Sārnaten suoasuinpaikka () on arkeologinen kohde Latvian länsiosassa Kuurinmaalla. Se sijaitsee noin 35 kilometriä Ventspilsin kaupungista etelään. Sitä tutkittiin 1930–1950-luvuilla, ja kaivauksien aineisto on valottanut hyvin neoliittisen kivikauden elämää kosteikkojärven elinympäristössä. Aineisto on ajoitettu ajanjaksolle 4 400–2 800 eaa. eli keskiselle neoliittiselle kivikaudelle. Kohde on hyvä esimerkki suoarkeologian mahdollisuuksista elävöittää muinaista elämää.
Tutkimusalue thumb|Sārnaten suoasuinpaikan löytöaineistoa. Kuvassa piistä työstettyjä nuolenkärkiä. Latvian kansallismuseo (historia). Sārnate on alueen kylän ja lähellä virtaavan joen nimi. Paikka sijaitsee noin kaksi kilometriä Itämeren rannasta. Kaivausalue sijaitsi suon ja pellon reunalaueella, jossa avatut kaivausalueet muodostivat noin kilometrin pituisen ja 50 metriä leveän vyöhykkeen. Tämä on ilmeisesti ollut muinaisen järven ranta-aluetta, sillä joidenkin asumusten alta löytyi maahan iskettyjä pystypaaluja, ja niiden läheltä löydettiin veneiden jäännöksiä. Puu- ja luuesineiden hyvä säilyvyys saattaa johtua niiden joutumisesta rantaveteen ja pohjalietteeseen.
Tutkimushistoria Sārnaten suoasuinpaikka havaittiin suopellon ojia kaivettaessa, kun esille tuli meripihkaa, keramiikkaa, piisäleitä sekä puu-, sarvi- ja luuesineitä. Arkeologisia kaivauksia alueella ovat tehneet ensin Eduards Šturms (1895–1959) ja sitten Lūcijas Vankina (1908–1989) vuosina 1938–1959.
Muinaisjäännökset havaitsi koulumestari Jānis Drēbe suonkuivatuksen aikana vuosina 1937 ja 1938. Šturms tutki aluetta vuosina 1938–1940 ja ehti tutkia 27 löydetystä kohteesta vain kahdeksan ennen toisen maailmansodan syttymistä. Šturms pakeni sotaa Saksaan, jossa hän työskenteli Hampurin lähellä Pinnebergissä ja myöhemmin Bonnissa. Hän julkaisi Bonnissa osan tutkimuksistaan. Tähän aikaan Sārnaten asuinpaikkojen uskottiin kuuluvan pronssikauteen.
Koska alue oli lupaava, sen tutkimista jatkettiin Vankinan johdolla vuonna 1949. Sārnate oli useiden vuosien ajan Latvian neuvostotasavallan tärkein arkeologinen kohde, jota kaivettiin vuosina 1949 ja 1953–1959. Työskentelyä haittasivat pätevän henkilökunnan puute, vetisen suoympäristön haitat ja Neuvostoliiton asettamat merenrannikoiden suojavyöhykkeet, joissa sai työskennellä vain rajavartioston luvalla. Vankina tutki 30 kohdetta lisää eli yhteensä 2 876 m². 1950-luvulla löydettiin myös kampakeramiikkaa, mikä laajensi ajoitukset kivikaudelle.
Alueen kaivaustyöt loppuivat vuonna 1959, ja 1960-luvulla tehtiin ensimmäiset radiohiiliajoitukset, joiden perusteella koko aineiston katsottiin olevan kivikautista. Aihetta ovat kirjoituksissaan sivunneet muun muassa Timofejev, Loze, Doluhanov, Zvelebil, Rowley-Conwy, Murniece, Bērziņš ja Baiba Dumpe. 1990-luvulla aineistoa luetteloitiin, tutkittiin ja konservoitiin uudelleen. Löytömateriaalista on tehty uusia radiohiiliajoituksia, joilla se on kytketty kalibroituun aikajanaan. Vuonna 2008 käytiin kaivausaineistoa uudelleen läpi, ja Bērziņš laati asiasta väitöksen.
Laimdota Kalniņa on tehnyt kaivausmateriaalista siitepölyanalyysin, jonka mukaan seudulla aloitettiin viljely noin 3 000 eaa..
Suurinta osaa Sārnaten löydöistä säilytetään Latvian kansallismuseon arkeologian osastolla. Se käsittää muun muassa 10 042 keramiikanpalasta, 511 piityökalua ja 5 183 pii-iskosta, 387 meripihkaesinettä, 175 palaa työstämätöntä meripihkaa ja 2 799 palaa meripihkan työstöjätettä ja 514 ehjää kiviesinettä tai niiden katkelmia (usein verkonpainoja). Suoturpeessa on säilynyt myös paljon orgaanista materiaalia. Talteenotettujen 168 puuesineen joukossa on muun muassa 36 melaa, 23 pähkinän murskausvasaraa ja 18 puukauhaa. Kaarnasta tehtyjä esineitä on löydetty 152, joista useimmat ovat verkkojen kellukkeita. Myös langan-, narun- ja verkonkatkelmia on säilynyt. Luu-, sarvi- tai hammasesineistä 15 oli kaapimia ja 11 jotain muuta.
Keramiikka Kivikautisten etnisten ryhmien ryhmittely kulttuurien mukaan perustuu neoliittisen kauden osalta keraamisten astioiden muotoiluun, seosmateriaaliin, maalaamiseen ja koristeluun. Ryhmittelyä täydennetään muiden epäorgaanisten löytöjen avulla. Orgaanista materiaalia on ylipäätään löydetty niin vähän, että sillä voi ainoastaan täydentää muiden esineiden avulla tehtyä määrittelyä. Sārnatessa on keraamista materiaalia runsaasti.
Sārnatesta on löydetty kolmea keramiikan tyyppiä. Ajallisesti vanhinta traditiota edustavat kampakeraamiset astiat. Tätä tyyppiä Vankina ei ajoittanut, sillä hän piti sitä hyvin tutkittuna ja hyväksyi sen ajoitukset. Sārnaten keramiikan ajoittaminen epäonnistui sikäli, että nykyiset ajoitukset siirsivät jatkettiin varhaisen Sārnaten vaiheen keramiikaksi määrittämänsä myöhäiseksi vaiheeksi ja päinvastoin. Uudet tutkimukset on tehty ajoittamalla asuipaikalta nuotiohiiliä ja puuesineitä. Voidaan siis puhua varhaisesta ja myöhäisestä Sārnaten keramiikasta, koska niiden astiat poikkeavat toisistaan selvästi ja niitä käytettiin peräkkäisinä aikakausina.
Kampakeramiikka Kampakeramiikkaa valmistavan väestö asutti tutkitut asuinpaikat noin 4 400 eaa. Koska kampakeramiikka oli huonosti poltettua, sen pintakuviot ovat säilyneet heikosti. Tästä syystä se luokittuu helpommin myöhäiskampakeramiikaksi kuin tyypilliseksi kampakeramiikaksi. Keramiikka on koristelultaan, seosaineiltaan ja muotoilultaan heterogeenista, mikä saattaa viitata sekaväestöön. Keramiikan raaka-aine valmistettiin sekoittamalla saveen pääasiassa kivimurskaa ja joskus simpukan rouheen ja kasviskuidun seosta. Kaikkia astioita ei käytetty keittämiseen, vaan niiden arvellaan olleen myös säilytysastioita.
Varhainen Sārnaten keramiikka Varhaisen Sārnaten keramiikan ajoitukset mahtuvat kaikki välille 4 365–3 780 (kalibroituna) eaa. Keramiikka muistuttaa kampakeramiikkaa, mutta se eroaa siitä koristelun ja astian reunan muotoilun osalta. Myös raaka-aineen seosmateriaalit poikkeavat toisistaan. Varhaisen tyylin astioissa seosaineena käytettiin pääasiassa simpukankuorirouhetta, mutta välillä myös kasvinkuituja ja harvoin kivimurskaa. Näitä astioita on tutkimuksen mukaan korjattu poraamalla ja liimaamalla, mitä ei havaittu kampakeramiikassa. Suurinta osaa astioista käytettiin nuotiolla keittämiseen. Astioiden tilavuuksien arvioidaan olevan noin 10–30 litraa, joskin suurimmat saattoivat olla kaksi kertaa suurempia.
Myöhäinen Sārnaten keramiikka Myöhäisen Sārnaten keramiikan ajoitukset mahtuvat välille 3 630–2 850 eaa. Tämä myöhäinen valmistustraditio sekoitti saveen pääasiassa simpukankuorien rouhetta, mutta kasvikuituja käytettiin harvoin. Siitä valmistettiin sekä perinteisiä pyöreitä astioita että soikeita matalia maljoja. Pyöreiden astioiden halkaisijat olivat keskimäärin 30 cm, kun pienin oli 10 cm ja suurin noin 55 cm.
Astioiden muotoilu muuttui siten, että astian kyljet pullistuivat ulospäin ja suuaukko kutistui pienemmäksi. Aiempi kartiomainen olemus muuttui pyöreämmäksi, mikä helpotti astian kantamista yhdellä kädellä. Astian pohjassa sen kärjessä saattoi olla ulkoneva nuppi, ja astian kylkiä kiersi vain muutama koristenauha, jossa esiintyi solmusyheröitä tai muita kuvioita. Suurinta osaa astioista käytettiin keittämiseen nuotiolla. Lukuisia astioita oli korjattu poraamalla ja liimaamalla. Astioiden tilavuudet vastaavat varhaista traditiota.
Soikeat maljat ovat myöhäisen Sārnaten tradition uusi astiatyyppi. Maljat ovat noin 6–14 cm leveitä, 14–22 cm pitkiä ja 3–7 cm syviä. Muotoilu on pyöreätä ja kuppimaista, seinämät ovat alle senttimetrin paksuisia. Astioiden sisäosat ovat vaaleita, mutta reunat tummia. Maljojen käytöstä on esitetty erilaisia arvioita, joista öljylamppu on idealtaan suosituin. Maljaan mahtuva, tilavuudeltaan noin 140 cm³ oleva hylkeenrasva palaa noin 5 tuntia. Samanlaisia lamppuja käytettiin myös Tanskassa Erteböllen kulttuurissa. Valoa on ehkä käytetty sisällä askarrellessa ja ulkona yökalastuksessa.
Muut esinelöydöt Verkonkohoja Lukuisie männystä valmistettujen kaarnaesineiden, joissa on reikä reunassa tai keskellä, arvellaan olevan verkon kellukkeita tai katiskan merkkejä. Reiän paikka on selvästi harkittu, mikä viittaa erityiseen käyttöön. Samanlaisia kaarnaesineitä on tavattu myös mesoliittisilla kohteilla Venäjällä (Antrean verkko, Vis I ja Veretje I). Kampakeraamisella asuinpaikoilla ei orgaanisia kellukkeita ole säilynyt, mutta painojen lukumäärästä on päätelty, että verkkokalastus ei ollut vielä niin yleistä kuin varhaisen ja myöhäisen Sārnaten tradition asuinpaikoilla. Varhaisilla asuinpaikoilla kaarnakellukkeet olivat pieniä, mutta myöhäisillä asuinpaikoilla niiden kokoon tuli vaihtelua.
Useimmat kaarnakellukkeet olivat reiättömiä. Narukiinnitykset varmistettiin uurtamalla kellukkeen päihin kolot tai veistämällä kaarnan pituussuuntaan molemmille puolille urat. Näihin kiedottiin niintä tai tuohinauhaa, jolla kelluke kiinnitettiin verkkoon tai muuhun pyydykseen. Varhaisella Sārnaten kaudella kellukkeet olivat noin 5,9−10,5 cm pitkät ja 2,4−3,4 cm leveät. Ne valmistettiin huolellisesti suorakulmaisen muotoisiksi, mutta niiden kulmat pyöristettiin ja päihin veistettiin kolot. Traditio muuttui hieman myöhemmin, kun kellukkeisiin alettiin veistää myös pitkittäin urat ja osa kellukkeista valmistettiin soikeiksi. Reikien poraaminen kellukkeisiin on mesoliittinen traditio, ja uurtaminen tuli käyttöön neoliittisella kaudella. Osassa oli pitkittäinen tai jopa neliön muotoinen reikä. Vaikka samaa esiintyy muillakin asuipaikoilla, niiden merkitystä ei tarkalleen tiedetä.
Sārnaten asuinpaikalta löydettiin 23 tuohirullaa, jotka valmistettiin leikkaamalla tuohesta suorakulmainen pala, joka kuivuessaan käpertyi itsekseen rullalle. Tuohi ei vety helposti ja käy pienestä kellukkeesta, johon on helppo pujottaa naru. Tapa on tunnettu lähiseutujen neoliittisilla asuinpaikoilla, ja esimerkkejä niiden käytöstä on Latvian lähimenneisyydessä.
Kivipainoja Löydetyt kivipainot painoivat yleensä 20−40 grammaa, mutta myöhemmässä Sārnaten keramiikan traditiossa niiden koko kasvoi hieman. Näin kevyt paino liittyi ilmeisesti verkkokalastukseen. Alapaulan kiinnitystä varten kiven päihin uurrettiin joskus kolot sitomisen helpottamiseksi. Toinen todettu tapa oli kääriä kivi tuoheen, jonka päät sidottiin yhteen. Isommat kivet tyydyttiin pelkästään kietomaan narulla tai tuohinauhoilla. Isoihin kiviin tehtiin myös kolot päihin tai suurimpiin kiviin sivuille. Isommat kivet olivat ilmeisesti verkkojen tai katiskojen ankkureita. Painojen valmistus esimerkiksi Šventojin asuinpaikalla oli samantapaista.
Kalastusverkot Erään asuinpaikan lieden läheltä löytyi verkon jäänteet. Verkko oli osittain maatunut, mutta jäljellä oli vielä narua, siimaa, painoja ja kellukkeita. Painoina oli kuusi kappaletta pieniä pyöreitä kiviä, joista kahdella oli vielä jäljellä tuohikääreet. Verkon yläpaulan kellukkeina oli kymmenen kappaletta pieniä reiättömiä kaarnanpalasia. Kolmessa niistä oli jäänteitä sidoksista, jolla ne kiinnitettiin yläpaulaan. Sitomisen helpottamiseksi kahdeksaan palaseen oli veistetty pitkittäiset urat ja kolmelle päihin kolot. Erikoisin kelluke oli pieni soikea kaarnanpala, jossa oli keskellä soikea aukko, pitkittäiset urat ja päissä vielä kolot. Tämän kellukkeen erikoistehtävää ei tiedetä, vaikka reikään voisi pujottaa tikun.
Verkko oli maatunut, eikä ja verkon kokoa pystytty enää päättelemään. Myös käytetyt solmut jäivät tunnistamatta, mutta vaikutti siltä, että verkon lankoja oli solmittu edestakaisin solmusta solmuun. Siima oli 1−1,5 millimetriä paksua, ja materiaalina oli jotakin niintä eli lehmuksen kuoresta valmistettua kuitua, mutta niinen lajia ei pystytty määrittämään. Ylä- ja alapaulasta oli säilynyt muutama katkelma.