Ristiriidattomuuden teoria () on Neuvostoliitossa 1950-luvun alussa lanseerattu käsite, jota käytettiin hyväksi sosialistisen realismin räikeimpien, totuutta kaunistelevien piirteiden arvostelussa ja torjumisessa.
1920-luvulla Neuvostoliiton kommunistinen puolue odotti kirjallisuudelta ja taiteelta ”uuden ja vanhan”, Venäjän vallankumousta edeltävien kapitalististen ja uusien sosialististen piirteiden välisen konfliktin kuvaamista. 1930-luvun lopulle tultaessa tällaiset ristiriidat määriteltiin vanhentuneiksi: taiteen tuli kuvata yhteiskunnan jo saavutetuksi oletettua ihannetilaa. Todellisuuden kaunistelu saavutti huippunsa vuoden 1946 kirjallisuutta ja taidetta koskeneiden puoluepäätösten jälkeen.
»Ristiriidattomuuden teoria synnytti tuotteita, joille oli ominaista paraati-ilmapiiri, rauhoittuneisuus ja teennäinen hyvinvointi… [Stalinin henkilön palvonnan vuosina] ylistettiin sellaisia neuvostokirjallisuuden ja -taiteen teoksia, jotka kuvasivat elämää ”helppona” ja esittivät sen yhtämittaisena juhlana ja jatkuvana voittokulkuna…»
1950-luvun keskustelussa puhuttiin ironisesti ”hyvän ja paremman” sekä ”paremman ja erinomaisen” välisen taistelun kuvauksesta, jota edustivat monet Stalin-palkinnon saaneet teokset kuten Semjon Babajevskin romaanit ”Kultaisen tähden ritari” ja ”Valo maan yllä”, Ivan Pyrjevin elokuva ”Kubanin kasakat” sekä Anatoli Sofronovin näytelmä ”Moskovalainen luonne”. Hyökkäykset ristiriidattomuuden teoriaa vastaan ja Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää johtivat kirjallisuuden ja taiteen osittaiseen vapautumiseen, mutta monet kipeät aiheet pysyivät edelleen kiellettyinä.
Lähteet
Aiheesta muualla Kratkaja literaturnaja entsiklopedija: teorija beskonfliktnosti
Luokka:Neuvostoliiton kulttuuri