Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit

Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit olivat muun muassa lohen pyynnillä eläneitä intiaaneja Kalliovuorilla, Kolumbian ylätasangolla. He myös metsästivät muun muassa peuraa ja hirveä ja keräilivät juureksiaKotka ja vaahteranlehti - Johdatus Pohjois-Amerikan tutkimukseen, Markku Henriksson, Yliopistopaino Helsinki 1994, Helsingin yliopisto, Lahden oppimateriaaleja 26, , s. 92. Alueen intiaanit kävivät kauppaa rannikon heimojen kanssa. Tunnettuja heimoja muun muassa nez percet, spokanet, yakimat, shuswapit, kutenait ja salishit. Ylätasangon intiaaneja ei pidä sekoittaa tasankointiaaneihin. Kolumbian ylätasangon kulttuuria määrittelivät pitkälle vanhat uskomukset. Valkoisten tulo muutti intiaanien elämän täällä verraten myöhään. Hevonen tuli tänne etelästä 1700-luvulla. Valkoisia alkoi retkeillä täällä 1800-luvun alussa. Saatuaan hevosen, aiemmin kanooteilla joissa liikkuneet intiaanit tekivät nyt tekivät sota-, kauppa,- ja metästysretkiä lyhytheinäpreerialle. Tällöin ylätasangon intiaanit alkoivat muistuttaa preeriaintiaaneja. Valkoisten lähetyssaarnaajien vaikutus käännytti intiaanieja kristinuskoon ja osaltaan jakoi heimojen jäsenet valkoisten kannattajiin ja vastustajiin. Toisaalta monia intiaaneja kuoli samoihin aikoihin sekä valkoisten tuomiin epidemioihin että 1850-luvulla alkaneissa intiaanisodissa, jotka olivat intiaaneille tappiollisia. Tästä huolimatta tämänkin alueen intiaaniväestö on kasvanut 1900- ja 2000-luvuilla.

Alue ja luonto

Kolumbian ylätasangon kulttuuripiiriksi katsottu intiaanien alue oli Kordillieereilla Yhdysvaltain ja Kanadan rajaseudulla. Tämä noin 200 000 km2 alueSturtevant 1996, s 100 oli Rannikkovuorten ja Kalliovuorten välissä olevaa matalavuoristoista ylätasankoa, jota halkovat joet. Se kattoi muun muassa miltei koko Columbiajoen laakson ja Fraserjoen seudun eteläiset osat, jotka olivat asutuksen pääaluetta. Kanadasta alueeseen kuului eteläinen Brittiläinen Kolumbia, Yhdysvalloista suurin osa Washingtonia sekä Oregonin ja Idahon pohjoiset osatVirrankoski 1994, s 352. Kolumbian ylätasangolla on mannerilmasto kuumine kesineen ja kylmine talvineen.

Vuorilla on havumetsää jossa kasvaa suuria puita, ja niiden välissä syviä kanjoneita. Jokien vesi on yleensä kirkasta, kylmää ja runsashappista, joka on hyvä kaloille. Lohi nousee jokiin mm. Tyynestä merestä. Riistaeläimiä ovat vuorilammas, peura, hirvi, majava ja saukko. Etelässä ja alueen keskiosissa on heinää kasvava aroa. Oregonissa ja kaakkois-Washingtonissa on runsaasti kuivaa pensasaroa, jopa puoliaavikkoa sillä alue on kuivan Suuren altaan pohjoisraunalla. Seutu on rannikon ja preerian välissä, ja näiden seutujen kulttuurin muutokset vaikuttivat alueen elintapoihinLegay s. 70.

Elatuksen hankinta, elintavat pienoiskuva|Sahaptin- eli nez perce -intiaaneja 1909. Kolumbian ylätasangolla Kalliovuorilla eli monia intiaaniheimoja mm. salishaneja ja pääosin lohen pyynnillä liikkuvaa elämää mm. spokane-intiaanejaSturtevant s 100-101. Pääosin syksyllä jokiin noussutta lohta pyydettiin mm. verkoinVirrankoski 1994, s 355, harppuunoin tuulastamalla, merroin, onkimalla koukuilla, tai ajamalla kalat ansaan kalapatoihin. Kalapadot tehtiin mm. pajuista ja kivenlohkareista. Veden ylle tehtiin lavamaisia rakennelmia kalojen harppuunointia varten. Harppuunat olivat puisia, mutta luukärkisiä, pitkiä ja leveitä. Harppunoitaessa kala houkuteltiin soihdulla pintaan, ja valmiiksi veden alla ollut harppuunan kärki iskettiin loheen. Toisenlaisessa harppunassa oli irtoava, varteen sidottu kärki. Talvella kaloja pyydettiin avannosta keihästämällä. Nykyään lohi ei enää nouse Columbia-jokeen, koska sinne on rakennettu pato. Lohta kuivattiin ja savustettiin talven varelle. Lohenpyynti oli tarkoin järjestettyLips s 60, jotta saataisiin mahdollisimman paljon lohta kiinni. Lohestuspaikat olivat monesti kauppapaikkoja ja niissä oli suuria talvikyliä.Virrankoski 1994, s 353

Lohen lisäksi pyydettiin muitakin kaloja, varsinkin ankeriasta. Metsästys ja kasvien keräily olivat tietenkin myös merkittävä elatuksen hankintatapa. Lohen lisäksi toiseksi merkittävin ravinto oli kamasmukulaLips s 58, joka on hyvin ravintopitoinen ja makea. Suurimukulaista ulkoisesti sipulia muistuttava kamasta Camassia leichtlinii kasvaa Kolumbian ylätasangon niityillä sinisesti kukkien. Mukulat ovat noin 15 cm syvyydessä. Naiset kaivoivat ne esiin kepeillä. Kamasmukula kypsytettiin mm. puulaatikkoon tai vesitiiviisiin koreihin veteen laitetuilla kuumilla kivillä. Toinen tapa oli paistaa mukula maauunissa, kuivata se auringossa ja varastoida. Kamsmukulan lisäksi intiaanien ravintona oli lisäksi mm. portulakkoihin kuuluva Lewisia "bitterroot" ja villit porkkanat ja sipulit. Luonnonvaraista tupakkaa kerättiin ja idässä joskus viljeltiinkin. Kamasliljan juurimukulan lisäksi kerättiin muita juuria, pähkinöitä ja siemeniäLips s. 55.

Biisoni oli harvinainen, mutta hirvi ja vuorilammas yleisempiä. Riistana oli lisäksi karibu, paksusarvilammas, iso hirvi ja kanadanhirvi sekä joskus pystyttiin kaatamaan harmaakarhu tai mustakarhu. Yleensä riistana oli vuoristossa vuorilammas tai pohjoisessa kanadanhirvi. Vapitihirvi oli merkittävä riista, samoin vuoristossa lumivuohi josta saatiin pitkäkasvuista villaa. Valkohäntäpeura ja muulipeura olivat yleisiä metsästyskohteita. Biisonia eli vain jonkin verran Idahossa.

Seudun keskiosien intiaanien muun muassa suswapien ja spokanien elämä noudatti vuodenaikakiertoa, jossa talvella asuttiin suurissa jokilaaksojen lohestusleireissä ja keväällä ihmiset hajaantuivat keräämään juurakoita ja muita kasveja, metsästämään jäniksiä, kalastamaan jne.. Talvipäivänseisaukseen liittyi juhla tansseineen. Elämälle tärkeiden lohen ja kamasmukulan pyyntiin liittyi kunnioittavia uskonnollisia menoja, koska intiaanit uskoivat jumalien antavan nämä ihmisille, jos ihmiset ovat jumalille suosiollisia. Niinpä esimerkiksi aurinkoa ja maata oli rukoiltava, jotta ne antaisivat kasvun kamasmukulalle. Ensimmäisen saaliin juhla oli suuri tapahtumaVirrankoski 1994, s 357. Ruoka-aineiden varastoinnilla oli muun muassa kamasmukulan käytön takia suuri merkitys. Kamasmukula varastoitiin paalujen varaan tai syviin tuohella vuorattuihin maakuoppiin.

Uskomusten mukaan maailma oli suuri puu, jonka latvassa asuu Suuri Salaisuus, joka on hyvä henki. Mutta suuren puun juuristossa asuu pahoja henkiä. Näitä ”kiusanhenkiä” oli intiaaniuskomusten mukaan muun muassa vuorissa, joissa ja järvissäLips s 60-61. Kasvomaalukset liittyivät muun muassa pahojen henkien torjuntaan. Sotamaalaus oli punamusta, punainen elämän, musta kuoleman väri. Harmaakarhun pyyntiin liittyi metsästysonnea luova tulipunainen väri. Maailman luoja oli eläimeltä näyttävä sankari, joka oli etevänä pidetty eläin, mm. kojootti, sininen närhi jne. Yleensä viljelyyn liittyvä maaäidin kunnioitus lienee täällä johtunut ravintokasvien keruustaVirrankoski 1994, s 356.

Vaatteet tehtiin alkujaan puunkuorisuikaleista, mutta hevosen mahdollistaman kulttuurimuutoksen jälkeen yleensä nahasta ja turkiksista. Varsinkin pohjoisessa osattiin tehdä taitavasti koreja pääosin kuusenjuurista.

Sisämaa-salisheja johti vanhojen neuvosto. Päällikön virka oli tilapäinen. Päällikkö valittiin usein lohenpyyntiä varten. Sodan syttyessä valittiin sotapäällikköLips s 55. Mutta toisaalla päällikön virka saattoi periytyä ja hänellä olla hyvin paljon valtaa. Monesti ratkaisuhin tarvittiin kylän miesten lupa. Preeriaintiaaneilta vaikutteita saaneilla heimoilla sotapäälliköiden ja menestyneiden soturien arvostus oli korkea. Luoteisintiaanien vaikutuspiirissä olleilla intiaaneilla oli taas juhlia, joissa isäntä ja vieraat vaihtoivat lahjoja keskenään, mikä tapa muistutti luoteisintiaanien potlatchjuhlia. Tietäjillä oli merkitystä, joskus tietäjät olivat shamaaneja, jotka omien sanojensa mukaan kykenivät tekemään haamusielullaan matkoja henkimaailmaan. Shamanismin vaikutus oli suurempi pohjoisessa, jossa yleisemmin uskottiin vainajan kykenevän ottamaan ihmisen haamusielun, ja vain vahvan shamaanin pystyvän tuon sielun palauttamaan. Yleensä vainajat haudattiin kivikasaan tai maakuoppaan.

Yleensä kylä oli suurin poliittinen yksikkö, joskus monesta kylästä koostuvalla samankielisellä heimolla oli kiinteämpääkin yhteistyötä. Suku luettiin vanhempien puolelta, eikä klaaneja tai vastakkaisryhmiä ollut. Riittiseurat olivat 1800-luvulla harvinaisia ja nekin muiden alueiden tuoretta vaikutusta. Naisen asema oli yleensä arvostettu.

Ylätasangon intiaanien jouset olivat niin hyviä, että ne kelpasivat preeriaintiaaneillekin. Ylätasangon intiaanit eivät yleensä sotineet keskenään,Lips s 61 mutta olivat sotureina sitkeitä. Joukossa oli kuitenkin keskenään kahakoivia sotaisempia heimoja. Kuitenkin jos joku tunkeutui ilman lupaa kamasniitylle, sota syttyi ja mahdollisesti kiinni saadut ryöstelijät tapettiin. Aseina käytettiin yleensä jousta ja kivipäistä nuijaa. Yleensä suojauduttiin nahkaisella puukilvellä, pohjoisessa oli yleisempi puunsäleistä ja vapitin nahasta tehty panssari.

Kulkuvälineet

Ylätasangon intiaanit eivät yleensä käyttäneet koiria ja purilaita kuljetusvälineinäSturtevant 1996, s 103. Koska asutus keskittyi yleensä virtojen lähelle, kanootti oli tärkeä kulkuväline. Shushwapien, thompsonien ja okanaganien kanootti oli pystykeulainen setrikuorinen "sammennokkakanootti" jollaista käyttivät myös kootenait ja coeur d'alenetSturtevant 1996, s 102. Kutenaiden kanootti muistuttaa Itä-Siperiassa Amurin varrella käytettyäVirrankoski 1994, s 363, sen nokka ja perä eivät nousseet ylös vedestä niin kuin algonkineillaLips 1774, s 55. Tällöin kanootin on pidempi kuin laidat. Idässä tehtiin hieman irokeesien kanootteja muistuttavia tasakeulaisia kanootteja. Nez percet taas tekivät yksitukkisia pitkiä veneitä, jotka oli koverrettu polttamalla. Oli myös teräväkeulaisia ja -peräisiä lauttoja, jotka tehtiin telttoihin käytetyistä ruokomatoista. Hevonen kulkuvälineenä oli vasta eurooppalaisten vaikutusta.

Kaupankäynti

Alueen eri heimoilla oli kullakin erilainen elannon hankkimistapa, ja heimot kävivät kauppaa tuottamillaan tavaroillaStuirtevant s. 100-101. Kauppaa käytiin ylätasangolta esimerkiksi rannikon chinookien ja salishien kanssa. Kauppaa tekemään kokoonnuttiin muun muassa Dallesin, Kattlen ja Celilon suurille putouksille wishramin ja wascoein alueelle. Putouksille tultiin kanootein, jotka kannettiin putousten ohi. Kesäisin ja syksyisin tällä paikalla rannikon ja sisämaan heimot vaihtoivat tuottamiaan tavaroitaSturtevant 1996, s 101. Mm. Klamathit veivät camas-sipuleita, wishramit ja wascot Tyynenmeren kotiloita ja nez percet ylätasangolla muuten vaikeasti saatavia puhvelin taljoja. Kaupan oli myös yksipuisia kanootteja, villivuohen villaa, orjia, marjoja ja puunkuorikuitujaLips 1978, s 55.

Asumukset

Pohjoisen ylätasangon intiaanit asuivat monesti puoliksi maanalaisissa taloissa, joita oli Fraserjoen rannalla kaivausten mukaan tuhansia vuosia. Näitä asumuksia käyttivät mm shuswapit, thompsonit ja okanaganitSturtevant 1996, s 101. Tyypillisesti majan läpimitta oli 3–12 m. Katto oli keskipaalujen tukevien seipäiden varassa oleva tasaisehko tai matala kartio. Katon peite oli kaislamattoja ja multaa. Katon keskellä oli aukko, joka toimi sekä savuaukkona että kulkutienä. Majaan sisään ja ulos pääsemiseen tarvittiin yleensä lovettu tukki tai muunlaiset tikkaat. Yleisempi asumus oli kotamainen kartioteltta joka sekin saattoi olla osittain maan sisään kaivettu. Oli myös vajamaisia muun muassa oljilla ja ruo'oilla peitettyjä pitkätaloja.