pienoiskuva|Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaiset suunnitellut ja käytännössä tapahtuneet rajamuutokset. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat eli Viron, Latvian ja Liettuan toisen maailmansodan aikana kesäkuussa 1940 ja muutti ne neuvostotasavalloiksi, jotka itsenäistyivät vasta 1990-luvulla.
Neuvostoliitto oli elokuussa 1939, hieman ennen toisen maailmansodan alkamista, solminut Saksan kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jossa Baltian maat laskettiin kuuluvaksi Neuvostoliiton etupiiriin. Sopimusta muutettiin 28. syyskuuta 1939 siten, että Saksa vaihtoi Liettuan suurempaan osuuteen Puolasta, minkä jälkeen koko Baltia kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Uuden sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä sovittiin myös baltiansaksalaisten siirtämisestä: Neuvostoliiton etupiirialueella asuneet Saksan kansalaiset tai saksalaista syntyperää olevat siirrettäisiin siirrettäisiin Saksaan tai sen etupiirialueelle.Kasekamp 2013, s. 177–183.
Miehitystä edelsi syksyllä 1939 alkanut niin kutsuttu tukikohtavaihe, jossa painostetut Baltian maat suostuivat päästämään neuvostojoukkoja alueilleen. Varsinaisen miehityksen Neuvostoliitto toteutti kesäkuussa 1940. Vuoden mittaisen miehityksen jälkeen Neuvostoliitto menetti alueet, kun Saksa liittolaiseen käynnisti suurhyökkäyksen itään kesäkuussa 1941. Neuvostoliitto kuitenkin valtasi Baltian maat takaisin Baltian offensiivissa sodan loppupuolella syksyllä 1944.
Toinen maailmansota oli Baltian maille tuhoisa, sillä alueen väkiluku laski noin neljänneksellä.Alenius s. 237–239.Alenius 2000, s. 262. Neuvostomiehitys jatkui Baltiassa lähes viisi vuosikymmentä ja erotti Viron, Latvian ja Liettuan varsin perusteellisesti läntisen Euroopan kehityksestä.Alenius 2000, s. 251. Maat itsenäistyivät uudelleen vasta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen tuloksena. Suurin osa Neuvostoliiton miehitysarmeijan joukoista poistui Baltiasta vuoden 1991 loppuun mennessä, ja Venäjän joukot vetäytyivät Baltiasta vuoden 1994 loppuun mennessä.
Tukikohtavaihe Viron ja Neuvostoliiton sopimus Neuvostoliitto aloitti Baltian maiden valtaamisen Virosta. Tekosyynä Viroon kohdistuneelle hyökkäykselle oli niin kutsuttu Orzełin tapaus, jossa puolalainen sukellusvene pakeni Saksan hyökättyä Puolaan ja löysi turvapaikan Tallinnan satamasta puolueettomasta Virosta. Neuvostoliitto väitti, ettei Viro pystynyt hallitsemaan omia aluevesiään ja vaati 24. syyskuuta 1939 puna-armeijan sijoittamista strategisesti tärkeisiin kohtiin eri puolille Viroa. Viron ulkoministeri Karl Selter matkusti kutsuttuna Moskovaan 25. syyskuuta ja sai ulkoministeri Vjatšeslav Molotovilta valmiin sopimusluonnoksen. Viron presidentti, hallitus ja sotilasjohto kokoontuivat 26. syyskuuta päättämään Viron suhtautumisesta Neuvostoliiton vaatimuksiin. Kenraali Johan Laidoner puolsi sopimuksen hyväksymistä. Myös presidentti ja hallitus asettuivat samalle kannalle. Viron hallitus taipui Neuvostoliiton painostuksen alla 28. syyskuuta sillä ehdolla, ettei Neuvostoliitto puuttuisi Viron sisäisiin asioihin. Viron ja Neuvostoliiton välisen avunantosopimuksen lisäksi allekirjoitettiin kauppasopimus kymmeneksi vuodeksi.Siniveli 1985, s. 101–108.
Avunantosopimuksen mukaan Viro luovutti Neuvostoliitolle laivastotukikohdan Paldiskissa, tukikohdat Saarenmaalla ja Hiidenmaalla sekä kaksi lentokenttää Pohjois-Virossa. Tukikohtasopimuksen täytäntöönpano aloitettiin välittömästi. Tallinnaan saapui 2. lokakuuta sotilasvaltuuskunta sopimaan käytännön toimenpiteistä. Muuttuneen ulkopoliittisen tilanteen vuoksi Viroon muodostettiin 12. lokakuuta uusi hallitus, jonka pääministeriksi tuli Jüri Uluots, ulkoministeriksi Ants Piip ja sotaministeriksi kenraaliluutnantti Nikolai Reek. Puna-armeijan joukot alkoivat siirtyä tukikohtiin 18. lokakuuta. Seuraavaan päivään mennessä Viroon oli tullut 21 000 sotilasta ja 255 lentokonetta.Zetterberg s. 258–259. Viron ja Neuvostoliiton solmima sopimus teki tyhjäksi Viron ja Suomen valmisteleman Suomenlahden sulkujärjestelmän.
Latvian ja Neuvostoliiton sopimus Seuraavalla viikolla samaa vaadittiin myös Latvialta. Neuvostoliitto kutsui Latvian ulkoministeri Vilhelms Muntersin Moskovaan, minne hän saapui 2. lokakuuta. Molotov ilmoitti Muntersille, että Neuvostoliitto tarvitsi jäättömiä satamia Itämerellä. Latvia antoi periksi Neuvostoliiton vaatimuksille, ja sopimus allekirjoitettiin 5. lokakuuta.
Liettuan ja Neuvostoliiton sopimus Liettuan edustajat saapuivat Moskovaan 3. lokakuuta ja saivat eteensä samanlaisen vaatimuksen kuin Latvia. Liettuan kohdalla neuvostojohtaja Josif Stalin tarjosi korvaukseksi sopimuksesta Puolalle kuulunutta Vilnaa, jonka puna-armeija oli miehittänyt ja joka oli ollut pitkään kiistakapulana Liettuan ja Puolan välisissä suhteissa. Neuvostoliitto ja Liettua allekirjoittivat sopimuksen 10. lokakuuta. Liettua sai vastineeksi sopimuksesta osan Vilnan aluetta, jonka puna-armeija oli vallannut syyskuussa Puolalta.Kasekamp 2013, s. 177–183.
Joukkojen sijoitukset Baltiaan Tukikohtavaiheen aikana kaikki Baltian maat solmivat Neuvostoliiton kanssa syys- ja lokakuussa 1939 keskinäiset avunantosopimukset, joilla hyväksyttiin muun muassa neuvostojoukkojen sijoittaminen kaikkiin Baltian maihin. Viroon sijoitettiin 25 000 puna-armeijan sotilasta, Latviaan 30 000 ja Liettuaan 20 000. Puna-armeijan vahvuus Baltiassa ylitti siten Baltian maiden rauhan ajan armeijoiden miesvahvuudet.Myllymäki 1977, s. 60–75.
Miehitys pienoiskuva|Viron ja Latvian saarto vuonna 1940.
Ensimmäinen neuvostomiehitys Keväällä 1940 puna-armeijan vahvuutta Baltiassa lisättiin selvästi yli sovitun määrän, ja Baltian maita vastaan kohdistettiin julkisuudessa perättömiä syytöksiä sopimusrikkomuksista. Kun maailman huomio oli kohdistunut Saksan hyökkäykseen Ranskaan, Stalin päätti toimia. Baltian operaatiota varten keskitettiin Liettuan, Latvian ja Viron rajoille kolme armeijaa (8., 3. ja 11.A), joihin kuului 20 jalkaväkidivisioonaa, 2 moottoroitua divisioonaa, 4 ratsuväkidivisioonaa, 9 panssariprikaatia ja yksi maahanlaskuprikaati. Neuvostoliitto asetti Baltian maat saartoon 12. kesäkuuta. Kaikki ilma- ja meriteitse tehtävät kuljetukset ulkomaiden kanssa katkaistiin. Saartoa rikkonut matkustajakone Kaleva ammuttiin alas 14. kesäkuuta.
Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen kesäkuussa jokaisen Baltian maan syyllistyneen neuvostoviranomaisten kiduttamiseen, minkä takia Baltian maiden hallitukset eivät enää nauttineet Neuvostoliiton luottamusta. Uhkavaatimuksena oli nykyisen hallituksen ero, uudet vaalit sekä neuvostojoukkojen marssiminen maahan. Neuvostoliitto vaati, että uusien hallitusten tuli olla kykeneviä suoriutumaan edellisenä vuonna solmittujen sopimusten ehtojen noudattamisesta. Rajoittamattomalla määrällä neuvostojoukkoja tuli olla vapaa pääsy Baltiaan, jotta ne voisivat turvata strategisesti tärkeät kohteet. Tilanne oli balttien näkökulmasta sellainen, että sotilaallinen vastarinta oli poissa laskuista: Baltian tasavalloissa oli Neuvostoliiton sotilastukikohtia ja rajan takana oli puna-armeija valmiudessa. Ilman toivoa ulkopuolisesta tuesta jokainen Baltian maa joutui vuorollaan hyväksymään Neuvostoliiton uhkavaatimuksen, mikä käytännössä johti maiden miehitykseen.Myllymäki 1977, s. 138–150.Zetterberg 2017 s. 260. pienoiskuva|Puna-armeija marssimassa Liettuaan kesäkuussa 1940. Miehitys alkoi Liettuasta 14. kesäkuuta 1940. Virossa kenraali Laidoner sai armeijakenraali Kirill Meretskovilta hyväksyttäväksi luettelon puna-armeijan sijoituspaikoista ja muista seikoista. Kesäkuun 17. päivänä puna-armeijan joukot olivat miehittäneet käytännössä kaikki strategisesti merkittävät kohteet Baltiassa, ja 21. päivään mennessä Baltia oli miehitetty kokonaan.
Heinäkuun 11. päivänä perustettiin puna-armeijan Baltian sotilaspiiri, jonka esikunta oli Riiassa. Siihen liitettiin lakkautetun Kalinin sotilaspiirin länsiosat sekä Latviassa ja Liettuassa olleet neuvostojoukot. Virossa olleet puna-armeijan yksiköt kuuluivat sen sijaan elokuuhun asti Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen. Baltian maista tehtiin yhtenäinen sotilaspiiri, nimeltään Baltian erillinen sotilaspiiri, 6. elokuuta 1940 annetulla Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston päätöksellä. Viron, Latvian ja Liettuan kansalliset armeijat liitettiin puna-armeijaan aluksi jalkaväen divisioonina sen jälkeen, kun niiden ylin upseeristo oli puhdistettu. Syksyllä Viroon perustettiin puna-armeijan 22. tarkk´ampuja-armeijakunta.
Sovjetisointi Miehitystä seurasi itsenäisyytensä menettäneiden Baltian maiden muuttaminen sosialistisiksi neuvostotasavalloiksi. Ensin muodostettiin kaikissa Baltian maissa uudet hallitukset, ja heinäkuun 14. ja 15. päivinä 1940 järjestettiin parlamenttivaalit, joihin vain kommunistit saivat asettaa ehdokkaita. Vaalien järjestämisen aikataulu ei noudattanut perustuslakeja, joita maissa oli aiemmin noudatettu, ja vaalitulokset väärennettiin ennalta sovitun tuloksen mukaisiksi. Heinäkuun aikana myös kansallistettiin pankit ja suuret teollisuusyritykset. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kokouksessa 6. elokuuta 1940 Baltian maat hyväksyttiin neuvostotasavalloiksi.Siniveli 1985, s. 101–108.Kasekamp 2013, s. 183. Kesäkuussa 1941 pantiin toimeen kaikissa Baltian maissa kesäkuun kyyditysten nimellä tunnetut pakkotoimet. pienoiskuva|Ostland saksankielisellä kartalla.
Ostland Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941, Baltian maista tuli osa saksalaista miehityshallintoa, jonka nimi oli Ostland. Liettua vallattiin muutamassa päivässä, Latvia parissa viikossa ja Viro syyskuuhun 1941 mennessä. Vetäytyvä puna-armeija ryhtyi heinäkuussa toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa. Latviaa ja Liettuaa se ei ehtinyt juurikaan koskettaa, mutta Virosta pyrittiin evakuoimaan tai hävittämään sodankäynnin kannalta arvokasta tavaraa. Myös Viron asukkaita mobilisoitiin puna-armeijan työjoukkoihin tai evakuoitiin Neuvostoliittoon. Neuvostovirkailijoiden evakuointi Tallinnasta elokuussa vaati 15 000 kuolonuhria, kun Suomenlahden miinakentän läpi pyrkinyt laivasaattue joutui vielä sekä ilmahyökkäyksen että tykkitulen kohteeksi. Saksan miehitysvalta sai Baltian maat toivomaan itsenäisyytensä palauttamista, mutta toivo osoittautui turhaksi, ja sen sijaan Baltian maita kohdeltiin miehitettynä neuvostoalueena. Saksa pidätti itselleen kommunistien aiemmin kansallistaman omaisuuden ja halusi tukea omia sotaponnistelujaan Baltian maiden resursseilla. Kasekamp 2013, s. 184–186.Alenius 2000, s. 243.
Baltiassa yhteiskunnan tärkeimmille johtopaikoille asetettiin saksalaisia, ja harjoitetun politiikan linjan saneli Saksan valtionjohto. Miehityshallinnon yhteyteen perustettiin paikallisten asukkaiden omia hallintoelimiä, jotka olivat muodollisesti riippumattomia.Alenius 2000, s. 244–245. Ostlandin virallinen kieli oli saksa, mutta viro, latvia ja liettua säilyivät käytössä sen rinnalla.Alenius 2000, s. 248. Saksalaiset aloittivat jo miehityksen alkuvaiheessa työvoiman mobilisoimisen Baltiasta. Liettuasta vietiin Saksan ydinalueille yli 70 000 pakkotyöläistä ja Latviastakin noin 25 000. Kaikille Baltian maiden asukkaille määrättiin työvelvollisuus, ja vuosina 1942–1943 käynnistettiin sotilaiden rekrytointi Saksan armeijaan. Lisäksi Juutalaisvainot ulotettiin myös Baltiaan.Zetterberg s. 50.Alenius 2000, s. 246–247.
Baltit eivät käytännössä juurikaan vastustaneet saksalaisia miehittäjiä, ellei oteta lukuun neuvostoarmeijan kouluttamia partisaaneja, jotka tekivät sabotaaseja saksalaisten selustassa. Pääasiassa saksalaisten sotatoimien häiritsemisestä pidättäydyttiin, koska se olisi vain jouduttanut pelätyn puna-armeijan paluuta. Silti maanalaisia oppositioryhmiä perustettiin pitämään yhteyttä ulkomailla maanpakolaisina asuneisiin balttidiplomaatteihin. Latvian keskusneuvosto (latviaksi Latvijas Centrālā Padome) perustettiin 13. elokuuta 1943, Liettuan vapautuksen ylin komitea 25. marraskuuta 1943 ja Viron tasavallan kansalliskomitea 23. maaliskuuta 1944.Kasekamp 2013, s. 187–188.
Teheranin konferenssi