Harmonikka on yhteisnimitys näppäin- tai kosketinsormiolla ja palkeella varustetuille kannettaville vapaalehdykkäkielisille kosketinsoittimille. Se tunnetaan myös monilla lempinimillä, kuten haitari, hanuri, sirmakka, taljankka, kurttu, köyhän urut, ryppy, vetopeli ja pirunkeuhko. Harmonikka kehittyi 1800-luvun puolivälin yksinkertaisesta ”rahvaan” soittimesta ensin monimuotoiseksi populaarimusiikin instrumentiksi ja lopulta vakavamman taidemusiikinkin parissa hyväksytyksi soittimeksi hieman yli sadassa vuodessa. Samalla soittimen suosio ja käyttö on levinnyt syntysijoiltaan Keski-Euroopasta, Italiasta ja Venäjältä maailmanlaajuiseksi.
Toimintaperiaate Yleistä Harmonikka on monimutkainen mekaaninen laite, jonka ääni muodostuu vapaasti värähtelevissä vapaalehdykkäkielissä. Useissa malleissa käytetään useampaa kuin yhtä kielisarjaa, jotka voidaan sitten saattaa soimaan yhtenä tai useampana äänikertana. Äänikertojen käyttöä varioidaan rekisterikytkimillä. Muutoin harmonikka koostuu karkeasti ottaen kolmesta perusosasta, jotka ovat palje, diskanttipuoli ja bassopuoli. pienoiskuva|vasen|80px|Vapaalehdykkä-kieli, joka värähtelee ilmavirtauksen voimasta.
Kielet, äänikerrat ja rekisterit pienoiskuva|Avattu bassopuolen kotelo, jossa näkyvät kieliaukkoja peittävät läpät. Paljetta käytettäessä ilma virtaa kieliin kieliaukkojen kautta. Läppien avaamista ja sulkemista eli ilman pääsyä kieliin ohjataan harmonikan koskettimilla sekä niihin kytketyillä kosketinvarsilla ja vipumekanismeilla. Ääni syntyy vapaasti värähtelevissä vapaalehdykkäkielissä. Teräksiset kielet kiinnitetään alumiinista valmistettuun kielilaattaan, vastakkaisille puolille kielen mittoihin tarkasti sovitettujen kieliaukkojen päälle. Aukot on suljettu toiselle puolelle kiinnitetyllä nahkaventtiilillä. Kukin kielilaatta puolestaan kiinnitetään joko ruuvaamalla tai mehiläisvahan avulla kielipenkissä olevan äänikammion päälle. Palkeella tuotetaan ilmaa ääniaukkoihin ja ilma saa kielen värähtelemään. Kielilaatat on kiinnitetty kielipenkkeihin, joissa kielet ja kieliaukot on asetettu oikeaan kohtaan koskettimella avattavien venttiililäppien suhteen. Koskettimen painallus avaa vipumekanismin välityksellä venttiililäpän ja päästää ilmaa paljetta käytettäessä kieliaukon kautta kyseisiin kieliin.
pienoiskuva|vasen|80px|Viisi diskanttipuolen rekisterikytkintä, joilla voidaan vaihdella soivia kielisarjoja eli äänikertoja. Samanäänisissä harmonikoissa saman kielilaatan molemmilla kielillä on sama säveltaso, jolloin kosketinta painaessa tulee palkeen käyttösuunnasta riippumatta sama ääni, kun taas vaihtoäänisissä instrumenteissa samasta näppäimestä kuuluu eri ääni riippuen siitä, vedetäänkö vai työnnetäänkö paljetta. Monissa malleissa yhdestä näppäimestä saadaan soimaan samanaikaisesti useita kieliä, jotka eroavat toisistaan oktaavialaltaan tai soinniltaan. Sulkulevyjä käyttävillä rekistereillä eli koplareilla saadaan kytketyksi soimaan halutut kielisarjat eli äänikerrat. Isommissa malleissa rekistereitä on käytössä sekä diskantti- että bassopuolella. 8-jalkaiset perusäänikerrat soivat nimensä mukaan kirjoitetulta korkeudelta, 4-jalkainen piccolo-äänikerta soi 8-jalkaista perusäänikertaa oktaavin ylempää, ja 16-jalkainen alaäänikerta soi 8-jalkaista äänikertaa oktaavia alempaa. Cassotto-harmonikassa 16-jalkainen äänikerta ja toinen peruskorkeudelta soiva 8-jalkainen äänikerta soivat cassotto-kammion kautta, jolloin kyseisiin ääniin tulee pehmeä sävy, ja kaksi muuta äänikertaa, piccolo ja toinen perusäänikerta, soivat suoraan. Peruskorkeudelta soivat äänikerrat on voitu tarkoituksellisesti virittää hieman eri taajuuksille, jolloin ääneen etsitään lievää huojuntaa. Aidon musette-harmonikan (jota käytetään erityisesti ranskalaisessa chanson-musiikissa) virityksessä tarvitaan jopa kolme 8-jalkaista kielipenkkiä ja äänikertaa, joista keskimmäinen on viritetty puhtaasti, yksi hieman yli ja yksi hieman alavireiseksi, jolloin saadaan aikaan laajasti huojuva, kyseiselle musiikkityylille tunnusomainen äänensävy. pienoiskuva|Näppäinharmonikan diskanttipuolen kosketinvarsistoa, vipumekanismeja ja rekisterien vaihtomekanismi.
Palje Harmonikan palje valmistetaan manillapahvista, ja palkeen kulmat vahvistetaan tavallisesti kulmaraudoilla. Palkeessa on tavallisesti 16–19 poimua. Harmonikan ääni syntyy paljetta vetämällä ja työntämällä, samalla kun harmonikan koskettimia painellaan, jolloin ilma ohjautuu avautuvien venttiililäppien kautta kieliaukkoihin ja edelleen kieliin. Palkeella myös säädellään äänen voimakkuutta ja tuodaan soittoon muutoinkin dynamiikkaa. Paljetekniikkaa onkin useissa lähteissä verrattu laulajien hengitystekniikkaan ja viulistien jousitekniikkaan. Palkeen käyttö sekä rajoittaa että luo mahdollisuuksia. Palkeella on iso merkitys fraseerauksessa, ja yleisesti käytetty erikoistehoste paljetremolo tuotetaan nopeilla pienillä edestakaisilla palkeen liikkeillä.
Diskanttipuoli Harmonikan diskanttipuolta soitetaan tavallisimmin oikealla kädellä, ja siinä voi olla joko piano- tai näppäinkoskettimet. Pianokoskettimisto valkoisine ja mustine koskettimineen on samanlainen kuin pianossa ja muissa kosketinsoittimissa. Näppäinkoskettimistolla varustettuja harmonikkoja voi olla yksi-, kaksi- tai monirivisiä (tavallisimmin viisirivisiä). Pianoharmonikat ja moniriviset näppäinharmonikat ovat yleensä kromaattisia eli niissä on 12 säveltä kutakin oktaavia kohti. Yksi- ja kaksirivisillä harmonikoilla sekä eräillä muilla näppäinharmonikoilla voidaan puolestaan soittaa vain tietty diatoninen asteikko, esimerkiksi C-duurin sävelet, eli vain 7 säveltä oktaavia kohti.
pienoiskuva|Pianoharmonikan diskanttipuoli ilman häkkiä. pienoiskuva|vasen|Suomalaisissa viisirivisissä näppäinharmonikoissa yleisesti käytetty diskanttipuolen G-sormiojärjestelmä. pienoiskuva|Kaksirivinen (diatoninen) harmonikka. pienoiskuva|vasen|Viisirivisen näppäinharmonikan C-diskanttisormiojärjestelmä. pienoiskuva|vasen|Viisirivisen näppäinharmonikan B-diskanttisormiojärjestelmä. Ilmeisesti yleisimmin maailmalla levinnyt harmonikkatyyppi on diatoninen näppäinharmonikka, jollaisia valmistetaan ympäri maailmaa. Eri kulttuureissa on omia niille ominaisia versioita, joiden virityssävellajit, ääniala ja koskettimiston rakenne vaihtelevat niillä soitettavan musiikin mukaan. Erilaisia diatonisia harmonikkatyyppejä on noin 40–55 eri lajia. Suomessakin yleisimmin käytössä olevan yksirivisen harmonikan diskanttisormiossa on useimmiten kymmenen duuriasteikolle viritettyä kosketinta. Paljetta työnnettäessä saadaan asteikon 1., 3. ja 5. sävel, vedettäessä muut. Kaksiriviseen harmonikkaan on yhdistetty kaksi yksirivisen riviä, jotka ovat useimmiten kvartin etäisyydellä toisistaan. Suomalaisissa instrumenteissa ulkorivi on tavallisimmin G-duuriviritteinen, sisärivi C-duuriviritteinen. Etenkin texmex- ja conjunto-muusikoilla voi olla jopa kolmirivisiä diatonisia näppäinharmonikkoja.
Kromaattiset näppäin- ja pianoharmonikat ovat yleensä samanäänisiä, eli näppäimestä saadaan sama sävel sekä paljetta vetämällä että työntämällä. Monirivisissä kromaattisissa näppäinharmonikoissa diskanttisormio muodostuu kolmesta perusrivistä, jotka muodostuvat päällekkäisistä pienistä tersseistä, ja perusrivit ovat puolen sävelaskelen päässä toisistaan. Neli- ja viisirivisissä harmonikoissa on kaksinkertaistettu yksi tai kaksi perusriviä, jotka eivät siis kasvata soittimen äänialaa, mutta auttavat sormituksen suunnittelua. Esimerkiksi viisirivisellä näppäinharmonikalla kaikki sävellajit voidaan periaatteessa soittaa samalla sormituksella. Näppäimistön organisointi ja rivien keskinäinen järjestys vaihtelevat eri maissa neljän eri päätyypin mukaan. Pääasiassa Suomessa on käytössä italialaiseen C-järjestelmään pohjautuva sormiojärjestelmä, jossa C on keskirivillä. Tätä myös G-järjestelmäksi kutsuttua tapaa ei juurikaan käytetä Suomen ulkopuolella. Italiassa, Ruotsissa ja Pohjois-Amerikassa enimmäkseen käytössä olevassa C-järjestelmässä C-kielen näppäinrivi on saanut oman apurivin uloimmaksi, niin että D-kielen sisältämä rivi sijaitsee keskellä ja jää siten ilman apuriviä. Ottar E. Akre puolestaan kutsuu ruotsalaiseksi järjestelmäksi C-järjestelmän muunnosta, jossa H, D ja F -näppäimet ovat ulkorivillä..
B-järjestelmässä, joka tunnetaan myös ”venäläisenä” tai ”norjalaisena järjestelmänä”, C-näppäin on G-järjestelmän tavoin keskirivillä, mutta kaksi muuta perusriviä ovat vaihtaneet paikkaa. B-järjestelmää käytetään eniten muun muassa Saksassa ja Venäjällä. Neljäntenä päätyyppinä tunnetaan vielä niin sanottu ”käänteinen” B-järjestelmä, joka ei ole kuitenkaan kovin laajalti levinnyt. Joskus on kokeiltu myös muun tyyppisiä näppäinjärjestelmiä, joissa on jopa yhdistetty diatonisia ja kromaattisia koskettimistoja, mutta ne ovat jääneet harvinaisuuksiksi. Tunnetuimpia lienee esimerkiksi Paul von Jankon pianokoskettimistoon pohjautuva John Reutherin kehittämä versio.
Enimmillään harmonikan ääniala voi olla noin seitsemän oktaavia, kun eri äänikerrat otetaan käyttöön, mutta itse näppäinsormion laajuus on maksimissaan noin viisi oktaavia..
Pianoharmonikassa puolestaan diskanttipuolen koskettimisto on järjestetty muistuttamaan pianonkoskettimistoa. Täysikokoisen, useampirivisen näppäinharmonikan diskanttipuolelle mahtuu tavallisesti enemmän koskettimistoa kuin pianoharmonikkaan. Pianoharmonikan diskanttipuolen koskettimiston laajuus on laajimmillaan noin 3½ oktaavia tai 45 kosketinta. Pianoharmonikkaa soitetaan eniten Yhdysvalloissa, Britanniassa, Itä-Euroopassa ja Kiinassa.
Bassopuoli Yksi- ja kaksirivisten näppäinharmonikkojen bassopuolella on tavallisesti vain vähän perusbassoääniä ja sointuja. Esimerkiksi yksirivisen harmonikan bassopuolella on useimmiten vain kaksi näppäintä, yksi perus- ja yksi sointubasso, jolloin paljetta työnnettäessä saadaan I asteen ja vedettäessä V asteen sointu. Kaksirivisissä on kahdentyyppistä järjestelmää, tasabasso ja ristibasso. Tasabassossa on neljä perusbassonäppäintä ja 4 sointunäppäintä, ja sointuvalikoima kattaa tavallisesti I, V, IV, II, VI ja rinnakkaismollin V asteen soinnut. Samanäänisellä ristibassolla varustetuissa kaksirivisissä perus- ja sointubassot on järjestetty riveittäin standardibassojärjestelmää muistuttavalla tavalla.
pienoiskuva|400px|Standardibassokoskettimisto, perusbassorivit lähimpänä paljetta. Monirivisten ja pianoharmonikkojen bassopuoli voi tavallisesti olla järjestetty niin sanotun standardi- tai melodiabassojärjestelmän mukaisesti. Standardibassojärjestelmässä eli Stradella-järjestelmässä tyypillisimmin kaksi paljetta lähinnä olevaa bassokosketinriviä ovat matalien perusbassoäänien soittamista varten. Neljä ulommaista riviä puolestaan ovat sointubassorivejä. Kolmas rivi palkeesta päin koostuu eri sävellajien duurisoinnuista, neljäs rivi mollisoinnuista, viides rivi septimisoinnuista ja kuudes rivi vähennetyistä soinnuista, jolloin kyseisen sävellajin perusbassoääni on samalla horisontaalisella korkeudella palkeesta katsoen toisella rivillä. Perusbassoja käytetään pääasiassa soinnun pohjasävelen ja terssin korostukseen säestettäessä, ja perusbassonäppäintä painettaessa soi tavallisesti useita samannimisiä säveliä eri oktaavialoissa. Sointubassonäppäin puolestaan avaa asianosaisen soinnun aikaansaamiseksi näppäimen varteen kiinnitettyjen läppien avulla yleensä kolme äänikammiota kahdesta ylimmästä äänikerrasta.. Koska soittaja ei yleensä näe bassopuolelle, on perusbassoäänet Ab, C ja E toisella rivillä palkeesta katsoen yleensä merkitty esimerkiksi pienellä muovihelmellä tai kololla, niin että ne erottuvat vasemman käden sormille tuntoaistilla.
pienoiskuva|Bassopuolen kosketinvarsistoa ja vipumekanismeja.