Pyhän Henrikin saarnahuone on Kokemäellä Ylistaron kylässä sijaitseva keskiaikainen hirsiaitta, jossa perimätiedon mukaan Piispa Henrik saarnasi sekä vietti elämänsä viimeisen yön noin vuonna 1156. Vaikka tutkimus onkin osoittanut rakennuksen hirret vuosisatoja nuoremmiksi, se on silti tiettävästi Suomen vanhin säilynyt puurakennus. Rakentamisajankohta ja valmistumisvuosi eivät kuitenkaan ole tiedossa.
Saarnahuonetta ympäröi arkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnittelema uusgoottilaista tyyliä edustava tiilinen Pyhän Henrikin kappeli, joka valmistui vuonna 1857.
Saarnahuone Sijainti ja rakenteet pienoiskuva|Saarnahuoneen oviaukko sisäpuolelta kuvattuna. Aitta – tarkemmin sanottuna luhtiaitasta säilynyt alaosaUusi-Seppä 2009, s. 6. – sijaitsee Ylistaron kylässä Kokemäenjoen rannalla noin kilometrin päässä nykyisestä Kokemäen keskustasta. Samalla alueella oletetaan sijainneen Teljän rautakautinen kauppapaikka.Uusi-Seppä 2009, s. 5.Museot: Pyhän Henrikin saarnahuone Kokemäen kaupungin sivut. Viitattu 16.3.2012. Paikalta ei ole löydetty jäänteitä rautakautisista rakennuksista, mutta kappelin ympäristöstä on professori Unto Salon vuonna 1960 tekemissä kaivuksissa löydetty keskiaikaisen Ylistaron kylän rakennusten pohjia. Muinaisjäännökset ovat osittain tuhoutuneet tai ainakin pitkälti vaurioituneet alueen ollessa perunapeltona 1800-luvun alussa sekä myöhemmin kappelin ja sitä ympäröivän puiston rakennustöiden yhteydessä.Salminen 2007, s. 40. Näiden ja muiden aihetodisteiden perusteella Teljän arvellaan sijaineen saarnahuoneen ympäristössä. Ylistaron kylä oli keskiajan lopulta alkaen Kokemäen suurin kylä.Hoidettuja muinaisjäännöskohteita Satakunnassa: Kokemäki Telja ja Pyhän Henrikin saarnahuone Museovirasto. Viitattu 10.1.2013.
Vaatimaton rakennus muodostuu 3,7 × 4,4 metrin levyisestä ja noin kahden metrin korkuisesta katottomasta hirsikehikosta. Seinien paksuus on noin 13 cm. Vanhimmat hirret ovat takaseinällä. Alimmat hirret on osin uusittu 1850- ja 1950-luvuilla. Seinässä on pieni ikkuna-aukko, josta piispa Henrikin kerrotaan saarnanneen ulos kertyneelle yleisölle.Uusi-Seppä 2009, s. 41–44. Aitta on alun perin ollut kaksikerroksinen, mutta sen luhti on ainakin osittain tuhoutunut tulipaloissa.Salminen 2007, s. 45. Muistitiedon mukaan tuhoutuneeseen ylempään kerrokseen liittyneet välikatto ja kattoluukku olisivat olleet olemassa vielä 1800-luvulla. Nykyinen lankkulattia on tehty vasta 1950-luvulla.Uusi-Seppä 2009, s. 49. Nurkkasalvokset edustavat Suomessa harvinaista tyyppiä. Niilo Valonen arveli tämän kertovan hansakauppaan liittyneistä varhaisista saksalaisvaikutteista keskiajan Suomessa. Etuseinämän hirsien erikoista varholiitosta ei ole tavattu muissa vanhoissa suomalaisissa aitoissa.Uusi-Seppä 2009, s. 6, 41. Seinissä on runsaasti kaiverrettuja ja lyijykynällä kirjoitettuja kävijöiden nimikirjoituksia vuosien varrelta.Uusi-Seppä 2009, s. 9, 44.
1800-luvulla rakennukseen kuului myös tuntemattomana aikana tehty malkakatto ja ikkunaseinän puolella erillinen ulkokatos. Katos saattoi liittyä aitan tuolloiseen käyttöön heinälatona.Uusi-Seppä 2009, s. 7. Kappelin rakennuttanut Kokemäenkartanon omistaja Carl Henrik von Knorring on kertonut, että alkuperäiseen saarnahuoneeseen kuului rakenteita, joita ei enää laitettu paikalleen kun aitta koottiin uudelleen tiilirakennuksen sisään. Nämä hirret koottiin suojaan kappelin ovan läheisyyteen. Mikäli ne olisi laitettu paikalleen, olisi kulku ulko-ovesta ollut hankalaa. Vanhemmissa kuvauksissa Saarnahuoneen hirsiä kuvailtiin iästään huolimatta hyväkuntoisiksi, mutta 1900-luvulla niissä on todettu runsaasti lahoamisesta, homeesta ja hyönteisistä aiheutuneita vaurioita. Hirret kyllästettiin vuonna 1955.Uusi-Seppä 2009, s. 8–9.
Perimätieto ja vanhimmat kirjalliset maininnat thumb|Piispa Henrikin rintakuva kappelin puistossa. Emil Cedercreutzin veistoksen kopio vuodelta 2002. Vaikka Kokemäkeä ei mainita Pyhän Henrikin legendassa eikä Pyhän Henrikin surmavirressä on paikkakunnalla säilynyt vuosisatoja perimätieto, että Henrik olisi saarnannut ja viettänyt elämänsä viimeisen yön pienessä rakennuksessa Ylistaron kylässä.Uusi-Seppä 2009, s. 3–4. Tapahtuma-ajaksi on mainittu tammikuu 1156 tai epämääräisemmin 1150-luku. Keskiajan lopulta on säilynyt joitain asiakirjoja, joista voidaan päätellä, että Ylistaroon kokoontui väkeä Henrikin muistopäivien aikoihin 20. tammikuuta (”Talvi-Heikki”) ja 18. kesäkuuta (”Kesä-Heikki”).
Vanhin kirjallinen maininta aitasta on Sigfrid Aronus Forsiuksen 1610-luvulla kirjoittamassa latinankielisessä Suomen kronikassa. Aronius kertoo Henrikin nukkuneen viimeisen yönsä Ylistaron kylässä sijainneessa talonpoikaisrakennuksessa. Lisäksi hän mainitsee kristinuskon omaksumisen jälkeen kappeliksi vihityn aitan säilyneen kylän keskellä vahingoittumattomana, vaikka tuli on useaan kertaan vuosisatojen aikana hävittänyt Ylistaron muut rakennukset.Salminen 2007, s. 36. Aroniuksen mukaan aitta oli merkittävä pyhiinvaelluskohde, varsinkin Henrikin muistopäivinä tammi- ja kesäkuussa. Hän kertoo rakennuksen sisäseinien olleen verhoiltu villakankaalla ja mainitsee myös, kuinka lampuodit ovat pitäneet aittaa kunnossa sen maineen sekä pyhiinvaeltajien paljouden takia.
Kappeliksi muutetun piispa Henrikin yöpaikan mainitsee myös Johannes Messenius vuosina 1628–1629 kirjoittamansa Skandinavian historian Scondia Illustratan kymmenennessä osassa. Messeniuksen tiedot kuitenkin ilmeisesti pohjautuvat suurimmaksi osaksi Forsiuksen julkaisematta jääneeseen kronikkaan, josta hänellä oli hallussaan kopio. Messeniuksella on mahdollisesti ollut tiedossaan myös saarnahuoneeseen liittynyttä kansanperinnettä, mutta asiasta ei ole varmuutta.Salminen 2007, s. 37. Tiedossa ei myöskään ole, kävivätkö Forsius tai Messenius milloinkaan paikan päällä Ylistaron kylässä. Kokemäen historian kirjoittaneen Tapio Salmisen mukaan Forsiuksen tiedot ovat sen luonteisia, että hänen on itse täytynyt käydä paikalla tai kuulla ensi käden tietoa joltakin Kokemäellä vierailleelta henkilöltä. Forsiuksen tiedetään matkustaneen Turusta Lappiin vuonna 1601, joten on mahdollista että Pohjanmaan halki tehty matka on kiertänyt myös Kokemäen kautta.Salminen 2007, s. 37–38. Ruotsalaissyntyinen Turun akatemian professori Algot Scarin kirjasi vuosina 1737 ja 1748 tekemissään tutkimuksissa tiedon siitä, että Henrik olisi yöpymisen lisäksi saarnannut rakennuksessa. Hän oli saanut tietonsa kirjeitse Kokemäen kirkkoherrana toimineelta Nikolaus Tolpolta.Salminen 2007, s. 42.
Ensimmäinen suoranainen silminnäkijäkuvaus saarnahuoneesta on 1730–1740-lukujen taitteesta. Kauppakollegion asessorina toiminut Ulrik Rudenschöld vieraili Kokemäellä elokuussa 1737. Hän kuului toimikuntaan, jonka tehtävänä oli pohtia parannuskeinoja Suomen heikkoina pidettyihin liikenneyhteyksiin. Rudenschöld julkaisi selostuksensa vuonna 1741.Salminen 2007, s. 42–43. Hän mainitsee kertomuksessaan Ylistaron kylässä sijaitsevan puisen rakennuksen, joka oli ollut pystyssä jo ”ainakin 500 vuotta”. Lisäksi Rudenschöld kertoo, ettei aitta ole enää asuttavassa kunnossa, mutta hirret ovat kuitenkin suuremmaksi osaksi hyväkuntoisia. Hän mainitsee myös, että aittaa oli keskiajalta lähtien käytetty uhrikappelina. Uhraaminen oli Rudenschöldin mukaan päättynyt vasta aivan lähiaikoina. Uhrilahjojen ja -rahojen käytöstä ei ole säilynyt tietoa. Kokemäen kirkon tilikirjat ovat tallella 1600-luvun puolivälistä lähtien, mutta aitasta saatuja tuloja ei niihin ole merkitty.Salminen 2007, s. 43–44.
Nimi Rakennuksesta ja sen tyypistä on vanhoissa kirjallisissa lähteissä käytetty hyvin kirjavia nimityksiä. Forsius kutsui sitä ”yksinkertaiseksi talonpoikaiseksi makuupaikaksi”, Rudenschöld puhui ”puisesta puodista” – mitä nimitystä käytettiin myös Henrik Gabriel Porthanin toimittamassa Erik Tuneldin maantieteen kirjassa – ja eräässä kansantarinassa puhutaan puolestaan ”kammiosta”. Useimmat nimityksistä ovat ilmeisesti kuitenkin tarkoittaneet nimenomaan aittaa. Zachris Topelius tosin väitti 1845 sen olleen alkujaan lato tai riihi.Uusi-Seppä 2009, s. 3–4, 6, 11. Tavallinen kansa käytti rakennuksesta 1800-luvun alkupuolella nimitystä ”saarna-aitta”. Saarnahuone-nimitys vakiintui vasta tiilikappelin rakentamisen aikoihin lehdistössä käydyn keskustelun myötä. Kokemäellä uutta kappelia kutsuttiin aluksi ”Sant Hentrikin kirkoksi” ja myöhemmin ”Henrikin patsaaksi”.Salminen 2007, s. 43.
Saarnahuone pyhiinvaelluskohteena pienoiskuva|Saarnahuoneen takaseinää ja pöydällä vieraskirja. Tutkija Mauno Jokipii on arvellut rakennuksen liittyneen Sant Henrikin tie -nimiseen keskiaikaiseen pyhiinvaellusreittiin. Jokipiin mukaan aitta olisi ollut Pohjanmaalta, Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä saapuneiden pyhiinvaeltajien viimeinen etappi ennen Köyliöstä alkanutta ja Nousiaisten kirkkoon päättynyttä vaellusta.Salminen 2007, s. 39. Saarnahuone ei varsinaisesti olisi kuulunut pyhiinvaellusreittiin, mutta sen olemassaolo kuitenkin tuki piispa Henrikin pyhimyskulttia. Siksi rakennuksen ylläpito olisi Jokipiin mielestä jo keskiajalla annettu Turun piispan paikallisten lampuotien huoleksi. Ylistaron kylässä oli isojaon aikaan vuonna 1786 Cappeli äng -niminen niitty, jonka omisti Pyhänkorvan rälssitila. Se saattaa olla yhteydessä piispa Henrikin saarnahuoneeseen ja periytyä jo keskiajalta.Salminen 2007, s. 39–40.
Saarnahuoneen ylläpito ei liene enää 1700-luvun puolivälin jälkeen ollut lampuotien vastuulla. Siltä vuosisadalta peräisin olevat lähteet eivät mainitse kappelin lakkauttamista. Tietoa on vain uhri- ja pyhiinvaellusperinteen loppumisesta. Se on todennäköisesti johtunut valistusajan johdosta muuttuneesta seurakuntaelämästä ja jumalkuvasta sekä samoihin aikoihin alaa vallanneiden herätysliikkeiden vaikutuksesta.Salminen 2007, s. 44.
Saarnahuoneeseen on liittynyt monia yliluonnollisia uskomuksia. Rakennuksen tai ainakin sen alaosan on sanottu selvinneen pyhyytensä ansiosta useista koko Ylistaron kylän tuhonneista tulipaloista. Siinä onkin paikoin havaittavissa vanhoja palamisjälkiä.Uusi-Seppä 2009, s. 4–5, 9, 41, 44. Kokemäen muinaisjäännöksiä vuonna 1876 luetteloinut Kustaa Killinen kertoi, että kansanperinteen mukaan aitan yläpuolella ollut luhti olisi palanut kahteen kertaan. Tuli olisi kuitenkin aina pysähtynyt alaosan ylimpiin hirsiin. Johan Adolf Lindströmin mukaan luhti paloi kolmesti. Rymättyläläisen kansantarinan mukaan eräs isäntä yritti ensin polttaa ja sitten purkaa aitan, mutta se oli aamulla taas koossa. Varsinkin ajalla ennen uskonpuhdistusta saarnahuoneessa on väitetty tapahtuneen ihmeparantumisia. Rakennuksen seinistä on vielä 1900-luvullakin revitty tikkuja, sillä niiden kerrottiin auttavan hammassärkyyn. Aitan alta kaivettua multaakin on aikoinaan käytetty tautien parantamiseen. Kotiseutuneuvos Esko Pertola on 1950-luvulla kertonut perinteestä, jossa saarnahuonen seinistä revittiin tikkuja ja kokeiltiin, josko ne palavat.
Iänmääritys Jo 1800-luvulla paikalla käyneet tutkijat kiinnittivät huomiota saarnahuoneen eri ikäisiin hirsiin. Aittaan vuonna 1807 tutustunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay mainitsi, että ”Henrikin ladon” ylimmät ja alimmat hirsikerrat olivat uusia. Vuonna 1860 saarnahuonetta tutkinut J. A. Lindström kertoo myös eri-ikäisistä hirsistä. Hänen mukaansa aitassa oli myös yksi kuusinen hirsi, kun kaikki muut olivat mäntyä.Salminen 2007, s. 45–46.