltiosuunnitelma toteutunut. Puola sai kuitenkin suuria osia näistä maista ja Liettuasta. Vilnaa Puola piti hallussaan vuoteen 1939 asti. Puolan johtajana
Puolan toisen tasavallan (1918–1939) maaliskuun 1921 perustuslaki rajoitti huomattavasti presidentin valtaa, ja Piłsudski kieltäytyi tehtävästä. Joulukuussa 1922 hän antoi valta-asemansa ystävälleen, uudelle presidentti Gabriel Narutowiczille. Kaksi päivää myöhemmin Narutowicz joutui kuitenkin oikeistoradikaalin ampumaksi. Murha oli Piłsudskille suuri järkystys ja jyrkensi hänen ajatteluaan vastustajiaan kohtaan. Myös uusi presidentti, Stanisław Wojciechowski, oli Piłsudskin ystäviä.
Presidentin aloitettua toimessaan Piłsudski siirtyi maan uuden yleisesikunnan päälliköksi. Hän erosi virastaan, kun maahan tuli äärioikeistolainen hallitus. Piłsudski piti äärioikeistoa moraalisesti vastuullisena ystävänsä murhaan.
Eläkeläinen Piłsudski vetäytyi nyt maaseutukartanoon, jonka valtio oli hänelle luovuttanut. Hän asui nyt toisen vaimonsa Alexandra Szczerbińskan ja tämän kahden tyttären Wandan ja Jadwigan kanssa. Pelkkä tilanhoito ei hänelle ajankuluksi riittänyt vaan hän myös kirjoitti artikkeleita ja kävi luennoimassa.