Manuaaliset reikäkortit eli käsin käytettävät reikäkortit olivat tiedon tallentamiseen käytettäviä pahvi- tai paperikortteja, joiden avulla tiedonhaku suoritettiin manuaalisesti. Reikäkortti sai alkunsa jo 1800-luvun puolella Kelly, Kevin: http://www.kk.org/thetechnium/archives/2008/06/one_dead_media.php, One dead media, The Technium. 17.6.2008 Viitattu 20.1.2011 (englanniksi), mutta se yleistyi käytössä vasta 1900-luvun alku- ja keskivuosikymmenillä. Manuaalisia reikäkortteja olivat esimerkiksi neulakortit (eng. edge-notched cards) ja tirkistyskortit (eng. peek-a-boo cards), jotka erosivat toisistaan toimintaperiaatteeltaan. Yksi neulakortti esitti yhtä dokumenttia, kun taas yksi tirkistyskortti esitti yhtä asiasanaa. Reikäkortit mahdollistivat useiden asiasanojen yhtäaikaiseen etsinnän (eng. coordinate searching).Kilgour, F.G: Origins of Coordinate Searching. Journal of the American Society for Information Science, 1997, vsk 48, nro 4, s.340–348. Wiley Online Library. doi: 10.1002/(SICI)1097-4571(199704)48:4<340::AID-ASI7>3.0.CO;2-W. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi)
”Reikäkortit eivät voi tehdä kaikista monimutkaisista ongelmista yksinkertaisia, mutta ne voivat tehdä joistain monimutkaisista ongelmista vähemmän monimutkaisia ja joistain yksinkertaisista ongelmista vähemmän ikävystyttäviä ja vähemmän aikaa vieviä.”Robert S. Casey ja James W. Perry: Punched Cards, their Applications to Science and Industry. Reinhold Publishing Corporation, NewYork. 1951. Johdanto. Viitattu Merja Lindström: Reikäkortin historia. Helsingin yliopisto, Tietojenkäsittelytieteen laitos, Seminaarityö 14.3.2002. Viitattu 20.1.2011. http://www.cs.helsinki.fi/u/kerola/tkhist/k2002/alustukset/Reikakortit/reikakortinhist.doc – Robert S. Casey ja James W. Perry, 1951
Taustaa
Joseph Marie Jacquard
Reikäkorttihistorian voi sanoa alkaneen Joseph Marie Jacquardin (1752–1834) keksinnöstä. Hän kehitti 1800-luvun alussa ensimmäisenä teollisena pidetyn reikäkorttikoneen, kutomakoneen. Keksinnön ideana Jacquardin kutomakoneessa oli käyttää rei’itettyjä kortteja kuvioiden tekemiseen kankaalle tekniikan avulla, tähän saakka kaikki oli tehty käsin. Rei’itetyt kortit ohjasivat loimilankojen asentoja ja näin pystyttiin eri korttiyhdistelmien avulla luomaan erilaisia kuvioita kankaille automatisoidusti. Jacquardin avoin reikä/suljettu reikä -mekanismi, jolla kuvioita luotiin, oli ensimmäinen ohjelmoitu binäärijärjestelmä, jonka tekniikka on nähtävissä tietokoneissa vuosisata hänen keksintönsä jälkeen. Hänen keksintönsä käyttää rei’itettyjä kortteja on ollut tietokoneen lisäksi innoittajana myös monille muille keksinnöille.Encyclopedia.com: http://www.encyclopedia.com/topic/Joseph_Marie_Jacquard.aspx#1-1G2:3404707824-full, Joseph Marie Jacquard, Encyclopedia of World Biography. 2004. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi)
Herman Hollerith
Toinen tärkeä reikäkorttien parissa työskennellyt henkilö oli Herman Hollerith (1860–1929). Hän oli yksi niistä keksijöitä, joka käytti Joseph Marie Jacquardin kutomakoneessa käyttämää ideaa reikäkorteista hyväkseen omassa keksinnössään. Hollerith oli ensimmäinen, joka käytti reikäkortteja tiedon käsittelemiseen ja tallentamiseen. Hänen keksimänsä kone Yhdysvaltain väestönlaskentaan voitti kilpailun 1890. Tämän ”taulukointikoneen” avulla pystyttiin käsittelemään rei’itettyjen korttien avulla väestönlaskenta hyvin tehokkaasti. Herman Hollerithilla on ollut suuri vaikutus ohjelmoinnin ja tietokoneiden synnylle ja kehittymiselle. Hänen perustamastaan yhtiöstä on aikojen saatossa tullut IBM.Da Cruz, Frank: http://www.columbia.edu/acis/history/hollerith.html, Herman Hollerith. 29.4.2009. Viitattu 20.1.2011 (englanniksi)
Manuaaliset reikäkortit
1900-luvulla teknologistuvien reikäkorttikoneiden lisäksi tiedonhakua ja -käsittelyä suoritettiin myös manuaalisesti, käsin lajiteltavilla reikäkorteilla.
Neulakortit
Neulakortti eli edge-notched card keksittiin 1896 ja sitä käytettiin läpi 1900-luvun. Ennen tietokoneiden keksimistä oli vain muutamia keinoja käsitellä manuaalisesti suuria tietomääriä enemmän kuin yksi käsite kerrallaan ja neulakortti oli yksi niistä. Tietokonetermein, neulakortissa pystyi käyttämään TAI-operaattoria.
Neulakortti oli ohut kortti, jonka reunoille oli painettu reiät. Koko vaihteli pienestä 10,16 cm (4 inch) x 6,35 cm (2,5 inch) kokoisesta kortista aina suurimpaan 30,48 cm (12 inch) x 22,86 cm (inch) korttiin saakka. Reikiä kortissa saattoi olla vain yhdellä reunalla tai kaikilla neljällä reunalla. Myös reikien välitys vaihteli, mutta yleensä reikiä oli 4–5 kpl 2,5 cm (inch) matkalla. Suosituin korttikoko oli 15,24 cm (6 inch) x 10,16 cm (4 inch) 81 reiällä, joista 75 oli numeroitu. Reunan lähellä olevia reikiä oli syytä välttää, joten sen vuoksi käytettävissä oli vain 75 reikää. Jokaisen kortin oikean yläreunan kulma oli poistettu, jotta tiedettiin miten päin kortin kuului olla. Kortteja pystyi myös teettämään omien mittojen mukaan, mutta tämä oli kallista ja valmiit standardoidut mitat soveltuivat useamman käyttöön. Foskett A.C.: A Guide to personal indexes. London: Clive Binkley. 1970. s. 20–34.(englanniksi)
Neulakortteja käytettiin siten, että erityisellä ”rei'ittimellä” tehtiin reiät tiettyihin kortinreikiin, niin että kortin reuna jäi avoimeksi rei'ityksen jälkeen. Haluttaessa etsiä tiettyä tietoa, työnnettiin neula korttien läpi tästä tietystä reiästä ja ravisteltiin ja ne kortit, jotka putosivat eivätkä jääneet neulaan olivat oikeita, tarvittavia kortteja. Kortteja, jotka sisälsivät tiettyä informaatiota. Tämä tiedonhallinta ja -käsittelytapa oli edullinen, sillä ainut mitä tarvitsi olivat neulakortit, rei'itin, neula ja jokin ”laatikko”, jossa säilyttää kortteja. Informaatio, joka kortteihin haluttiin, kirjoitettiin kortin keskelle, esimerkiksi kirjastoissa tähän voitiin sijoittaa kirjoittajan nimi, kirjan nimi, lyhyt tiivistelmän ja muita tietoja esimerkiksi teoksen paikkatiedot. Tämä korttiin kirjoitettu informaatio siirrettiin myös kortin reunoilla oleviin reikiin, jotta tietoa voitiin hakea ja löytää. Tämä prosessi oli nimeltään koodaus.
Yleisimmässä reikäkortissa, jossa oli 75 kappaletta reikiä, pystyttiin koodaamaan yhtä monta asiasanaa yhteen korttiin. Jokainen reikä edusti eri asiaa. Löytääkseen tämän kyseinen asian, jota etsittiin, täytyi vain löytää tämä kyseinen reikä, jonka takana tieto on. Tätä sanottiin niin sanotuksi suoraksi koodaukseksi, jonka hyvinä puolina ovat nopeus ja pääsy heti siihen tiettyyn etsittyyn tietoon. Tämän vuoksi tätä oli suositeltua käyttää, jos se oli vain mahdollista. Esimerkiksi kouluissa oppilasrekisterissä käytettynä tämä tarkoittaisi sitä, että kortissa olisi suorassa koodauksessa reiät sukupuoli, kieli, kansallisuus ja niin edelleen, ja tästä oikeat rei'ittämällä saataisiin kerättyä oikea tieto.
Monissa tilanteissa 75 kohtaa oli kuitenkin liian vähän esimerkiksi kirjailijoille ja laajoille aihealueille, ja tällöin jouduttiin turvautumaan epäsuoraan koodaukseen. Siinä reiät jaettiin esimerkiksi 4–6 reiän ryhmiin, niiden muodostaen kentän. Jokaiselle kentälle oli monta erilaista koodaustapaa, jolla jokaisella oli hyvät ja huonot puolensa. Koodaustapa vaihtoehtoja olivat suoran koodauksen lisäksi, 7421 koodaus, 7421S0 koodaus, pyramidi koodaus ja binäärikoodaus.
Tirkistyskortit
Tirkistyskortit (eng. peek-a-boo cards tai optical coincidence cards) kehiteltiin neulakorttien jälkeen 1940-luvulla. Tirkistyskorttien tunnetuin kehittäjä oli brittiläinen W.E. Batten. Batten työskenteli toisen maailmansodan aikana vuonna 1944 kemianteollisuuden patenttien parissa, kun hän keksi uudenlaisen tavan indeksoida ja hakea dokumentteja. Keksintö sai nimen tirkistyskortti.
Patenttitoimiston lopetettua kemianteollisuuden abstraktien julkaisu niiden organisointi lankesi Battenille, joka abstraktien määrän kasvaessa koki tarvitsevansa keinon niiden indeksointiin.Batten, W. E.: A punched-card system of indexing to meet special requirements. Report of Proceedings Twenty-Second Conference, Association of Special Libraries and Information Bureaux , 1947, s. 36–39 viitattu artikkelissa Kilgour, F.G: Origins of Coordinate Searching. Journal of the American Society for Information Science, 1997, nro 48(4), s.340–348. Wiley Online Library. doi: 10.1002/(SICI)1097-4571(199704)48:4<340::AID-ASI7>3.0.CO;2-W. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi) Ratkaisun ongelmaansa hän keksi tarkastellessaan kahteen eri aiheeseen liittyvää patenttilistaa. Löytääkseen listoista dokumentin, joka kertoo molemmista aiheista, Battenin piti käydä molemmat listat läpi erikseen ja ottaa ylös niiden dokumenttien nimekkeet, jotka toistuivat molemmissa listoissa. Tämä oli aikaa vievää ja vaivalloista. Prosessia helpottaakseen Batten keksi muuttaa listat ruudukoiksi, joka muodostui useista neliöistä. Jokaiselle dokumentille varattiin ruudukosta oma tilansa. Vastauksen kahteen samanaikaiseen asiasanaan sai asettamalla ruudukot päällekkäin, jolloin näkyviin tulivat ne dokumentit, jotka täyttivät haun kaikki ehdot.Batten, W. E.: Specialized files for patent searching, 1951 viitattu artikkelissa R. S.Casey & J. W.Perry (Eds.), Punched Cards (pp. 169–181). New York: Reinhold viitattu edelleen artikkelisa Kilgour, F.G: Origins of Coordinate Searching. Journal of the American Society for Information Science, 1997, vsk 48, nro 4, s.340–348. Wiley Online Library. doi: 10.1002/(SICI)1097-4571(199704)48:4<340::AID-ASI7>3.0.CO;2-W. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi) Näin neulakorttien idea yhdestä dokumenttia esittävästä kortista muuttui ideaksi yhdestä kortista, joka esittää yhtä asiasanaa.
Battenin alkuperäinen korttimalli oli 20x20 ruudukko, joka sisälsi 400 neliötä. Jokainen kortti oli nimetty jonkin asiasanan mukaan: kuten esimerkiksi “polymerointi” tai “vinyylikloridi” kemiaa käsittelevien dokumenttien kohdalla. Indeksoitavat dokumentit – Battenin tapauksessa patentit – saivat jokainen oman numeron, jonka avulla ne voitiin tunnistaa kortin ruudukosta. Dokumentti voi esimerkiksi saada luvun 14 ja jos kyseinen dokumentti käsitteli polymerointia, polymerointi-kortin neljänteentoista ruutuun puhkaistiin reikä. Jos dokumentti 14 käsitteli polymeroinnin lisäksi myös vinyylikloridia, myös vinyylikloridi-kortin 14:s ruutu rei’itettiin. Kun molemmat kortit laitettiin päällekkäin valoa vasten, valo paistoi niiden reikien läpi, jotka käsittelivät molempia aiheita. Tässä tapauksessa dokumentti 14 olisi saatu vastaukseksi. Hakea voitiin samanaikaisesti usealla eri asiasanalla asettamalla asiasanojen tirkistyskortit päällekkäin. Tirkistyskorteilla voitiin lisäksi tehdä Boolen algebran mukaisten JA-hakujen lisäksi myös TAI- ja EI-hakuja, kunhan haut vain tehtiin sarjoissa.