pienois|Saamelainen noitarumpu. pienois|Seita, saamelaisten pyhä kultti- ja uhripaikka. Saamelainen muinaisusko tarkoittaa saamelaisten uskonnollisia tapoja ja uskomuksia, joita esiintyi ennen kristinuskon valtakautta. Muinaisusko ei ollut yhtenäinen uskonto, vaan siihen kuului erilaisia saamelaiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä. Perinteinen maailmankuva perustui ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Ihmisen ja eläinkunnan välinen raja oli niin häilyvä, että erilaiset eläimen ja ihmisen muodonmuutokset olivat yleinen uskomus.

Saamelaisten alkuperäisessä uskomusmaailmassa kaikella elollisella oli sielu. Ihmisellä oli useita sieluja, joista ruumissielun lähteminen tarkoitti kuolemaa. Vapaasielu puolestaan liikkui suhteellisen vapaasti. Se saattoi kuitenkin joutua myös vangiksi vainajalaan, mikä aiheutti vakavan sairastumisen. Tällaisessa kriisitilanteessa pyydettiin apua lapinnoidalta eli šamaanilta, joka pystyi menemään transsiin rummuttamalla noitarumpua ja laulamalla. Lapinnoita oli saamelaisyhteisöjen tärkeä jäsen, sillä hän pystyi toimimaan tuonpuoleisessa yhteisön hyväksi.

Saamelaisten tärkeimpiä palvonta- ja uhripaikkoja olivat seidat, jotka olivat pääosin erityisiä kiviä tai kallioita, joilta pyydettiin menestystä. Vaikka seidat olivatkin vain heikosti personoituja, saamelaisilla oli myös joitakin jumalia. Tiedot vanhoista jumalista ovat tosin epävarmoja. Läntiset saamelaiset ovat tunteneet ylimpänä jumalana Radienin. Saamelaisilla oli lisäksi monenlaisia haltijoita ja maahisia. Maahiset ovat olleet keskeisiä uskomusolentoja, ja niitä on pidetty eräänlaisina ihanneihmisinä. Näiden vastaparina tunnetaan myös pimeän puolen stállu-olentoja.

Saamelaisten muinaisusko sai jo varhain piirteitä kristinuskosta, joten siitä on mahdoton esittää täysin luotettavaa tietoa. Saamelaisten aktiivinen käännytys kristinuskoon alkoi 1600-luvulla. Vanhat tavat säilyivät kuitenkin pitkään, ja vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla on todisteita yksilöllisestä seitojen palvonnasta. Saamelaisten kulttuurinen herääminen 1900-luvun lopulla on muuttanut myös suhtautumista muinaisuskoon. Noitarumpu on yleinen kuva-aihe ja Pohjois-Norjassa saamelaisesta šamanismista on tullut keskeinen osa new age -liikettä.

Määritelmä

Saamelainen muinaisusko on määritteenä hankala, sillä sillä ei ole samanlaista yhtenäistä, kirjoitettua oppia kuin esimerkiksi kristinuskolla. Saamelaisen kulttuurin uskonnolliset piirteet ovat olleet osa elämän ekologista taustaa, ja monet saamelaisten uskontoon liitetyt piirteet olivat kiinteä osa saamelaisten elämäntapaa ja -filosofiaa. Siihen liittyvään mytologiaan kuului kansanperinnettä, sanoja, nimiä, tapoja ja käyttäytymistä. Saamelaisten muinaisuskosta on lähes mahdoton esittää täysin luotettavia tietoja, sillä saamelaiset ovat olleet yhteydessä useiden muiden kansojen, erityisesti suomalaisten ja skandinaavien kanssa. Kristillinen kulttuurikin on vaikuttanut saamelaisiin jo 1200-luvulla. Saamelaisten uskomusmaailma on hyvin kerrostunutta, ja siinä on monia yleisarktisia, skandinaavisia ja kristillisiä piirteitä. Osa aineksista on lisäksi puhtaan saamelaisia. Muinaisuskon tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, että monet varhaisista kuvauksista saamelaisten ”pakanallisista” käsityksistä on kirjoitettu kristillisestä taustasta käsin, ja se, että esimerkiksi monissa säilyneissä noitarummuissa on jo kristillistä symboliikkaa.

Muinaissaamelainen maailmankuva

Perusta

Saamelaisten perinteisen uskon maailmankuva on perustunut ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Se heijastaa kokonaisuudessaan ihmisen, luonnon ja jumalien tai muiden voimien välistä suhdetta. Kaikkeus kattoi sekä aineellisen että henkisen maailman, ja sekä ihmisen että yhteisön sisäistä ja ulkoista maailmaa ylläpidettiin erilaisten rituaalien avulla.Sergejeva 2000, s. 221.

Ihminen ja luonto ovat saamelaisessa perinteessä toisistaan riippuvia kokonaisuuksia. Luontoa ja kaikkea siihen kuuluvaa saatettiin jopa sinutella. Esimerkiksi kuolansaamelaisten joiuissa on ollut luonnollista sanoa vaikkapa ”järviakkaseni” tai ”sinä, kaunis tunturini”.

Maailmankaikkeus

Tietoja saamelaisten käsityksestä maailman synnystä on säilynyt vain vähän. Niiden perusteella on kuitenkin oletettu, että saamelaiset uskoivat toistuvasti luotaviin ja tuhoutuviin maailmoihin. Saamelaisten myyttisestä maailmankäsityksestä on jäänyt paremmat tiedot. Saamelaiset jakoivat maailman kolmeen kerrokseen, jumalten yliseen maailmaan, ihmisten ja maanpinnan välittömässä läheisyydessä olevaan keskiseen maailmaan sekä vainajien ja pimeiden henkien aliseen maailmaan. Keskisessä maailmassa tämän- ja tuonpuoleinen läpäisivät toisensa, joten keskinen maailma sisälsi itsessäänkin paljon tuonpuoleisuutta.

Muiden suomalais-ugrilaisten kansojen tapaan saamelaisetkin tunsivat taivaankantta kannatelleen maailmanpatsaan. Se päättyi maailmantappiin eli Pohjantähteen (Boahjenásti), jota ympäri maailmankaikkeus näytti kiertävän.

Saamelaisten uskoon on aina kuulunut käsitys maailmanajan loppumisesta. Muinaissaamelaisten uskomusten mukaan maailmanajan loppua ei seuraa uudelleen luominen vaan elottoman ja elollisen maailman suuri tuho.Pentikäinen 1995, s. 156. Eskatologialla eli maailman viimeisiä tapahtumia käsittelevällä opilla ei kuitenkaan ole ollut kovin suurta asemaa uskonnossa. Vanhoissa kirjallisissa lähteissä on kuitenkin paljon mainintoja asiasta, mikä johtunee siitä, että tietoja ovat keränneet kristityt saarnaajat.Sergejeva 2000, s. 222–223.

Saamelaiset tunsivat kaksi myyttistä maailmanloppua. Kumpikin edustaa tähtitaivaalle sijoittuvaa niin sanottua astraalimytologiaa. Toisena vaihtoehtona maailma saattaa tuhoutua tähtien sodassa, jossa Pohjantähti ja koko maailmanpatsas ammutaan alas. Tämän torjumiseksi läntiset saamelaiset vahvistivat kerran vuodessa maailmanjärjestystä pystyttämällä kultillisen maailmanpatsaan, joka oli koivun kanto tai koivupölkky. Toisena vaihtoehtoisena tapana myyttiset metsästäjät Gállábártnit ampuvat tähtikuviosta muodostuvan alkuhirven. Itäsaamelaisten maailmanloppu on tapahtunut myös taivaallisen metsästysdraaman kautta. Siinä Tiermes-ukkosenjumala ajaa takaa taivaallista kultasarvista alkupeuraa jousenaan sateenkaari ja nuolinaan salamoita. Tiermeksen tapettua alkupeuran tähdet putoavat taivaalta, kuu ja aurinko sammuvat ja maa tulee elottomaksi.

Kulttuurin synty

Vaikka saamelaisilla ei ole varsinaisia maailman syntyyn liittyviä myyttejä, heillä on vahva omaan kansaansa ja sen elinkeinon alkuun liittyvä mytologia. Nämä myytit on koodattu eeppisiin jaksoihin, joista tunnetuin on ”Päivän pojan kosiomatka jättiläisten maahan” -niminen joiku. Se kertoo siitä, kuinka Päivän (Auringon) poika lähtee jättiläisten maahan kauas pohjoiseen. Poika tuo monien seikkailujen jälkeen mukanaan jättiläisen tyttären, jonka kanssa tämä menee naimisiin. Auringon pojan ja jättiläisen tyttären poikia kutsuttiin jo tässä vaiheessa nimellä Gállábártnit, jotka olivat ensimmäisiä saamelaisia. Aurinko oli tyytyväinen pariskunnan liittoon, antoi heille ensimmäisen peuralauman ja opetti samalla poikansa metsästämään. Tarinan kulttuuriheeroksia ovat sekä Gállábártnit, jotka keksivät sukset, ja Aurinko, joka antoi peurat.

Ihmiskäsitys: antropologia

Sielu

Saamelaiset pitivät koko luontoa elävänä, ja jokaisella elävällä olennolla oli sielu. Saamelaisten sielukäsitys oli pluralistinen eli siinä oli useita sellaisia henkisiä ulottuvuuksia, joita uskontotieteellisesti voi kutsua sieluksi. Näitä ovat ruumis-, vapaa- ja haltijasielu. Saamelaisten alkuperäistä nimitystä näille ei ole tiedossa, mutta saamelaiset ovat käyttäneet pohjoissaamelaisia nimityksiä heagga (vrt. suomen henki) ja lievla (suomen löyly) sekä germaanilainaa siellu. Historiallisista lähteistä ei kuitenkaan ole kyetty päättelemään, mihin sieluihin nimitykset olisivat erityisesti liittyneet.Pulkkinen 2011, s. 242–243.

Ruumissielu oli yksinkertainen ruumiintoimintoja ylläpitävä sielu. Henkilö kuoli, kun ruumissielu lähti ruumista. Vapaasielu oli puolestaan jossain määrin riippumaton fyysisestä elämästä ja saattoi liikkua vapaaehtoisesti ruumiin ulkopuolella. Vapaasielu saattoi poistua ruumiista muun muassa unessa, šamaanin transsissa ja vakavan sairauden aikana sielunmenetyksen tilassa. Vapaasielu kantoi myös persoonallisuutta ja jälleensyntyi sukukohtaisesti. Vapaasielun tyyssija näyttäisi jollakin tavalla olevan luuranko. Ihmisen kuoltua ihminen saattoi saada vainajalassa uuden vainajalaruumiin, jos luuranko oli ehjä ja kokonainen. Todennäköisesti tästä syystä saamelaiset ovat pelänneet hukkumalla tai petojen syömäksi joutumalla kuolemista, koska jos luuranko katoaa tai tuhoutuu, vainajalassa ei voinut saada uutta ruumista.

Kolmantena sielutyyppinä erotetaan niin sanottu haltijasielu. Se näyttäytyi usein enteenä henkilön saapumista, etiäisenä (ovdasaš), joka oli ”omistajansa” näköinen, sielullinen kaksoisolento. Etiäisillä on hyvin keskeinen asema saamelaisessa nykykansanperinteessä.

Vainajala

Saamelaiset uskoivat kuolleen näkymättömän osan eli sielun lähtevän pois elävien ilmoilta. Saamelaiset ovat hahmottaneet vainajalan sijainneen maan alla. Yleisin nimitys sille on Jábmiidáibmu, joka viittaa kuolleiden sielujen valtakuntaan. Itäsaamelaiset ovat kutsuneet kuitenkin paikkaa nimellä duot ilbmi (”tuonpuoleinen”).Pentikäinen 1995, s. 214. Vainajalassa ihmiset – saatuaan uuden ruumiin – elivät vanhojen lähteiden mukaan suurin piirtein samanlaista elämää kuin maan päälläkin. Uudessa maailmassa kaikki oli periaatteessa samankaltaista, tosin kaikki oli ylösalaisin.

Vaikka saamelaisten käsitys tuonpuoleisesta on melko vanhakantainen, siihenkin on liittynyt ajatus palkkiosta ja rangaistuksesta. Ihmisen elämä vainajalassa muotoutui sen mukaan, miten hänestä oli eläessään joiuttu, toisin sanoen siitä, millainen maine henkilöllä oli.

Kuolleiden kohtaaminen

Saamelaiset uskoivat niin sanottuun ”sieluaikaan”, joka on aika, joka menee vainajan siirtymiseen kuolleiden yhteisöön. Kuolleella ei ollut lupa ilmestyä eläville enää sieluajan jälkeen. Sieluaikana ne olivat kuitenkin eräänlaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa, jolloin oli jopa odotettavaa, että vainaja ilmaantuisi sukulaisilleen esimerkiksi unissa.Pentikäinen 1995, s. 218. Vaikka noidat olivat jatkuvasti tekemisissä vainajahenkien kanssa, tavallista ihmistä vainajat kuitenkin kammottivat.Pulkkinen 2011, s. 244–245.

Kuolleen yllättävä kohtaaminen on saamelaisessa vainajauskossa melko keskeinen piirre. Sitä pidettiin vaarallisena, koska ihminen voi sen takia mennä tiedottomaksi, menettää puhekykynsä tai tulla mielisairaaksi.Pentikäinen 1995, s. 219–220. Kuolleiden kohtaamisesta aiheutuvaa voimattomuutta on sanottu ráimmahallan-tilaksi. Tämä liittyy erityisesti niin sanottuun eahpáraš-perinteeseen. Nimellä eahpáraš viitataan kummittelevaan lapsivainajaolentoon, ja se pohjautuu suomen kielen sanaan ’äpärä’. Uskomus on omaksuttu vasta itäisten ja läntisten saamelaisten kulttuurierojen alettua muotoutua, sillä itäsaamelaiset eivät tunne perinnettä. Se on myös yleinen uskomus, sillä kansatieteilijöiden keräämässä aineistossa on paljon kertojan itsensä tai hänen lähipiirinsä kokemia eahpáraš-kohtaamisia.Pentikäinen 1995, s. 221–222.

Pyhä

Pyhyyden käsite

Pyhän käsitettä ei pysty yksiselitteisesti määrittelemään, mutta kansanuskossa kaikkia jokapäiväisestä elämästä poikkeavaa käyttäytymistä vaativia asioita ja ilmiöitä voidaan nimittää ”pyhiksi”. Tällaiset ilmiöt erotetaan usein arjesta erilaisin rituaalisin määräyksin tai tabuin. Pohjoisilla pyyntikansoilla pyhä ja arkinen tai tämän- ja tuonpuoleinen eivät erotu toisistaan yhtä selvästi kuin länsimaisessa perinteessä.