Saamelaisten historia juontaa muiden uralilaisten kansojen tavoin Volgan seudulle, nykyisen Venäjän alueelle. Saamelaisten juuret ovat kivikaudella tekstiilikeramiikkaa valmistaneissa ihmisissä, jotka alkoivat liikkua uralilaisten kielten alkukodista, Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen toisen vuosituhannen toisella ja kolmannella neljänneksellä ennen ajanlaskun alkua. Ryhmät käyttivät siirtymiseensä ikivanhoja, jo vuosituhansia käytössä olleita Pohjois-Venäjän jokireittejä. Kielellisesti he olivat länsiuralilaisia. Suomeen nämä ryhmät saapuivat aikaisintaan noin 1600 tai 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Näiden yhteisöjen Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset.
Tekstiilikeramiikan levinneisyyden perusteella näiden, alun perin samaa kieltä puhuneiden yhteisöjen jäseniä, jäi myös Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimaille ja myös vielä edemmäs itään ja kaakkoon. Näistä kansoista kaikki muut paitsi saamelaiset ovat sulautuneet historian saatossa joko slaavilaisiin, itämerensuomalaisiin tai muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Suomeen vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei siirtynyt muualle suomalaisten kielellisten esivanhempien saapuessa maahan aikaisintaan noin 800-luvulla eaa., vaan he vaihtoivat kielensä ajan saatossa itämerensuomeksi.
Keskeisiä vaiheita saamelaisten historiassa ovat siirtyminen keräilystä poronhoitoon, Ruotsin ja Norjan sekä suomalaisten ja venäläisperäisten pomorien ja karjalaisten tulo asuttamaan ja viljelemään maata, heidän tuomansa kulkutaudit ja kristinusko. Myöhemmin on saamelaisuutta pyritty jopa hävittämään. Nykyään vähemmistökansojen kulttuureja ja kieliä on ryhdytty elvyttämään.
Saamelaisten ja saamen kielen alkuperä
Länsiuralilaisia kieliä puhuvia ja tekstiilikeramiikkaa valmistaneita ihmisiä alkoi liikkua Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen toisen vuosituhannen toisella ja kolmannella neljänneksellä ennen ajanlaskun alkua. Ryhmät käyttivät siirtymiseensä ikivanhoja, jo vuosituhansia käytössä olleita Pohjois-Venäjän jokireittejä. Näiden ihmisten Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset. Tekstiilikeramiikan levinneisyyden perusteella näiden, alun perin samaa kieltä puhuneiden yhteisöjen jäseniä jäi myös Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimaille ja myös vielä edemmäs itään ja kaakkoon.Lang 2020:256–257. Näistä kansoista kaikki muut paitsi saamelaiset ovat sulautuneet historian saatossa joko slaavilaisiin, itämerensuomalaisiin tai muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin.Lang 2020:335.
Kielentutkija Ante Aikio on vuonna 2012 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta varhaisella rautakaudella, aikavälillä 300 eaa.–500 jaa.). Äskettäin on perusteltu kantasaamen hajoamisen ajoittamista ensimmäisille ajanlaskun alun jälkeisille vuosisadoille.Piha, Minerva & Häkkinen, Jaakko 2020: Kantasaamesta eteläkantasaameen. Lainatodisteita eteläsaamen varhaisesta eriytymisestä. https://journal.fi/sananjalka/article/view/95727 Etelä-Suomessa suomen ja itämerensuomen tavoin uralilaisiin kieliin kuuluneeseen kantasaameen vaikutti tuntematon, ei uralilainen ja ei-indoeurooppalainen substraattikieli.
Tällaisia, ei-uralilaisia ja ei-indoeurooppalaisia kieliä, joita puhuttiin Euroopassa ennen uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten leviämistä, on nimitetty paleoeurooppalaisiksi kieliksi (vertaa paleosiperialaiset kielet Siperiassa). Todennäköisesti paleoeurooppalaiset kielet ovat jakautuneet lukuisiin eri kielikuntiin. Niitä on esiintynyt myös muualla Euroopassa ja niistä on jäänyt substraatteja myös indoeurooppalaisiin kieliin.
Jo nykyisessä eteläisessä Suomessa tai jossakin Suomesta Karjalaan ulottuvalla alueella syntyi myös saamelaisten nykyinen omankielinen kansallisuuden nimitys. Se on alkujaan sama sana kuin hämäläisten suomalaisten omakielinen nimitys "hämäläiset".
Kun kantasaame levisi pohjoiseen, tapahtui siellä asuneiden, toisen tuntemattoman paleoeurooppalaisen kielen puhujien kielenvaihto ja saamelaiset etnisenä ryhmänä nykyisessä mielessä muodostuivat. Myös näistä nykyisen lapin alueella puhutuista tuntemattomista kielestä jäi nykyisiin saamelaiskieliin runsaasti lainasanoja, joista monet liittyvät etenkin paikallisiin luonnonoloihin.
Mainintoja saamelaisista viikinkiajalla thumb|270px|vasen|Lappalaisia metsästämässä. Piirtäjänä Olaus Magnus vuonna 1555. Saamelaisten historiaa viikinkiajalta tunnetaan muiden kirjoittamien lähteiden kautta, saamelaisilla ei omaa kirjallisuuttaan vielä tuolloin ollut. Viikinkiaikana saamelaisten asuinalue ulottui nykyistä etelämmäksi. Saamelaiset tulivat useimmiten hyvin toimeen skandinaavien kanssa. Saamelaisia tiedetään kirjallisten lähteiden ja hautalöytöjen perusteella muuttaneen Islantiin. Skandinaavit ja saamelaiset myös avioituivat keskenään. Harald Kaunotukka avioitui Snæfríðr-nimisen saamelaisnaisen kanssa, joka oli puolestaan Svási-nimisen saamelaispäällikön tytär. Selkein erotus saamelaisten ja skandinaavien välillä kielen ohella oli metsästys ja keräily, joka oli tuolloin saamelaisten erikoisuus. Saamelaiset myivät metsästämiensä eläinten nahkoja skandinaaveille ja paikoittain skandinaavihallitsijat verottivat heitä nahoilla.
Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. Tästä aiheesta ks. erityisesti ruotsalaisen arkeologin Inger Zachrissons töitä (ks. alh.). (Katso myös: Limes norrlandicus)
Saamelaisalue historiallisella ajalla Tietoja saamelaisista on historialliselta ajalta eteläisestä Suomesta. Lähes koko Suomesta, ei vain Pohjois-Suomesta, tavataan saamelaisperäisiä paikannimiä ja lainasanoja. Saamea puhuttiin vielä 1400-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, 1500-luvulla Järvi-Suomessa ja 1600-luvulla Kainuussa.
Oulujärven alueella saamelaisasutusta on ollut perimätiedon mukaan viimeksi 1600-luvulla, vielä Ruotsin kruunun alaisten suomalaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten käymien rappasotien jälkeen.
Keminsaamelaisia tiedetään olleen Kittilässä, Sodankylässä, Sallassa ja Kuusamossa 1500-luvulta 1700-luvulle. 1700–1800-luvulla tapahtui kuitenkin kielellinen sulautuminen suomenkielisiin uudisasukkaisiin.
Myös nykyään Venäjään kuuluvassa Karjalassa tiedetään sekä historiallisten lähteiden että paikannimien perusteella asuneen saamelaisia nykyistä paljon etelämpänä. , ,
Saamelaiset, lappalaiset ja lappilaiset
thumb|200px|Saamelainen reessä, taustalla revontulet. Maamme-kirjan kuvitusta vuodelta 1876.
Lappalainen on ulkopuolisten antama nimitys saamelaisille. Saamelainen (sápmi) taas on saamelaisten omakielinen sana, jolla on vastineensa kaikissa saamen kielissä. Tämä todistaa sen hyvin vanhaksi. Kirjallisista lähteistä se löytynee ensimmäistä kertaa 1600-luvulla Johannes Schefferuksen esiin tuomana. Suomesta löytyy mainintoja 1800-luvun lehdistä, että "lappalaiset" käyttivät itsestään saame-nimitystä. Nimitys yleistyi saamelaisten oman poliittisen aktiivisuuden lisäännyttyä Ruotsissa ja Norjassa 1900-luvun alusta alkaen ja Suomessa II maailmansodan jälkeen. Lappalainen säilyi suomen yleiskielessä vallitsevana nimityksenä kuitenkin 1980-luvulle asti.Lehtola, 2012, s. 27. Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen pidetään halventavana. Sana lappilainen taas tarkoittaa Lapissa asuvaa ihmistä riippumatta hänen etnisyydestään. Rajoin rikottu kansa. Oktavuohta. Saamelaistietoa opetukseen. Saamelaiskäräjät. Vastaava toim. Ulla Aikio-Puoskari. https://www.oktavuohta.com/historia-artikkeli Luettu 28.2.2021.
Kantasaamen on otaksuttu olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria on oletettu harjoitetun Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena.
Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” olisi sen sijaan yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan olisi saamelaisen synonyymi. Tätä käsitystä on arvostellut Veli-Pekka Lehtola. Myös Ante Aikio katsoo eteläisen Suomen lappalaisten olleen saamelaisia. Perusteena tälle on, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla.
Lapin valtiollisten rajojen muotoutuminen
Ruotsin, Norjan ja Venäjän (alun perin Novgorodin) saamelaisilta kantamat verot toimivat perustana Lapin valtiollisten rajojen muotoutumiselle. Keskiajalla Ruotsi verotti viittä lapinmaata eli Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappia sekä lisäksi Jäämeren Lappia Tiitisvuonosta Varankiin. Kuningas Maunu Ladonlukko (1275–1290) uskoi veronkannon ns. pirkkamiehille.
Norja verotti keskiajalla Jäämeren rannikon lapinkyliä Snåasesta Varankiin, Koltan Lappia ja Kuolan Lappia sekä sisämaan lapinkyliä Rounalasta Inariin.
Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuun ottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa Utsjoelta Koutokeinoon.
Useimmat lapinkylät joutuivat maksamaan veroja kahdelle valtakunnalle ja monet jopa kolmelle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin todelliseen omistukseen. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea Iivaarasta Inarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.
Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen osan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyteen omistukseensa koko Jäämeren Lapin. Koska Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia, Venäjä puolestaan varmisti omistukseensa nämä alueet.
Knäredin rauhan jälkeen Lapissa oli kaksi yhteisaluetta: ruotsalais-norjalainen yhteisalue ja norjalais-venäläinen yhteisalue. Ruotsalais-norjalaiseen yhteisalueeseen kuuluivat Aviovaara, Koutokeino, Lappojärvi, Teno ja Utsjoki Tornion Lapista sekä Inari Kemin Lapista. Käytännössä Ruotsi hallitsi aluetta. Norjalais-venäläiseen yhteisalueeseen kuuluivat Koltan Lapista Näätämö, Paatsjoki ja Petsamo. Käytännössä Venäjä hallitsi aluetta. Vaikka pääosa Kemin Lappia kuuluikin Täyssinän rauhan jälkeen kiistattomasti Ruotsin omistukseen, sitä on Venäjän säilyttämän verotusoikeuden perusteella joskus nimitetty ruotsalais-venäläiseksi yhteisalueeksi ja Inaria vastaavasti ruotsalais-norjalais-venäläiseksi yhteisalueeksi.
Ruotsin kruunu avasi kahdella asetuksella saamelaisten asuttaman alueen rajat uudisasukkaille 1600-luvun lopulla. Sen jälkeen alueelle muutti Itä-Suomesta kaskenpolttoa harjoittavia uudisasukkaita.
Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen omistukseen Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja neljänneksen Utsjoen lapinkylistä.