Marie Magdalene ”Marlene” Dietrich (vuodesta 1923 Sieber, Flint, Peter B.:Marlene Dietrich, Symbol of glamour, dies. The New York Times. Viitattu 15.4.2012. ) oli saksalais-yhdysvaltalainen näyttelijä ja laulaja. Hän aloitti uransa näyttämöllä ja elokuvissa 1920-luvun Berliinissä. Josef von Sternbergin ohjaama Sininen enkeli (1930) nosti Dietrichin kansainväliseen kuuluisuuteen ja johti Hollywood-uraan.
Dietrich näytteli valkokankaalla usein itsenäisen, suorasukaisen ja salaperäisen kohtalokkaan naisen rooleja. Hän pukeutui useissa elokuvissaan ja lavanäytöksissään frakkiin ja silinterihattuun, ja seksuaali- ja sukupuoliroolirajojen rikkojana hänen on sanottu olleen aikaansa edellä. Dietrichin imagossa yhdistyivät glamour, arvoituksellisuus ja ikinuori ulkonäkö.
Dietrichin menestyselokuvia ovat esimerkiksi Marokko (1930), Shanghain pikajuna (1932), Varastettu paratiisi (1936), Ei mikään enkeli (1940) ja Todistaja (1957). 1950-luvulta alkaen hän keskittyi laulajanuraansa, joka jatkui 1970-luvun puoliväliin. Hän levytti ja esitti eri maissa konserteissa vanhoja elokuvakappaleitaan ja uudempaa ohjelmistoa. Hänen menestyneimpiä levytyksiään ovat ”Lili Marleen” ja ”Sag mir, wo die Blumen sind”.
Dietrichin julkisuuskuvaan kuuluu myös toisen maailmansodan aikainen aktiivisuus taisteluhengen nostattajana natsi-Saksaa vastaan. Tunnustuksena sodanaikaisista palveluksista Dietrichille myönnettiin Medal of Freedom -kunniamerkki. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi Dietrichin yhdeksi vuosisadan kymmenestä tärkeimmästä naisnäyttelijästä.
Lapsuus ja nuoruus
Varhaisvaiheet
pienois|pysty|vasen|Parivuotias Marie Magdalene Dietrich. Marlene Dietrichin vanhemmat olivat poliisikomisario Louis Erich Otto Dietrich ja Josefine Wilhelmine Elisabeth Felsing. Louis Dietrich oli peräisin vakavaraisesta konservatiivisesta suvusta, ja häntä kahdeksan vuotta nuorempi Josefine oli berliiniläisen kello- ja korukauppiaan tytär. Pari avioitui vuonna 1898 ja asettui Schönebergiin, joka oli tuolloin itsenäinen pikkukaupunki Berliinin kupeessa. Perheen esikoinen Elisabeth Ottelie syntyi 5. helmikuuta 1900 ja toinen tytär Marie Magdalene 27. joulukuuta 1901.Miettinen 2011, s. 17, 18. Marie sai nimensä Maria Magdaleenan mukaan, vaikka perhe ei ollut uskonnollinen. Hän yhdisti etunimiensä ensimmäisen ja viimeisen tavun jo noin kymmenvuotiaana, ja parikymppisestä lähtien hänet tunnettiin nimellä Marlene Dietrich.Spoto 1992, s. 21.
Dietrichin tyttäret saivat preussilaisen kotikasvatuksen, johon kuuluivat velvollisuudentunto ja kurinalaisuus, joita Marlene Dietrich noudatti koko aikuisikänsä. Äiti Josefine oli huomattavasti enemmän läsnä tyttäriensä kasvatuksessa kuin isä Louis, joka oli enimmäkseen poissaoleva ja etäinen. Marlene Dietrich ei myöhemmin muistanut isäänsä juuri lainkaan. Äiti sen sijaan oli kunnioitusta herättävä ja suorastaan ankara, ja Dietrich kuvasi muistelmissaan äitiään ”hyväksi kenraaliksi”. Poliisikomisario Dietrichin ansiot eivät olleet järin suuret. Talousahdinko vaikutti vanhempien avioliittoon, ja he muuttivat myöhemmin asumaan erilleen.Miettinen 2011, s. 18, 19, 21.
Jo ennen koulun aloitusta Elisabeth ja Marlene, joita kotioloissa kutsuttiin Lieseliksi ja Lenaksi, saivat opetusta sekä äidiltään että kotiopettajattarilta lukemisessa, ranskan ja englannin kielissä, musiikissa ja kotitalouden perustaidoissa. Siskokset aloittivat vuonna 1907 koulunkäynnin Auguste-Viktorian tyttökoulussa. He olivat hyvin erilaisia: Marlene oli vapaamielinen ja eloisa, Liesel kiltti ja kuuliainen. Molemmat olivat tunnollisia oppilaita, tosin Marlene ei oikein pitänyt koulusta. Hän osoitti jo varhain lahjakkuutta viulun- ja pianonsoitossa ja sai niihin yksityisopetusta.Thies 2018, s. 21, 22.
Marlenen isä Louis Dietrich kuoli 5. elokuuta 1908. Isän sairaudesta ja kuolintavasta on esitetty useita versioita, ja Marlene Dietrich väitti aina isänsä kuolleen pudottuaan hevosen selästä. Todellinen kuolinsyy oli kuitenkin syfilis, johon ei siihen aikaan ollut täsmähoitoa. Louis Dietrichillä oli ilmeisesti ollut syrjähyppyjä jo Josefinen odottaessa Elisabethia.Thies 2018, s. 19, 21.
Nuoruus Weimarin tasavallassa
Marlenen ja hänen sisarensa lapsuutta leimasivat alituiset muutot asunnosta toiseen, ja isän kuoleman jälkeen perheellä oli taloudellisesti tiukempaa, vaikka Josefine alkoi saada leskeneläkettä. Marlenen lapsuuden pitkäaikaisin koti oli osoitteessa Tauentzienstrasse 13, jossa perhe asui kuusi vuotta. Marlene sai yksityisiä ranskantunteja Marguerite Breguandilta, jota hän ihaili suuresti. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 ranskantunnit loppuivat, ja sota löi leimansa siskosten koulunkäyntiin. Marlene teki muiden koulutyttöjen tavoin avustustyötä kutomalla sotilaille lämpimiä vaatteita.Spoto 1992, s. 29, 31. Perhe muutti sodan aikana jälleen, kun Josefine meni uudelleen naimisiin husaarieversti Eduard von Loschin kanssa.Miettinen 2011, s. 20, 21.
Sota-ajan ankara elintarvikkeiden säännöstely koetteli Berliiniä, kulkutaudit lisääntyivät, ja useita Marlenen sukulaisia kaatui rintamalla. Josefine vei tyttärensä turvaan Dessaun pikkukaupunkiin, josta he palasivat Berliiniin 1917.Miettinen 2011, s. 24. Myös Josefinen toinen liitto päättyi lyhyeen, kun von Losch haavoittui lähellä Venäjän rajaa vuonna 1916 ja kuoli pian vammoihinsa. Marlenelle isäpuoli jäi mieleen lähinnä etäisenä perheen elättäjänä.Spoto 1992, s. 30, 31.
Vuonna 1918 Josefine lähetti Marlenen Baijerin Mittenwaldiin pieneen sisäoppilaitokseen. Hän kuitenkin haki Marlenen pian pois sieltä saatuaan kuulla hänen flirttailustaan.Miettinen 2011, s. 27. Seuraavaksi Josefine lähetti tyttärensä Weimarin musiikkiopistoon jatkamaan viuluopintoja. Marlene opiskeli uutterasti, vaikkei viihtynytkään sisäoppilaitoksen karussa ilmapiirissä. Opiskelu loppui sielläkin nopeasti: Dietrichin kerrotaan flirttailleen opettajalleen, ja seurauksena oli, että hänen ensimmäinen intiimi suhteensa tapahtui opettajan kanssa. Josefine oli tietojen mukaan huolestunut ja harmissaan tyttärensä kevytmielisyydestä. Marlene palasi Berliiniin vuonna 1921. Hän jatkoi opiskelua ja hankki elantoa muun muassa kabareeyhtyeissä, hattumyymälässä ja lehtikojuissa.Spoto 1992, s. 33, 39, 42.
Viulistinura päättyi alkuvuonna 1922, kun Marlene loukkasi jänteen vasemmasta kädestä ja joutui luopumaan harjoittelusta. Vammasta toivuttuaan hän kuitenkin liittyi viuluorkesteriin, joka säesti mykkäelokuvien esityksiä. Marlene työskenteli samaan aikaan valokuvamallina ja varieteen tanssiryhmässä. Niissä hänellä oli tilaisuus esitellä sittemmin kuuluisaksi tulleita sääriään. Hän kävi myös paljon elokuvissa ja piti ihanteenaan erityisesti Henny Portenia. Äitinsä vastusteluista huolimatta Marlene päätti pyrkiä teatteriuralle.Miettinen 2011, s. 28, 29.Spoto 1992, s. 43.
Elokuvaura
Alku
pienois|pysty|Näyttelijät Marlene Dietrich ja Ressel Orla noin vuonna 1923. 1920-luvun vaihteessa uudet aatteet ja tyylisuunnat, kuten avantgardismi, mullistivat Berliinin kulttuurielämän. Teatteri- ja ravintolaelämästä tuli suosittua. Myös Dietrichiä kiehtoi teatteri, joten hän päätti pyrkiä Max Reinhardtin näyttelijäkoulutukseen Berliinin Deutsches Theateriin. Hän esitti pääsykokeissa katkelman Goethen Faustista. Tekstivalinta oli epäonnistunut, eikä Dietrichiä hyväksytty kouluun. Hän pääsi kuitenkin mukaan koulun opettajan pitämille yksityistunneille. Myöhemmin Dietrich väitti aina opiskelleensa Deutsches Theaterissa.Miettinen 2011, s. 30.Spoto 1992, s. 37, 44.
Opiskelijana Dietrich pääsi esittämään pikkuosia Berliinin teattereihin. Samaan aikaan Dietrich keksi kokeilla onneaan elokuvamaailmassa, joka tuolloin oli kovassa kasvussa. Hän onnistui, ilmeisesti enonsa avulla, saamaan pikkuroolin mykkäelokuvasta Sellaisia ovat miehet, jota kuvattiin kesä-marraskuussa 1922. Sen ensi-ilta oli Berliinissä marraskuussa 1923, jolloin hänen kaksi seuraavaa elokuvaansa olivat jo tulleet ensi-iltaan. Dietrich itse arvioi esiintymistään debyyttielokuvassaan: ”Kuin peruna, jolla on hiukset”.Miettinen 2011, s. 30, 31.
Dietrich haki edelleen elokuvaosia ja pääsi niin avustajaksi kuin pieniin puherooleihin. Kolmannen elokuvansa kuvauksissa, jossa Dietrich esitti flirttailevaa neitosta, hän tapasi apulaisohjaaja Rudolf Sieberin. He alkoivat seurustella ja ehtivät kihloihin vielä saman vuoden 1922 marraskuussa. Pari meni naimisiin toukokuussa 1923. Dietrich jatkoi uraansa vähäpätöisissä rooleissa mykkäelokuvissa, kuten Sirkusverta (1923). Teatterin puolella töitä oli enemmän, joskin roolit olivat sielläkin pieniä. Hänellä oli muun muassa Hippolytan osa William Shakespearen Kesäyön unelmassa. Dietrich alkoi odottaa lasta maaliskuussa 1924, ja Sieberien avioelämä päättyi.Miettinen 2011, s. 32, 34. Dietrich salli itselleen täyden vapauden satunnaisiin suhteisiin ja herätti huomiota Berliinin ravintoloissa ja jazzklubeilla uskaliaalla käytöksellään.Spoto 1992, s. 55.
Takkuileva ura Saksassa
Dietrich jatkoi kahdeksan kuukauden äitiysloman jälkeen elokuva- ja teatteritöitä, mutta ura tuntui polkevan paikallaan. Hänen roolinsa olivat mitättömiä ja vähäarvoisia. Vuonna 1926 Dietrich pääsi lähelle läpimurtoa, kun hän sijaisti suuressa roolissa revyyssä Suusta suuhun. Kyseessä oli lauluosa, johon Dietrich ei ollut etukäteen valmistautunut. Hän opetteli roolinsa lyhyellä varoitusajalla ohjaaja Eric Charellin kanssa ja esitti revyyssä kolme laulua.Spoto 1992, s. 57, 58.
Dietrich oli vuonna 1926 mukana peräti neljässä elokuvassa. Hän esitti niissä lähinnä ranskalaista kokottia tai ilotyttöä ja työskenteli vuorokauden ympäri. Suurta revyyroolia seurasi jälleen vaatimaton osa elokuvassa Jalokivihuijarit (1927). Kun ura Saksassa näytti pysähtyneen, Dietrich lähti Wieniin, jossa hän alkoi seurustella itävaltalaisen näyttelijän Willy Forstin kanssa. He näyttelivät yhdessä elokuvassa Café Elektric (1927), jossa Dietrichillä oli ensimmäisen kerran keskeinen naisrooli. Wienissä hän oli mukana myös amerikkalaisessa näytelmässä Broadway. Sen jälkeen hän palasi Saksaan tekemään ensimmäisen naispääosansa elokuvassa Prinzessin Olala (1928). Tässä vaiheessa hän oli edennyt tähtilupauksen tasolle, joka tarvitsisi juuri oikean roolin noustakseen oikeaksi tähdeksi.Miettinen 2011, s. 36–41.
Nousu tähteyteen
pienois|pysty|Dietrich Sinisessä enkelissä. Ennen Hollywood-läpimurtoaan Dietrich teki Saksassa merkittävät roolit elokuvissa Arvoituksellinen nainen (1929) ja Kadotettujen miesten laiva (1929). Ensimmäisessä hänellä oli tulevia rooleja ennakoiva femme fatalen osa, ja toisessa hän esitti amerikkalaista naislentäjää. Elokuvat menestyivät keskinkertaisesti ja jäivät Dietrichin viimeisiksi mykkäelokuviksi.Miettinen 2011, s. 43–45.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Josef von Sternberg matkusti vuonna 1929 Berliiniin suunnittelemaan äänielokuvaa Sininen enkeli. Hän huomasi Dietrichin teatterissa näytelmässä Kaksi kravattia. Sternberg piti tätä parhaana ehdokkaana katutyttö Lola-Lolan rooliin, mutta hänen oli myös vakuutettava tuotantoyhtiö ja miespääosanäyttelijä Emil Jannings asiasta. Dietrichin Arvoituksellinen nainen oli nähty Yhdysvalloissa syyskuussa 1929. Hänen potentiaalinsa oli pantu merkille Paramount Pictures -yhtiössä, jossa haluttiin löytää haastaja Greta Garbolle. Dietrichin ura Saksassa oli kuitenkin laskusuunnassa, ja häntä oli alettu jo pitää eilispäivän lupauksena. Niin tuottaja kuin Janningskaan ei ollut vaikuttunut Dietrichistä, eikä tämä itsekään välittänyt saako roolin vai ei. Sternberg kuitenkin pysyi kannassaan ja koe-esiintymisen jälkeen osa oli Dietrichin.Miettinen 2011, s. 45, 49.