Hyökkäys Pearl Harboriin oli keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien isku Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastoa vastaan Pearl Harborissa, Havaijin Oahun saarella sunnuntaiaamuna 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tapahtui ilman muodollista sodanjulistusta, eikä Yhdysvaltain Tyynenmeren laivasto ollut valmistautunut siihen. Lentotukialuksilta toimineiden japanilaisten lentokoneiden kaksi hyökkäysaaltoa aiheuttivat suurta tuhoa, ja Tyynenmeren laivasto menetti muun muassa kaikki kahdeksan taistelulaivaansa.
Japanin ja Yhdysvaltain välit olivat olleet kireät jo vuosia ennen Pearl Harborin hyökkäystä. Japani kävi valloitussotaa Kiinassa ja Indokiinassa, minkä seurauksena Yhdysvallat oli asettanut Japanin kauppasaartoon. Japanin talous oli riippuvainen meriteitse tuoduista raaka-aineista ja teollisuustuotteista, ja maan valuuttavarannot olivat hupenemassa. Japanilaiset päättivät lamauttaa Yhdysvaltain laivaston voimakkaalla yllätyshyökkäyksellä ja valloittaa Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren saaret ennen kuin liittoutuneilla oli aikaa organisoida tehokasta puolustusta tai suunnitella vastaiskua. Näin taattaisiin talouden kannalta välttämättömien raaka-aineiden saanti ja luotaisiin koko läntisen Tyynenmeren ympäröivä puolustusvyöhyke, jonka toivottiin hidastavan Yhdysvaltain vastahyökkäyksiä niin, että sota voisi lopulta päättyä Japanille edulliseen neuvottelurauhaan.
Hyökkäys Pearl Harboriin osoitti lentotukialusten ratkaisevan merkityksen nykyaikaisessa merisodankäynnissä. Operaatio oli logistisesti vaikea, mutta se onnistui huolellisen harjoittelun ja taitavasti toteutetun salauksen ansiosta. Yllätyshyökkäys herätti Yhdysvalloissa sekä järkytystä että raivoa. Japanin sotasuunnitelmista oli saatu useita ennakkovaroituksia, mutta niihin ei ollut reagoitu, ja Japanin asevoimien kyvyt oli pahoin aliarvioitu. Hyökkäyksen jälkeisenä päivänä Yhdysvallat julisti sodan Japanille, ja presidentti Franklin D. Roosevelt piti kuuluisan puheen, jossa julisti joulukuun 7. olevan ”päivämäärä, joka jäisi elämään häpeässä”. Neljä päivää myöhemmin Japanin liittolaiset Saksa ja Italia julistivat sodan Yhdysvalloille.
Hyökkäystä seuranneina viikkoina Japanin valta laajeni koko läntiselle Tyynellemerelle. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johti Japanin siirtomaaimperiumin kukistumiseen, sillä se veti Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan. Japanin sotatalous ei kyennyt kilpailemaan Yhdysvaltain teollisuusmahdin kanssa, ja sota päättyi liittoutuneiden voittoon. Japani antautui elokuussa 1945.
Tausta Japanin keisarikunta kohosi 1900-luvun alussa Itä-Aasian johtavaksi suurvallaksi.Nalty ym. 1999, s. 9–11. Myös Yhdysvallat oli 1800-luvun lopulla laajentanut valtaansa Kaukoitään.Nalty ym. 1999, s. 8. Etupiirien kohdatessa Japanin ja Yhdysvaltojen välillä ilmeni kilpavarustelua,Nalty ym. 1999, s. 8, 19. jota yritettiin Washingtonin laivastosopimuksella hillitä.Nalty ym. 1999, s. 24. Epäluottamusta lisäsi amerikanjapanilaisten kohtaamaa rasismi.Nalty ym. 1999, s. 8–9. Japanin laivasto oli ainoa voima, jolla oli sekä kyky että halu haastaa Yhdysvaltojen valta-asema Tyynellämerellä. Kumpikin teki ensimmäisen (1914–1918) ja toisen maailmansodan (1939–1945) välillä tarkkoja suunnitelmia koko Tyynenmeren alueelle ulottuvan sodan varalle.Nalty ym. 1999, s. 23.
Japani laajeni 1930-luvulla aggressiivisesti ja valloitti Kiinalta laajoja alueita.Willmott ym. 2005, s. 23–26. Yhdysvallat tuki Kiinaa taloudellisesti ja rajoitti kaupankäyntiä Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ei halunnut sotaa, mutta kannatti voimakasta diplomaattista ja taloudellista painostusta. Vuonna 1940 Yhdysvallat päätti massiivisesta laivaston varusteluohjelmasta, jonka Japanissa uskottiin olevan Japania vastaan suunnatun.Nalty ym. 1999, s. 19. Syyskuussa 1940 Saksa, Italia ja Japani solmivat Yhdysvaltoja vastaan suunnatun kolmen vallan sopimuksen. Puolustusliitolla painostettiin Yhdysvaltoja pysymään toisen maailmansodan ulkopuolella. Kun Japani kesällä 1941 miehitti Ranskan Indokiinan, Yhdysvallat asetti Japanin kauppasaartoon ja jäädytti sen varat, mikä japanilaisten militaristien parissa herätti syvää katkeruutta. Japani oli tuonut peräti 75 prosenttia öljystään Yhdysvalloista. Japanin sodanjohto arvioi öljyn loppuvan vuoden kuluessa, mikä olisi tarkoittanut sodankäyntikyvyn menettämistä. Öljynvientikielto ei kuitenkaan saanut Japania perääntymään, vaan se alkoi etsiä uusia öljylähteitä Burmasta ja Alankomaiden Itä-Intiasta. Presidentti Roosevelt varoitti Japania siitä, että sen laajentumispyrkimykset saisivat Yhdysvallat reagoimaan. Se esimerkiksi vei pommikoneita Filippiineille, lisäsi tukea Tšiang Kai-šekin hallinnolle Kiinassa ja siirsi Tyynenmeren laivastonsa Pearl Harbouriin.
Japani oli erittäin riippuvainen ulkomaisesta pääomasta ja tuontitavaroista, erityisesti tehdastuotteista. Talous perustui raaka-aineiden tuontiin laivoilla. Sodan sytyttyä Euroopassa syksyllä 1939 pääoman saatavuus huononi. Sota nosti myös laivaliikenteen kustannuksia. Lisäksi Japanin taloutta kuristi sota Kiinan kanssa. Japanin kauppatase oli ongelmallinen Aasian mantereen omistusten ja pääsaarten välisen kaupankäynnin sekä Kiinassa käydyn sodan vuoksi. Vuonna 1939 Japani kävi kaupastaan 75–80 prosenttia johtamansa talousalueen kanssa. Japani otti itselleen alueen kaupankäynnissä suuret voitot manipuloimalla vaihtokursseja, mutta näin kerätty pääoma oli arvotonta alueen ulkopuolisessa kaupassa. Japanilla ei ollut pääomaa, jolla se olisi voinut ostaa tarvittavia raaka-aineita ja teollisuustuotteita, joita se tarvitsi taloutensa kehittämiseksi. Japanin valuuttavaranto olisi loppunut keväällä 1942 ja sen ulkomaankauppa olisi tyrehtynyt.Willmott 1999, s. 51–52, 57.
Japanilaiset olivat 1930-luvun lopulla kärsineet tappion Neuvostoliittoa vastaan käydyssä rajasodassa,Beevor 2012, s. 23–27, 291. mutta Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941 antoi mahdollisuuden laajoihin sotatoimiin Itä-Aasiassa vailla pelkoa puna-armeijan väliintulosta. Huhtikuussa 1941 Japani solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.Willmott 1999, s. 53–57. Marraskuussa Japani alkoi siirtää merkittäviä laivasto-osastoja itään. Se suututti Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin, joka vaati Japania vetäytymään Kiinasta ja Indokiinasta ja irtautumaan kolmen vallan sopimuksesta. Japanilaiset tulkitsivat tämän uhkavaatimukseksi ja päättivät ryhtyä sotaan nyt, kun kauppasaarto ei vielä ollut ehtinyt heikentää Japania. Tuloksettomat neuvottelut jatkuivat kuitenkin aina sodan syttymiseen saakka.
Osapuolet Japani pienois|vasen|Japanilaisia hävittäjiä nousemassa ilmaan lentotukialus Shōkakun kannelta. Moni japanilaisupseeri uskoi syyskuussa 1940 solmitun kolmen vallan sopimuksen toimivan tarpeeksi suurena pelokkeena Yhdysvalloille.Stephan 1984, s. 80 Sotaministeri Hideki Tōjō ja amiraali Isoroku Yamamoto taas pitivät Yhdysvaltain vastaista sotaa vaarallisena uhkapelinä. Sen riskit katsottiin kuitenkin siedettävämmiksi kuin perääntymisestä aiheutuva arvovaltatappio. Yamamoto uskoi suuren yllätyshyökkäyksen olevan ainoa keino, jolla Japani voisi voittaa sodan.Beevor 2012, s. 290–291. Japanilaiset olivat saaneet yllätysiskusta kokemusta jo Port Arthurin taistelussa vuonna 1904.Newark 2002, s. 104–107.
Sodassa Yhdysvaltoja vastaan Yamamoto arvioi saavuttavansa suuria voittoja ensimmäisen puolen vuoden tai vuoden aikana, mutta sen jälkeiseen tulevaisuuteen hän suhtautui pessimistisesti. Japanilla oli 11 lentotukialusta, kun Yhdysvalloilla niitä oli Tyynellämerellä vain kolme ja Atlantilla neljä.Roberts 2010, s. 251–259 Japanilaiset tukialusmiehistöt olivat kokeneempia ja paremmin koulutettuja, ja niiden käyttämä hävittäjälentokone Mitsubishi A6M Reisen (”Zero”) oli ylivoimainen muihin tukialuskonetyyppeihin verrattuna. Lyhyellä aikavälillä Japanilla oli erinomaiset edellytykset menestyä, pitkässä kulutussodassa kuitenkaan ei.Stephan 1984, s. 74, 80 Yamamoton mukaan Japanin tuli tehdä parhaansa ratkaistaakseen koko sodan kulun jo ensimmäisenä päivänä.
Saarivaltiona Japani oli altis merisaarrolle ja nälänhädälle. Yllätyshyökkäyksen tavoitteena oli Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston lamauttaminen nopealla ja voimakkaalla iskulla, minkä jälkeen japanilaiset voisivat merkittävää vastarintaa kohtaamatta valloittaa Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren saaret. Näin luotaisiin läntisen Tyynenmeren ja Etelä-Kiinan meren ympäröivä puolustusvyöhyke.Beevor 2012, s. 292–293. Indonesia oli erityisen tärkeä öljykenttiensä vuoksi ja Malaija tinakaivostensa ja kumiplantaasiensa tähden.Beevor 2012, s. 297. Yhdysvaltain laivasto oli Tyynenmeren ainoa voima, joka kykeni vakavasti uhkaamaan japanilaisten valloitussuunnitelmia,Willmott ym. 2005, s. 112. mutta sen toimintaa vaikeutti Amerikan ja Aasian rannikoiden yli 10 000 kilometrin välimatka. Japanilaiset toivoivat puolustusvyöhykkeen hidastavan vastahyökkäyksiä ja uuvuttavan Yhdysvallat niin, että se lopulta taipuisi neuvottelurauhaan.Willmott ym. 2005, s. 112–113. Yllätyshyökkäys sai koodinimen ”itätuulta ja sadetta”.
Yhdysvallat pienois|Pearl Harbor koillisesta nähtynä lokakuussa 1941. Tyynenmeren laivaston lähes sata alusta oli sijoitettu Pearl Harboriin Havaijille. Laivoista kahdeksan oli taistelulaivoja. Alueella oli myös suuria ilmavoimia. Yhdysvallat ei kuitenkaan vielä vuonna 1941 ollut valmis sotaan Japania vastaan, mikä tiedostettiin maan korkeimmassa johdossa.
Pearl Harborista oli tullut Yhdysvaltojen tärkein tukikohta Kalifornian ja Filippiinien välillä. Sen merkitys korostui erityisesti ilmasodan yleistyessä, sillä Havaijilta voisi lähettää lentokoneita taistelulaivojen kimppuun satojen kilometrien säteellä.Stephan 1984, s. 68, 74 Tyynenmeren laivaston päämaja siirrettiin San Diegosta Pearl Harboriin heinäkuussa 1941. Japanin 1. ilmalaivaston komentaja, vara-amiraali Chuichi Nagumo, nimitti Havaijia “Amerikan Gibraltariksi”.Stephan 1984, s. 89
Tukikohtaa komensivat amiraali Husband E. Kimmel ja kenraaliluutnantti Walter C. Short. Loka–marraskuussa 1941 heitä toistuvasti kehotettiin varautumaan mahdolliseen hyökkäykseen. Kimmelin ja Shortin varotoimet eivät olleet tarkoituksenmukaisia, sillä he eivät uskoneet japanilaisten hyökkävään suoraan tukikohtaa vastaan. Short varautui sabotaasiin ja siirsi hävittäjälentokoneensa sisämaahan. Kimmel ei määrännyt tiedusteluretkiä luoteeseen, vaikka japanilaisten saattoi olettaa hyökkäävän juuri siitä suunnasta. Pearl Harborissa olleiden laivojen sallittiin ankkuroitua ja osa miehistöstä jopa päästettiin maihin viettämään vapaa-aikaa. Tutka-asemat asetettiin valmiuteen, mutta vain vaarallisimpana pidettynä aikana aamuneljän ja -seitsemän välillä, eikä niiden miehistöjä ollut koulutettu kunnolla. Washingtonissakaan ei marraskuun lopulla tai joulukuun alussa ryhdytty merkittäviin toimiin sodan varalta.
Kimmelin toimintaa rajoitti hänen laivastonsa kaksijakoinen luonne. Se koostui hitaista taistelulaivoista ja niiden saattajista sekä nopeista lentotukialuksista.Nalty ym. 1999, s. 40–41. Lentotukialukset eivät japanilaisten hyökätessä tosin edes olleet Pearl Harborissa. USS Lexington oli kuljettamassa lentokoneita Midwaylle ja USS Enterprise Wakensaarelle. Kolmas lentotukialus USS Saratoga oli San Diegossa noutamassa uusia lentokoneita. Kimmeliä oli myös kielletty poistumasta Havaijin vesiltä, eikä hänen sallittu lähettää taistelulaivojaan San Pedroon tai San Diegoon, mikä olisi suuresti helpottanut Tyynenmeren laivaston öljyhuoltoa.