pienois|Suomen neuvottelija Juho Kusti Paasikivi lähdössä Moskovan neuvotteluihin 9. lokakuuta 1939. Häntä ovat saattamassa pääministeri A. K. Cajander, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja rouva Alli Paasikivi. Talvisodan tausta sisältää tapahtumat, jotka johtivat Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvisotaan vuosina 1939–1940.
Vuoden 1917 itsenäistymisensä jälkeen Suomi aloitti ulkoministeri Rudolf Holstin hahmottelemalla reunavaltiopolitiikalla, joka vähitellen osoittautui voimattomaksi: ensiksi siksi, että Puolan Vilnan-miehitys heikensi Liettuan välejä Puolaan ja toiseksi siksi, että Adolf Hitlerin johtama Saksa solmi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen vuonna 1934 sekä Ison-Britannian kanssa laivastosopimuksen kesällä 1935, mikä vähensi mahdollisuutta siihen, että Iso-Britannia olisi Saksan laivaston ohi vuosien 1918–1920 tapaan muodostunut Itämerellä strategiseksi voimatekijäksi. Suomi suuntautui puolueettomaksi Pohjoismaaksi käytännössä jo 1920-luvun lopulla ja viimeistään vuonna 1935, kun pohjoismainen suuntaus julistettiin Suomen viralliseksi ulkopolitiikaksi. Muiden pienten maiden tapaan Suomi ryhtyi Kansainliiton kollektiivisten turvallisuustakuiden kannattajaksi. 1920-luvun lopulta alkaen Euroopan turvallisuus heikentyi ja Suomi teki 1930-luvun alusta Viron kanssa salaista sotilasyhteistyötä lähinnä Ruotsin pääesikunnan ideasta Venäjän keisarikunnan 1910-luvulla kehittämän Pietari Suuren merilinnoituksen hengessä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden pohjukkaan. Tiedon tästä arveltiin siirtyneen myös Neuvostoliiton tietoisuuteen sinne siirtyneen suomalaisen luutnantin mukana 1930-luvulla.
Neuvostoliitto haki 1930-luvun puolivälistä lähtien itselleen edullisempia rajoja ja tukikohtia Suomesta. Vuonna 1938 NKVD-agentti Boris Jartsev esitti konkreettiset vaatimukset Suomelle vedoten Saksan uhkaan: Suomen olisi pitänyt solmia puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa. Suomi torjui vaatimukset eikä Suomen hallitus tajunnut Jartsevin toimineen Neuvostoliiton ylimmän johdon valtuuttamana. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti julkisesti vaatimuksensa, joihin kuului nyt maiden välisen rajan siirtäminen Karjalankannaksella kauemmas Leningradista. 12.–14. lokakuuta 1939 käytiin ensimmäinen neuvottelukierros Suomen kanssa, 3.–4. marraskuuta 1939 käytiin toinen neuvottelukierros Suomen kanssa ja 9. marraskuuta 1939 käytiin kolmas neuvottelukierros Suomen kanssa.
Suomi oli valmis vain aivan pienimuotoiseen rajanoikaisuun, mikä ei riittänyt Neuvostoliitolle. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.Jakobsson 2002: 121–122. Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla se perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä. Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta ja hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta 30. marraskuuta 1939.
Yleistilanne Euroopassa pienoiskuva|Pohjoinen Eurooppa marraskuussa 1939. Merkittävä tekijä talvisodan taustalla oli ensimmäisen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliiton ytimeksi sittemmin kehittynyt Venäjä menettivät suurvalta-asemansa vuosikymmeneksi. Varhain 1930-luvulla ne alkoivat toipua ensimmäisestä maailmansodasta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sisäinen epävakaus ja sodan antama malli edistivät Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin kaltaisten sotilaallis-diktatoristen johtajien valtaan nousua näissä valtioissa. Sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista. Euroopan läntisten suurvaltojen Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan poliittinen heikkous johti erityisesti Saksan aseman merkittävään vahvistumiseen. Seurauksena oli lopulta toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939.Meinander 2006, s. 175–176. Monien sotahistorioitsijoiden mielestä ajanjakso 1919–1938 oli vain poikkeuksellisen pitkä aselepo Euroopassa.
Itsenäistyvä Suomi Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle heimosotien yhteydessä.
Idänkauppaa ei muodostunut Neuvosto-Venäjän kanssa, vaan ulkopolitiikassa ja kaupankäynnissä Suomi suuntautui länteen.Meinander 2006, s. 166 Sisällissodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasi syvä epäluottamus, jota Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten tukemien suomalaiskommunistien toiminta pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa uudelleen se alkoi kiinnostua entisistä reuna-alueistaan ja niiden palauttamisesta valtakuntaan. Vuonna 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus, mutta käytännössä välit olivat varsin viileät ennen toista maailmansotaa.
Neuvostoliitossa seurattiin tarkoin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen Kansanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran taholta harjoitettua kommunistien vainoa, saksalaisystävällisyyttä ja Suur-Suomi-haaveilua. Haaveet Suur-Suomesta saivat vakavan sävyn, kun venäläisten käsityksen mukaan niiden toteuttamisen taustavoimaksi oli kaavailtu Saksaa. Keväällä 1938 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Derevjanski kiinnitti Moskovaan lähettämässään raportissa huomiota siihen, että Helsingin vapauttamisen 20-vuotisjuhlassa 16. toukokuuta 1938 kenraali Rüdiger von der Goltz, joka oli toiminut saksalaisten apujoukkojen komentajana vuonna 1918, oli ottanut marsalkka Gustaf Mannerheimin kanssa vastaan juhlaparaatin Kaartin soittokunnan soittaessa saksalaista ”Alte Kameraden” (Vanhat toverit) -marssia.Huttunen 1974: 16–17
Kallion hallituksen ulkoministeriksi tullut Rudolf Holsti pyrki parantamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita vierailemalla Moskovassa, mikä toteutui helmikuussa 1937. Holstin matkaa kannattivat kotimaassa poliittinen vasemmisto ja keskusta, sitä vastaan olivat oikeisto ja sotilaspiirit. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen ulkoministerin vierailu Neuvostoliitossa 20 vuoteen. Vierailun aikana Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka Kliment Vorošilov kysyi Holstilta, mitä Suomi tekisi, jos jokin kolmas valtio käyttäisi Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Holsti vastasi henkilökohtaisena kantanaan, että Suomi taistelee jokaista maahantunkeutujaa vastaan. Holstin kannan vahvisti virallisesti presidentti Kyösti Kallio virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa maaliskuun alussa 1937. Kallion valinta presidentiksi ja Cajanderin hallituksen nimittäminen nostivat Suomen johtoon henkilöitä, jotka eivät olleet Moskovan silmissä niin saksalaismielisiä kuin edeltäjänsä. Liennytyksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Neuvostoliitto halusi diplomaattisen lähentymisen lisäksi konkreettisia turvallisuuspoliittisia tuloksia.Tarkka & Tiitta 1987: 110
Neuvostoliiton propaganda pyrki ottamaan kaiken hyödyn irti suomalaisten oletetuista hyökkäyssuunnitelmista Itä-Karjalaan välittämättä siitä, että tällaisesta haaveili vain pieni äärioikeistolainen vähemmistö. Neuvostoliiton oma toiminta syksyllä 1939 osoitti, ettei se voinut odottaa suomalaisten pystyvän hyökkäämään, kun se ei uskonut suomalaisten kykenevän edes puolustamaan omaa maataan. Sen sijaan Neuvostoliitto pelkäsi saksalaisten sivustaiskua Suomen kautta Leningradia vastaan samoin kuin keisarillinen Venäjä oli ensimmäisen maailmansodan aikana pelännyt saksalaisten hyökkäystä Pietariin Etelä-Suomen kautta, jolloin puolustuskyvyttömäksi oletettu Suomi olisi avuton ottamaan itsenäistä kantaa asioihin.Eskelinen 1966: 117 Jukka L. Mäkelän mukaan Suomi oli Moskovan näkökulmasta sotilaallinen tyhjiö, joka Neuvostoliiton oli täytettävä ennen kuin sen tekisi jokin toinen suurvalta.Mäkelä 1964: 128
Pohjoismainen suuntaus pienoiskuva|Suomen reunavaltiopolitiikan arkkitehti Rudolf Holsti, joka ulkoasiainministerinä vuonna 1935 julisti pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan. Hän joutui eroamaan vuonna 1937 arvosteltuaan alkoholin vaikutuksen alaisena Adolf Hitleriä diplomaattikuntaan kuuluvien läsnä ollessa. Euroopan pikkuvaltiona Suomen asema ja asennoituminen tilanteeseen toisen maailmansodan sytyttyä oli väistämättä puolustuksellinen. Pääosa kansakuntaa toivoi rauhantilan Suomessa jatkuvan. Tavoitteena oli säilyä sodan pyörteissä itsenäisenä ja välttää taistelut Suomen alueesta. Syyskuun 1939 tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja pohjoismaiseen yhteistyöhön.Haataja 1989, Hietanen 1989, Leskinen & Juutilainen 1999. Keväällä 1939 Saksa tarjosi Pohjoismaille hyökkäämättömyyssopimusta, mutta vain Tanska hyväksyi sen. Lisäksi Suomi esitti Saksan-vastaisia kantoja Kansainliitossa ja siirsi sotatarvikehankintojaan länsimaihin. Puolustusneuvoston puheenjohtaja Carl Gustaf Emil Mannerheim kannatti hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista ja katui sodanjälkeisissä muistelmissaan sitä, että Suomi heikensi suhteitaan Saksaan sodan kynnyksellä.Uola 2015, s. 44–45
Suomi solmi vuonna 1921 Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Saksan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta itäeurooppalaista Intermarium-liittoa.
Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 niin kutsuttuihin Oslo-valtioihin, joihin kuuluivat Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi niin kutsutuksi pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.Mannerheim & Virkkunen 1995, s. 160–161 Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsin kielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.
Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.Jakobsson 2002, s. 61.