Suomalainen maatiaiskana on suomalainen kanarotu, joka on ollut Suomen uhanalaisimpia kotieläinrotuja. Nykyään se on saatu elvytettyä melkein kokonaan takaisin ja se onkin tuttu näky kotitarvekanaloissa.
Historia
Suomalaisen maatiaiskanan juuret juontavat rautakaudelle.
Kanojen kesytyshistoria on edelleen hieman epäselvä. Siitä tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä, että kana kesytettiin punaisesta viidakkokanasta (Gallus gallus), jota edelleen tavataan villinä suurimmassa osassa Kaakkois-Aasiaa. Oletetaan, että kesytyksen aikana punaiseen viidakkokanaan on kuitenkin risteytynyt myös harmaata viidakkokanaa (G. sonneratii) varhain jo noin 8000 vuotta sitten. Viimeaikaiset tutkimukset viittaavat useisiin kesytystapahtumiin Kiinassa, Thaimaassa, Burmassa ja Intiassa.
Vanhin todiste kanojen olemassaolosta Suomessa ajoittuu 700–800 vuotta ajanlaskun alun jälkeen. Havainto perustuu uhriröykkiöstä löytyneeseen kananluuhun. Tarkempaa ikämääritystä tälle luulle ei toistaiseksi ole tehty, joten havainto on varmistamatta. Sen sijaan runsaammin kananluita on löydetty 900–1000 vuotta ajanlaskun alun jälkeen ajoittavista löydöksistä, joten voidaan olettaa kanan saapuneen Suomeen viimeistään noin 1000 vuotta sitten. Sen jälkeen kanoja on tuotu Suomeen todennäköisesti lukuisia kertoja sillä seurauksella, että eri kanakantojen risteymistä muotoutui aikojen saatossa nykyinen suomalainen maatiaiskana.
Jo sukupuuttoon kuolleeksi luullun maatiaiskanan löysivät Pertti Seiskari ja Heikki Teiro vuonna 1974. Maatiaiskanojen jäljille päästiin, kun maatalouden neuvontajärjestö julkaisi Pertti Seiskarin pyynnöstä erityisen kanakuulutuksen. Yksi vastauksista tuli Savitaipaleelta ja uudelleenlöydetty maatiaiskana nimettiin savitaipaleenkannaksi. Maatiaiskanan elvytys aloitettiin tuolloin vain viidestä yksilöstä, joiden oletetaan kulkeutuneet juuriltaan sodanaikaisesta Itä-Karjalasta. Valveutuneita uranuurtajia löytyi jo tätäkin aiemminkin, kun vuosikymmen aiemmin kiuruvetinen Yrjö Luttinen käynnisti lähialueen maatiaiskanojen rippeiden kokoamisen kiuruvedenkannaksi.
Positiivinen esimerkki johti parinkymmenen muun kanakannan löytymiseen. Matkan varrella osa kannoista todettiin maatiaiskanan ja kaupallisten munijarotujen risteymiksi tai vaihtoehtoisesti osaksi jo löydettyä toista maatiaiskantaa. Maatiaiskanan säilytys virallistettiin vuonna 1998 perustamalla Suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelma. Ohjelmaa johtaa Luonnonvarakeskus (aikaisemmin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) ja mukaan on vakiintunut kymmenen säilytettävää kantaa.
Ulkonäkö ja luonne
Suomalaisen maatiaiskanan ulkomuoto, koko ja luonne vaihtelevat eri kannoissa. Höyhenpeitteen väri vaihtelee. Maatiaiskanat ovat yleissävyltään tummia, mutta on olemassa myös kermanvaaleita ja punaruskeita yksilöitä. Musta on yleisin väri, sitäkin on kiiltävän mustaa ja nokimustaa. Harmaat ja ruskehtavat ovat myös tavallisia. Harvinaisempia ovat vaaleanruskea ja kermanvalkoinen. Kooltaan maatiaiset vastaavat kevyttä munijarotua. Munat ovat 40–55 gramman painoisia, valkoisia tai vaaleanruskeita ja joskus pilkullisia.
Maatiaisten ominaispiirteisiin kuuluu elinvoimaisuus, omatoiminen ravinnonetsiminen, voimakas hautomisvietti, pitkäikäisyys ja kylmänkestävyys. Pienkanalaan maatiaiskana soveltuu monen mielestä kaikista roduista parhaiten.
Kannat
Kantojen nimet viittaavat kantojen löytöpaikkoihin.
Piikkiönkanta Alhonkanta Hornionkanta Savitaipaleenkanta Ilmajoenkanta Kiuruvedenkanta Hämeenkanta Iitinkanta Tyrnävänkanta Jussilankanta
Lähteet
Munanetti Maatiaiskana, vuoden 2003 maatiaiseläin Maatiaiskana, vuoden 2013 maatiaiseläin Maatiaiskana ja kanalat Nordgen
Aiheesta muualla
Luokka:Kanarodut Luokka:Suomalaiset eläinrodut Luokka:Maatiaisrodut