Erik Johan Längman (24. toukokuuta 1799 Porvoo – 16. lokakuuta 1863 Helsinki) oli suomalainen ruukinpatruuna, sahateollisuuden harjoittaja ja suurlahjoittaja.
Lapsuus ja nuoruus Längmanin vanhemmat olivat porvoolainen kauppias Abraham Eerik Längman ja Eva Sofia Juselius. Abraham Längman oli huonosti menestynyt pikkukauppias, joka kuoli 1810 ollessaan Sysmän talvimarkkinoilla. Kuolinpesän varat ylittivät velat vain niukasti, eikä Eva Längman voinut jatkaa kauppaliikettä. Velkojat myivät Längmanin kauppatalon huutokaupalla 1814.Yrjänä 2009, luku III
Kauppiaana Helsingissä Erik Johan saattoi kuitenkin opiskella Porvoon pedagogion rehtorin Eric Wilhelm Winterin yksityisopetuksessa aina vuoteen 1813 saakka, jolloin hän aloitti työn kauppias Adolf Fredrik Stjernbergin puotipoikana. Hän palveli täällä vuoteen 1820, jolloin hän siirtyi Helsinkiin kauppias Sven Anders Wathénin kirjanpitäjäksi. Tammikuussa 1824 Helsingin maistraatti myönsi Längmanille kauppiaan oikeudet. Längmanin sekatavaraliike sijaitsi Sederholmin talossa nykyisen Senaatintorin kulmassa ja siellä myytiin kaikkea elintarvikkeista ja kankaista rautatavaraan ja posliiniin saakka. Längman laajensi nopeasti liikettään velkarahan ja saksalaisten tavarantoimittajien myöntämien luottojen avulla. Hän alkoi myös harjoittaa transitokauppaa välittäen Pietarista ostettuja tuotteita Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Tätä liikennettä varten hän hankki kesällä 1825 pietarsaarelaiselta Petter Malmilta Express-nimisen sluupin. Längmanin liikkeen kannattavuus oli kuitenkin heikkoa ja hän kärsi luottotappiota asiakkaittensa konkurssien vuoksi. Hän myönsi muun muassa luottoa Arkangelista kotoisin olleille venäläisille kulkukauppiaille eikä onnistunut saamaan kuin pienen osan saatavistaan, vaikka hän kävi niitä itse Arkangelissa saakka perimässä.Yrjänä 2009, luku IV
Konkurssi Vuonna 1826 Längman myi Express-sluuppinsa ja osti tilalle 62 lästin vetoisen kaljaasi Flinckin Haminasta. Kaljaasi lähti marraskuussa 1826 täydessä lastissa Helsingistä kohti Lyypekkiä mutta se joutui syysmyrskyn kynsiin lähellä Gotlantia. Lähes koko lasti kärsi vesivaurioita ja laiva joutui suuntaamaan Kööpenhaminaan, jossa se myytiin ja miehistö palasi Suomeen. Tämä haveri vaikeutti edelleen Längmanin liikkeen taloudellista tilannetta. Seuraavan vuoden keväällä hän osti kuitenkin yli 25 vuotta vanhan Freija-prikin Uudestakaarelpyystä ja jatkoi sillä Itämeren-liikennettä. Syksyllä 1827 Längmanin taloudellinen asema alkoi olla niin heikko, että hänen velkojansa alkoivat periä saataviaan oikeusteitse. Längman luovutti helmikuussa 1828 omaisuuttansa liikkeensä kirjanpitäjänä toimineelle kirjanpitäjä Sibeliukselle ja valtuutti tämän jatkamaan liikkeen toimintaa vuokraa vastaan. Längman itse poistui Helsingistä juuri kun hänelle oltiin tuomassa haastetta oikeuteen. Längman oli jo aiemmin täyttänyt priki Freijan tavaralla ja lähettänyt laivan talvehtimaan Tallinnaan pois velkojien ulottuvilta. Längman kiersi ensin Pietarissa ja sitten Kööpenhaminassa sekä Bremenissä selvittämässä velkojaan ja realisoimassa omaisuuttaan. Hän palasi Helsinkiin vasta heinäkuussa 1828 mutta hän siirtyi heti Sipooseen piileskellessään velkojiaan. Längman joutui kuitenkin jättämään konkurssihakemuksen 1. syyskuuta 1828. Längmanin konkurssioikeudenkäynti alkoi huhtikuussa 1829 ja se päättyi vasta toukokuussa 1832, jolloin senaatin oikeusosasto vahvisti hovioikeuden päätöksen ja Längman velvoitettiin maksamaan yli 13 000 ruplaa velkojilleen.
Ruukinjohtajaksi Varkauteen Längman onnistui kuitenkin pääsemään jaloilleen sekalaisilla liiketoimilla ja vuonna 1834 hän oli maksanut jo puolet veloistaan. Näihin aikoihin hän aloitti myös yhteistyön viipurilaisen kauppaneuvos Paul Wahlin kanssa. Joulukuussa 1834 Längmanin valtuuttama asiamies tullivartija Johan Fredric Lannér osti Ylitorniolta Portimokosken vesisahan ja samoihin aikoihin Längman ja Wahl hankkivat omistukseensa Varkauden ruukin ja siihen kuuluvan sahan. Längmanista tuli samalla Varkauden ruukinjohtaja ja hän aloitti toimessa maaliskuun alussa 1835. Ruukin yhteydessä oleva saha tuotti voittoa, mutta kokonaisuutena ruukki ei ollut kannattava, sillä raudantuotanto oli tappiollista. Längman kokeili Varkaudessa halkojen käyttöä masuunin polttoaineena puuhiilen sijasta, mutta nämä kokeilut epäonnistuivat. Varkaudessa aloitettiin myös pienimuotoinen konepaja- ja valimotoiminta. Ruukki toimitti rautatavaraa muun muassa läheisille Taipaleen ja Konnuksen kanavatyömaille. Varkauden ruukin ongelmana oli kaiken aikaa, ettei sen käyttämästä järvimalmista pystynyt valmistamaan senaikaisilla keinolla kelvollista takkirautaa kohtuullisin kustannuksin. Tämä johti siihen, että ruukin täytyi ostaa ulkopuolelta romurautaa, muun muassa kruunun varikoilta tykinkuulia.Yrjänä 2009, luku V
Sahateollisuudessa Vuodelta 1805 peräisin oleva metsälaki rajoitti monin tavoin sahojen perustamista ja laajentamista koska viranomaiset pelkäsivät metsien haaskaamista. Jokainen sahatavaraa myyntiin tuottava sahalaitos tarvitsi privilegion. Hakijalla tuli olla käytössään sahapaikka, eikä rakennettava saha saanut häiritä muuta vesistön käyttöä ts. koko uomaa ei saanut padota vaan ns. kuninkaanväylä oli jätettävä vapaaksi eikä sahaa varten rakennettu pato saanut nostaa liikaa vesistön pintaa yläjuoksulla. Viranomaiset tekivät privilegion hakijan kustannuksella tulevan sahan tukkien hankinta-alueella katselmuksen, jossa arvioitiin metsävarat ja niiden vuotuinen kasvu. Tämän arvioinnin ja sahan varaamien metsäalueiden koon perusteella laskettiin sitten sahalle vuotuinen sahauskiintiö, jonka yläraja oli käytännössä 10 000 tukkia. Sahauskiintiö määräsi myös sahan verotuksen.Yrjänä 2009, luvut VI, VII
Sahauskiintiöiden noudattamista ei kuitenkaan valvottu. Pieni kiintiö ja puunhankinta-alue oli sahalle verotuksellisesti edullista, mutta toisaalta suurempien metsäalueiden varaaminen suojasi sahaa uusilta kilpailijoilta; nämä saattoivat varata vain ennestään vapaita metsäalueita. Längman pyrki 1830-luvulla kasvattamaan Varkauden ruukin sahan sahauskiintiötä ja hän kilpaili Pohjois-Savon vielä vapaista metsistä ensin pohjoiskarjalaisen Nils Ludvig Arppen kanssa ja sitten Kuopion seudulle suunniteltujen uusien sahojen kanssa. Längman ei onnistunut saamaan Varkauden sahalle lisäkiintiöitä mutta todellisuudessa Varkaudessa sahattiin vuodessa 15 – 20 000 tukkia. Sahauskiintiöllä oli kuitenkin merkitystä, jos haluttiin laajentaa sahaa.
Längmanin aikana Varkauden sahan tukkien hankinta laajeni Pohjois-Savoon Kuopion, Nilsiän ja Iisalmen seudulle. Längman teki alueella metsien käyttöoikeudesta useampivuotisia vuokrasopimuksia, ja tällä tavoin voitiin esimerkiksi tukkien hinta sopia pidemmäksi aikaa kerrallaan. Nämä vuokrasopimukset olivat yleensä 10–20 vuoden pituisia. Kun tukkien hankinta-alueet siirtyivät kauaksi, metsätöiden organisointi ja uittokuljetuksen järjestäminen siirtyi sahojen vastuulle, kun se tähän asti oli ollut paljolti metsänomistajien hoidossa. Jo vuonna 1837 Varkauteen uitettiin tukkeja Iisalmesta saakka.
Ylitorniolla sijainneen, Längmanin omistaman Portimokosken sahan ongelmana oli valmiin sahatavaran pitkä ja hankala kuljetusmatka Tornion Röyttään, jossa sahalla oli oma lastauspaikka. Saha hankki suurimman osan tukeistaan ilmaiseksi kruununmetsistä ja vasta 1830-luvun lopulla viranomaiset vaativat sahaa esittämään privilegiokirjansa ja kesän 1840 saha oli jopa sahauskiellossa. Längman ja sahan hoitajana toiminut Malm joutuivat oikeuteen liikasahauksesta ja sahan luvattomasta käyttöönotosta syytettyinä. Heidät tuomittiin 1842 Vaasan hovioikeudessa sakkorangaistukseen jälkimmäisestä asiasta. Saman vuoden joulukuussa Längman myi osuutensa huonosti tuottaneesta sahasta.
Keväällä 1840 Lars Gabriel von Haartman nimitettiin senaatin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi. Suomen sahateollisuus ja sahatavaran vienti oli kasvanut voimakkaasti 1830-luvulla ja nyt von Haartman pelkäsi sahateollisuuden tunkeutuvan myös syrjäseuduilla sijaitseviin kruunun metsiin. Hän halusi ottaa kruunun metsät valtion hallintaan ja tiukentaa sahojen toiminnan valvomista. Aikakauden sahayrittäjistä erityisesti Nils Ludvig Arppe ja Längman olivat von Haartmanin silmätikkuja. Längmania von Haartman kutsui jopa metsäpirulaiseksi ja Längmanin kohdalla tilannetta pahensi vielä hänen antamansa tuki von Haartmanin vastustajana tunnetulle J. V. Snellmanille. Von Haartmanin aloitteesta sahatavaralle asetettiin 1840-luvun alussa korkea vientitulli ja tämä aikaansai muutamia vuosia jatkuneen lamakauden alalla kunnes valtio joutui alentamaan tulleja sahateollisuuden tilan heikennyttyä liikaa. Haartmanin kautta metsäpolitiikassa kesti aina vuoteen 1859 saakka, ja vasta tällöin alkoi sahaustoiminnan vapauttaminen rajoituksista.Yrjänä 2009, luvut VI, VII
Ummeljoen sahan johtajana 1840-luvun alussa Längman ja Wahl kiinnittivät huomionsa Kymijoen rannalla sijainneeseen Ummeljoen vesisahaan, jota hallinnoi haminalainen kauppaneuvos Christian Bruun. Ummeljoen saha sijaitsi lähellä rannikkoa ja sahalla oli neljä kaksoisraamisahaa, joten sen tuotantoa oli mahdollista kasvattaa merkittävästi. Vuonna 1841 Varkauden ruukkiyhtiö hankki noin puolet sahan osakkeista ja samana vuonna Bruun luovutti sahan isännöinnin Längmanille ja Wahlille. Jo saman vuoden syksylle uitettiin Ummeljoelle ensimmäiset tukit Päijänteen alueelta, josta Längman oli ostanut tukkeja jo parina edellisenä vuonna. Längman rakennutti Ummeljoelle myös 1842 uuden sahan, joka toimi vanhan rinnalla. Tukkien hankinta-alue laajeni edelleen Keski-Suomeen, ja muutaman vuoden kuluttua sahalle uitettiin tukkeja jo Saarijärveltä, Viitasaarelta ja Rautalammilta saakka. Längman loi uittoa varten oman urakoitsijaorganisaation ja hän rakennutti suurempiin koskiin myös uittorännejä. Tukit vedettiin varppaamalla järvien ja suvantojen yli puomien ympäröimissä lautoissa ja laskettiin sitten alas jokia irtouittona kunnes ne taas koottiin vastuupuomin avulla lautaksi seuraavan järven ylittämistä varten.Yrjänä 2009, luvut VIII, IX
Varkauden ruukkiyhtiö purettiin vuoden 1847 alussa ja Längmanille jäi vain Ilomantsissa sijainnut Käenkosken harkkohytti siihen liittyvine metsätiloineen. Längman vapautui 47 000 ruplan veloista ja vastuista ruukille ja hän lupasi myös hankkia Varkauden ruukille harmaan takkiraudan valmistukseen sopivaa järvimalmia Juurusvedeltä ja Riistavedeltä tekemistään valtauksista. Malmi osoittautui kuitenkin myöhemmin huonolaatuisksi ja Wahl ja Längman käräjöivät asiasta. Lopullisesti asia sovittiin 1856 kun Längman luopui sahaosuuksistaan.
Längman sahateollisuuden harjoittajana Längman alkoi rakentaa Keski-Suomeen Muurameen uutta sahaa, jonka rakennustyöt valmistuivat 1850. Saha sai privilegionsa ja aloitti toimintansa vasta 1852. Längman hankki itselleen myös Pietarsaaressa Ähtäväjoen varrella sijainneen Långforsin vanhan sahan jonka hän rakensi uudestaan 1849. Längman aloitti tukkien hankinnan Ähtärin, Soinin ja Kivijärven alueella, ja 1850-luvun alkuvuosina sahalle uitettiin keskimäärin 10 000 tukkia vuodessa. Viimeksi Längman hankki puolet Savossa toimivasta Juantehtaan sahasta vuonna 1851 Nils Ludvig Arppen kanssa tehdyllä vaihtokaupalla, jossa Arppe sai Käenkosken harkkohytin ja sen metsätilat.Yrjänä 2009, luku X