Suomalaiset nimet ovat suomalaisilla käytössä olevia henkilönnimiä. Suomen lain mukaan henkilöllä tulee olla sukunimi ja vähintään yksi etunimi, joita voi antaa korkeintaan neljä. Yleisessä käytössä puhuttelu- eli kutsumanimenä on tavallisesti yksi etunimistä, useimmiten ensimmäinen. Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi sukunimien tullessa käyttöön myöhemmin.
Sukunimet Suomessa on vallinnut kaksi toisistaan huomattavasti eroavaa lisänimikäytäntöä. Länsi-Suomelle ovat olleet ominaisia patronyymit, matronyymit ja talonnimien kanssa yhtenevät lisänimet. Itä-Suomessa käytössä ovat olleet vakaasti periytyneet sukunimet. Itä-Suomen rahvaan sukunimikäytäntö saattaa olla yksi maailman vanhimmista. Länsi- ja Itä-Suomessa lisänimiä on tallennettu asiakirjoihin myös eri tavoin.Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala: Sukunimet. Uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16–17. Länsi-Suomessa rahvaan lisänimiä ei kirjattu ylös säännönmukaisesti, mutta siitä huolimatta osa niistä säilyi läpi 1600- ja 1700-lukujen voimakkaan ruotsalaistamiskauden. Rahvaan lisänimet ovat kuitenkin olleet arkikäytössä, vaikka niitä ei aina ole kirjattu asiakirjoihin. Tästä huolimatta ero länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen nimikäytännön välillä on niin suuri, ettei se voi kuvastaa pelkästään kirjauseroja, vaan se johtuu ennen kaikkea läntisen ja itäisen Suomen kansankulttuurien välillä viimeistään keskiajalta lähtien vallinneesta erosta.
Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Hämäläinen, Laine, Heikkinen, Koskinen ja Järvinen.Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu
Itäsuomalaiset sukunimet Savilahden tienoilla nykyisen Mikkelin seudulla syntyi jo keskiajalla vahva sukunimijärjestelmä. Nimistöntutkija Sirkka Paikkalan mukaan se oli mahdollisesti maailman ensimmäinen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Ruotsin vallan ajan sekä suuriruhtinaskunta-ajan. Jo ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä 1300- ja 1400-luvuilta itäsuomalaisilla esiintyy sukunimiä, ja ne voidaan sukututkimuksen keinoin todistaa vakaasti periytyviksi ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien. Yleensä saman vanhan itäsuomalaisen sukunimen nimen pohja on yhtenäinen ja sen kantajat ovat kaikki samaa sukua. Periytyvyys on ilmeisesti ollut itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.
Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -(i)nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Tosin naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella -tar/-tär. Itäsuomalainen nainen vanhastaan piti avioituessaankin oman sukunimensä. Esim. Korhosen tyttärestä tuli Korhotar, ja tämä nimi säilyi hänen avioituessaankin.
Eräissä -nen-loppuisissa itäsuomalaisissa sukunimissä päätteen edeltä i putosi ajan saatossa pois. Näissä nimissä esiintyy kuitenkin jonkin verran vaihtelua, esim. käytössä ovat sekä nimi Romppainen, että sen lyhyempi, nuorempi muunnelma Romppanen. Kaakkoismurteiden alueella taas oli vastaavia ilman -(i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella.
Länsisuomalaiset sukunimet Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä etunimen lisäksi patronyymilla eli isän nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär muodostetulla nimellä, kuten esimerkiksi Juho Juhonpoika tai Maria Juhontytär. Isännimiä käytettiin kuitenkin lähinnä virallisissa yhteyksissä eikä niinkään arkikäytössä, eikä Suomessa isännimistä ole juuri tullut sukunimiä. Kirjoihin nimet merkittiin ruotsalaisessa asussa, esim. Johan Johansson, vaikka rahvaan suomenkielisessä käytössä nimi kuuluikin Juho Juhonpoika. Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. Heistä käytettiin patronyymin asemesta matronyymia eli äidin nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär koostettua nimeä. Patronyymin ja matronyymin lisäksi saatettiin merkitä asumuksen nimi. Tämä länsisuomalainen lisänimikäytäntö muistutti suuresti Ruotsissa samaan aikaan vallinnutta käytäntöä, mutta patronyymit eivät Suomessa tulleet sukunimiksi, vaikkakin patronyymista alkuperää on sellainen länsisuomalainen sukunimityyppi kuin Pentinmikko, Matinolli.Otavan Suuri Ensyklopedia, artikkeli sukunimi Vielä 1870-luvulla suomenkielisiä sukunimiä oli melkein pelkästään itäsuomalaisilla talonpoikais- ja työläissuvuilla. Länsi-Suomessa, samoin kuin monessa muussa Euroopan maassa useimmilla talonpojilla ja työläisillä perheineen ei ollut vielä sukunimeä. Jo sana sukunimi oli Länsi-Suomen maalaisväestölle vielä 1800-luvun loppupuolella vieras.http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1533
Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä. Talonnimeä käytettiin myös asukkaiden lisänimenä, ja sitä kautta siitä tuli sukunimi. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä Mäkelä, joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi Markkula on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä -la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668 ja tästä nimestä on tullut myös talon asukkaista käytetty lisänimi ja sitä myötä heidän sukunimensä. Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on Mattila. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja -la/lä-loppuisia nimiä kuten Maijala.Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala: Sukunimet. Artikkeli Maijala.
Nuoret läntiset -nen-nimet 1800-luvun lopulla suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen. Usein nämä muodostettiin liittämällä itäsuomalaisista sukunimistä tuttu -nen-pääte johonkin luontoaiheiseen sanaan, ei kuitenkaan eläinlajin nimeen. Kyseinen luontoaiheinen sana saatettiin valita asuinpaikan, talon tai torpan nimen mukaan, jota ei kuitenkaan sellaisenaan haluttu ottaa sukunimeksi. Nimistöntutkija Sirkka Paikkala on nimennyt tämän sukunimityypin Virtanen-tyypiksiPirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 757. Näistä viisi yleisintä ovat Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, yhdeksänneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi. Virtanen-nimen taustana on usein jokin asuinpaikan, talon tai torpan nimi, joka sisältää virta-sanan. Sukunimiksi otettiin muitakin kansallisromanttisia -nen-päätteisiä sukunimiä kuten Suominen ja Toivonen.
Nuoret läntiset kantasanatyyppiset nimet Hieman myöhemmin muotiin tulivat sellaiset sukunimet, jotka olivat sellaisinaan luontoaiheisia sanoja, eivät kuitenkaan eläinlajin nimiä. Näistä nimistä yleisin on Laine. Tämän sukunimityypin Paikkala on nimennyt Laine-tyypiksi. Muita Laine-tyypin nimiä ovat esimerkiksi Alho, Mäki, Salo ja Aalto.
Säätyläisnimet Säätyläisillä sekä Länsi- että Itä-Suomessa oli vanhastaan sukunimet, joista useimmat olivat ruotsin-, osa saksan- tai venäjänkielisiä, mutta lisäksi Suomen säätyläisillä esiintyi sellaisia nimiä, jotka on johdettu latinalaisperäiset päätteellä -aeus, tai -ius suomenkielisestä suku- tai paikannimestä. Esimerkiksi liminkalaisesta talon nimestä Ylä-Toppila saatiin nimi Toppelius, jonka Zacharias Topeliuksen isä Zacharias Topelius vanhempi muutti muotoon Topelius.Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 679–680. Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. Viimeisten Suomessa aateloitujen sukujen sukunimien joukossa on kuitenkin suomenkielisiä sukunimiä. Näistä huomattavan suuri osa on kaksiosaisia ja ne muistuttavat typografisesti avioliiton solmimisen yhteydessä muodostuneita kaksoisnimiä. Näitä nimiä ovat esimerkiksi Gallen-Kallela (ei aatelinen), Soisalon-Soininen, sekä Yrjö-Koskinen.
Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.Nimien synty ja kehityspiirteitä
Vieraskielisten nimien suomalaistaminen pienoiskuva|Sukunimien suomalaistamisliikkeen toimisto Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1906. Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja ja ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.
Sukunimilainsäädäntö
Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937.
Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Saman perheen kaikilla lapsilla tulee olla sama sukunimi, joten ei voi antaa esimerkiksi isän sukunimeä esikoiselle ja äidin sukunimeä kuopukselle.
Sukunimen voi muuttaa Digi- ja väestötietovirastossa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.
Sukunimi avioliitossa Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (ns. yhdistelmäsukunimi).Kivelä, Nordell: "Jokaisen oikeustieto", s.46, WSOY, 2001
Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.
Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.