pienoiskuva|Maroniittien katedraali ja muslimien moskeija sijaitsevat Beirutissa rinta rinnan. Libanonin historia omana valtionaan alkaa Osmanivaltakunnan hajoamisesta ja Suur-Libanonin valtion perustamisesta Ranskan mandaattialueeksi vuonna 1920. Uuden valtion ytimenä oli maroniittikristittyjen turvaksi 1860-luvulla luotu autonominen Libanonvuoren mutasarriffaatti, johon liitettiin Välimeren rannikkokaupunkeja ympäristöineen ja eräitä muita alueita. Nykyinen Libanon on pinta-alaltaan noin 10 000 neliökilometriä ja koostuu 200 km pituisesta rannikkoalueesta historiallisine kaupunkeineen sekä pääosin vuoristo- ja ylänköalueista. Libanonin poikki pohjoisesta etelään kulkee kaksi vuorijonoa, Libanonvuoret ja Anti-Libanon. Niiden väliin jää hedelmällinen Bekaanlaakso. Tämä maantieteellinen rakenne on muovannut maan historiaa eristämällä yhteisöjä toisistaan ja tarjoamalla suojapaikkoja kristityille ja muslimivähemmistöille.Salibi 2026, s. 4–18
Libanonilaiset aloittavat oman historiansa foinikialaisista, jotka perustivat kaupunkeja Välimeren itärannikolle. Roomalaisvalta kesti alueella noin 700 vuotta vuodesta 64 ennen ajanlaskun alkua umaijadikalifaatin syntyyn 600-luvulla. Myös nykyinen Beirut on roomalaisten perustama. Vaikeakulkuisen vuoriston suojaamana Libanonissa säilyi erilaisia uskonnollisia vähemmistöryhmiä. Ristiretkien aikana 1000-luvulta lähtien rannikolle syntyi useita ristiretkivaltiota, kunnes koko alue päätyi osaksi Osmanivaltakuntaa viidensadan vuoden ajaksi 1500-luvulta 1900-luvulle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Libanonista tuli Ranskan mandaattialue. Vuonna 1943 se sai täyden itsenäisyyden.
Libanonin ongelmana on sen väestön keskenään ristiriitaiset näkemykset Libanonin identiteetistä valtiona. Kristityt, joiden joukossa maroniitit ovat suurin ryhmä, ovat pyrkineet pitämään Libanonin omissa käsissään ja olemukseltaan ranskalaismielisenä ja kristillisenä, kun taas muslimit, jotka jakautuivat sunneihin ja šiioihin, ovat ajaneet arabinationalismia ja Libanonin yhteyksiä tai jopa yhdistämistä muihin arabimaihin. Libanonin muslimit tukivat myös Palestiinan arabeja näiden pyrkimyksissä hävittää Israel. Seurauksena on ollut maan poliittinen epävakaus, joka purkautui vuosina 1975–1990 viidentoista vuoden sekavaksi sisällissodaksi. Sen johdosta Libanon lakkasi olemasta valtio, joka hallitsi omaa aluettaan. Maa on sen jälkeen pysynyt tässä romahtaneessa tilassa.Salibi 2026, s. 33–37 Nykyisin maan eteläosaa on pitänyt hallussaan šiialainen Iranin valtion rahoittama terrorijärjestö Hizbollah ja ajoittain myös Israel.
Varhaiset vaiheet Foinikia pienoiskuva|Foinikian kartta Libanonin varhaisimmat arkeologiset todisteet ihmisasutuksista ovat paleoliittiseltä kaudelta. Neoliittisen vallankumouksen eli noin vuoden 10 000 eaa. jälkeen alkoi kasvien ja eläinten domestikaatio. Sitä seurasi ihmisen asettuminen hiljalleen kyliin. Varhaisimpia asutuskeskuksia oli Byblos, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutetuista paikoista.
Libanonin alueella alkoi noin 3 200 kehittyä foinikialaisia kaupunkivaltioita, joista merkittävimmät olivat Tyros ja Sidon. Tärkeimmät uskonnolliset keskukset olivat Gebal eli nykyinen Byblos ja Baalbek. Foinikia oli noin vuosina 1500–332 eaa. kukoistava merikaupan ja valmistusteollisuuden keskus. Se sai nimensä kreikkalaisilta. Tyroksen purppuraa valmistettiin Mesopotamian kuninkaallisille, ja väri tunnettiin kreikassa nimellä phoinikes.
Foinikia ei ollut yhtenäinen valtio, vaan se muodostui itsenäisistä kaupunkien ympärille syntyneistä kuningaskunnista. Kaupungit kävi kauppaa laajalla alueella. Gebal kuljetti setripuita, oliiviöljyä ja viiniä jo Egyptin vanhaan valtakuntaan, josta se sai kultaa ja muita tuotteita. Thutmosis III liitti Libanonin Egyptiin 1400-luvulla eaa., mutta seuraavan vuosisadan lopulla Foinikia sai uudestaan itsenäisyytensä. Seuraavien kolmen vuosisadan aikana Foinikia kukoisti, kehitti oman kirjaimiston ja perusti monia siirtokuntia Välimeren alueelle, muun muassa Kyprokselle, Rodokselle ja Kreetalle sekä Karthagon.
Foinikian valloittivat ensin assyrialaiset, joiden kaudella 875–608 eaa. monet foiniakalaiset kaupungit kapinoida, mutta jokainen kerta epäonnistui. Assyrian jälkeen Foinikia siirtyi Uus-Babylonialle 685–636 eaa. Kapinat olivat tällä kaudella huomattavia, ja esimerkiksi Nebukadressar II piiritti Tyrosta 13 vuoden ajan 580- ja 570-luvuilla eaa. Babylonialaiskausi päättyi, kun akhaimenidien hallitsijasukuun kuulunut Kyyros Suuri valloitti 539 eaa. Babylonin. Foinikialaiset olivat persialaisten tukijoita, sillä niiden avulla he pystyivät avaamaan taas idän kaupan. Kserkses I:n aikana 480-luvulla eaa. Sidonin alukset olivat Persian laivaston parhaimpia. Sidonin kuningas oli myös Kserkseksen jälkeen valtakunnan toiseksi vahvin.
Aleksanteri Suuri valtasi Vähän-Aasian Persialta 333 eaa. ja jatkoi sieltä kohti Libanonia. Foinikialaiset kaupungit antautuivat suosiolla, mutta Aleksanteri joutui piirittämään Tyrosta usean kuuden kuukauden ajan vuonna 332 eaa. Valtauksen jälkeen iso osa Tyroksen asukkaista myytiin orjiksi, ja kaupunki menetti merkityksensä. Aleksanterin kausi Foinikiassa jäi lyhyeksi, kun hän kuoli 323 eaa., mutta kosmpoliitit foinikialaiset saivat paljon kreikkalaisia kulttuurivaikutteita. Aleksanterin kuoleman jälkeen Libanon jäi seleukideille, joiden kausi päättyi 83 eaa, kun Armenian kuningas Tigranes Suuri valtasi alueen.
Rooman valtakunta otti Foinikian hallintaansa 64 eaa. Alue sijoitettiin Syrian provinssin alaisuuteen. Augustuksen aikana nykyisen Beirutin alueella sijainnut Berytus sai colonian aseman, ja Herodes käynnisti kaupungissa suurisuuntaisen rakennusohjelman. Myöhemmin myös Sidonista, Tyroksesta ja Helipoliksesta tuli colonioita.
Roomalaisajalla foinikian kieli kuoli ja areamea korvasi sen kansankielenä. Kreikka myös korvasi hiljalleen latinan, ja alueella vaikuttivat muun muassa kirjailijat Filon Bybloslainen (n. 64–141) ja 200-luvulla Porfyrios.
Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina islamilaisvalloitukseen asti. Bysantin alaisuudessa Beirut, Tyros ja Sidon jatkoivat merkittävinä alueellisina tieteellisinä ja taloudellisina keskuksina. 500-luvulla useat maanjäristykset tuhosivat Libanonia, muun muassa Beirutin maanjärityksessä kuoli noin 30 000 ihmistä.
Keskiaika: muslimivalloitus ja ristiretkeläisvaltiot Libanonin 2000-luvun väestörakenne alkoi muotoutua 600-luvulla. Arabimuslimit valloittivat 630-luvulla Palestiinan ja Libanonin, eivätkä vanhat foinikialaiskaupungit antaneet varsinaisesti vastarintaa. Libanoniin oli jo aiemmin syntynyt kristittyjä ryhmiä, kun bysanttilaiskaudella mardaitteja oli asettunut Libanonin pohjoisosiin. Syyriasta vainoja paenneet maroniitit alkoi 600-luvulla asettua Libanonvuorten pohjoisosiin. Mardaitit sulautuivat maroniitteihin. Libanonin eteläosista tuli puolestaan 1000-luvulla islamista irtautuneiden druusien keskuspaikka. Vuoristojen etelä- ja pohjoisreunoille sekä Bekaan laaksoon asettui erityisesti šiialaisia ja rannikolle sunneja.
Umaijadien kalifaatti hallitsi Libanonia 661–750. Se oli valtakunnan tärkeä laivastotukikohta sodassa Bysanttia vastaan. Beirutissa vaikutti 700-luvulla Abd al-Rahman al-Awza’i, jonka perustama islamilaisen lain koulukunta vaikutti Libanonissa ja Syyriassa. Abbasidit syrjäyttivät vuonna 750 umaijadit. Heidän julmuus johti Libanonissa useisiin kapinoihin.
Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäinen ristiretki valtasi Jerusalemin, ja sen jälkeen ristiretkeläiset suuntasivat myös kohti Libanonin rannikkoa. Tripoli vallattiin 1109, Beirut ja Sidon 1110 ja Tyros vasta 1124 pitkän piirityksen jälkeen. Libanonin maille perustettiin myös kaksi ristiretkivaltiota. Maan pohjoisosa kuului Tripolin kreivikuntaan ja eteläosa Jerusalemin kuningaskuntaan. Ristiretkeläiset eivät saaneet Libanonista pysyvää jalansijaa, mutta heidän jäljiltään on jäänyt paljon tornien, linnojen ja kirkkojen raunioita.
Libanonin valtaus ristiretkeläisiltä alkoi Egyptin johdolla. Saladinin joukot valtasivat Beirutin 1187. Libanonista tuli 1280-luvulla jälkeen osa Mamelukkien sulttaanikuntaa. Mamelukit suostuivat paikalliseen itsehallintoon ja kannustivat kaupankäyntiin. Heidän aikanaan erityisesti Tripoli kukoisti ja Libanonin sisäosat saivat elää melko vapaasti.
Osmanivaltakunnasta mandaattialueeksi Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Osmanit tunkeutuivat Libanoniin Selim I:n aikana 1512–1520. Aluetta päätyi useampaan hallintoalueeseen, ja pohjoisosia johdettiin joko Alepposta tai Tripolista, keskiosia Damaskoksesta ja eteläosia vuodesta 1660 Sidonista. Libanonvuoristoon puolestaan kehittyi osittaisesti itsehallinnollinen alue.
Libanonvuorilla kehittyi Ma’n-suvun ruhtinaskunta. Suku oli tullut vuorille 1120 taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. He asettuivat alueelle ja kääntyivät druusilaisuuteen. Emiiri Fakhr al-Din I sai osmaneilta luvan perustaa oman armeijansa, ja Ma’nin vaikutusvalta saavutti huippunsa Fakhr al-Din II:n aikana 1570–1635. Tämä pyrki jopa saavuttamaan Libanonin itsenäisyyden ja liittoutui Toscanan suurherttuan Ferdinand I:n kanssa. Fakhr al-Din oli jonkin aikaa maanpaossa Toscanassa ja palattuaan vahvisti entisestään asevoimiaan. Damaskoksen kuvernööri Mustafa pašša kärsi 1623 pahan tappion Fakhr al-Dinille Anjarin taistelussa. Fakhr ad Din kukistettiin vasta 1630-luvulla, kun sulttaani Murad IV halusi lopullisesti estää Libanonin itsenäisyyshaaveet. Damaskoksen uusi kuvernööri onnistui voittamaan taistelut, ja Fakhr ad Din teloitettiin Konstantinopolissa 1635.
1800-luvulla Libanoninvuorilla tapahtui merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Tanzimatin myötä yhteiskunnallinenjärjestys muuttui sosiaalisesta hierarkiasta lahkolaisuuteen, jossa uskonnolliset ryhmät asetettiin toisiaan vasten. Vuonna 1860 syntyi konflikti druusien ja maroniittikristittyjen välille.
Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Rajat vedettiin siten, että kristityt jäivät maassa enemmistöksi. 23. toukokuuta 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille. Vuoden 1932 väestönlaskennan mukaan kristittyjä oli 52,8 prosenttia, eikä uutta virallista väestönlaskentaa ole sen jälkeen tehty. Sen perusteella kristityt saivat parlamenttipaikkoja kuuden suhteessa viiteen.pienoiskuva|Syyrian ja Libanonin ranskalainen mandaatti vuonna 1922. Vuonna 1940 edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi Vichyn Ranskalle. Kesäkuussa 1941 sen valloittivat Vapaan Ranskan ja brittiläiset joukot, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. maaliskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranska suostui siirtämään vallan Libanonin hallitukselle 1. tammikuuta 1944 lähtien, ja ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.
Itsenäisyyden aika Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948 ja solmi sen kanssa aselevon 23. maaliskuuta 1949.
Libanonin talous kasvoi voimakkaasti arabimaiden öljykaupan ja Libanonin aseman pankkitoiminnan keskuksena myötä. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin myötä. Häntä seurasi Camille Chamoun.
Libanonin kriisi 1958