Valtakunnankonkordaatti () on Pyhän istuimen ja kansallissosialistisen Saksan 20. heinäkuuta 1933 solmima konkordaatti eli valtiosopimus, joka säätelee roomalaiskatolisen kirkon ja Saksan valtakunnan välisiä suhteita sekä kirkon asemaa valtiossa. Sopimus on vieläkin voimassa, ja se säätelee katolisen kirkon asemaa Saksan liittotasavallassa sekä välillisesti myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien asemaa.
Sopimuksen syntyhistoria Katolisen kirkon asema oli muuttunut merkittävästi ensimmäisen maailmansodan myötä. Useat eurooppalaiset monarkiat olivat sodan seurauksena hajonneet, ja Pariisin esikaupunkirauhoissa oli luotu joukko uusia itsenäisiä valtioita, joissa katolisella kirkolla ei ollut valmiiksi vakiintunutta asemaa. Saksan keisarikunnan tilalle syntyi liberaalis-demokraattinen Weimarin tasavalta, jonka perustuslaki takasi hyvin laajat poliittiset ja yksilönvapaudet. Katoliseen kirkkoon kriittisesti suhtautunut työväenliike sai vahvan aseman useissa maissa. Tässä tilanteessa katolinen kirkko katsoi parhaaksi vakiinnuttaa asemansa solmimalla valtioiden kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joihin vuonna 1917 hyväksytty kanoninen kirkkolaki antoi mahdollisuuden. Paavi Pius XI onnistui solmimaan konkordaatin esimerkiksi Latvian kanssa 1922, Portugalin kanssa 1928 ja Itävallan kanssa 1933. Erityisen merkittäviä olivat Italian kanssa 1929 solmitut Lateraanisopimukset, jotka selkiinnyttivät katolisen kirkon ja Italian valtion suhteet. Katolilaisuudesta tuli Italian virallinen valtionuskonto, ja Vatikaanivaltio sai suvereenin aseman.
Katolinen kirkko yritti 1920-luvulla solmia useaan otteeseen valtiosopimuksen myös Weimarin tasavallan kanssa. Paavin apostolinen nuntius Saksassa Eugenio Pacelli – myöhempi paavi Pius XII - onnistui solmimaan sopimukset kolmen saksalaisen osavaltion kanssa. Baijerin kanssa sopimus solmittiin 1924, Preussin kanssa 1929 ja Badenin kanssa 1932. Sen sijaan Weimarin tasavallan kanssa ei sopimusta saatu solmituksi koko valtion olemassaolon aikana. Poliittisesti epävakaassa valtiossa oli harvoin niin pitkäikäisiä ja poliittisesti vakaita hallituksia, että niiden kanssa olisi voinut käydä pitkäjännitteisiä neuvotteluja. Sitä paitsi liberaalin valtion hallitukset kieltäytyivät myöntymästä kirkon vaatimuksiin tunnustuksellisista kouluista ja uskonnonopetuksesta yleisissä kouluissa.
Adolf Hitlerin noustua valtaan 30. tammikuuta 1933 tilanne muuttui. Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen kirkollinen linja oli ollut hyvin nuiva, ja katolinen puoli pelkäsi uuden valtakunnanhallituksen ryhtyvän supistamaan kirkon oikeuksia yhteiskunnassa. Tämän takia oli tärkeää saavuttaa sopimuspohja, joka takaisi kirkon aseman vakauden uuden hallinnon aikanakin. Uusi hallitus ryhtyikin jo keväällä 1933 pakkotoimiin katolisia järjestöjä vastaan, mikä lisäsi katolisten pelkoa. Toisaalta myös kansallissosialistit tarvitsivat sopimusta. Heidän sisäpoliittinen asemansa oli kaikkea muuta kuin varma, ja katolinen Zentrum oli puolueen vannoutunut vastustaja. Sopimus, joka vetäisi kirkon tuen katoliselta puolueelta, olisi hyvin tervetullut. Lisäksi sopimus arvostetun Vatikaanin kanssa toisi hallitukselle sen kipeästi tarvitsemaa kansainvälistä tunnustusta.
Neuvottelut alkoivat toden teolla pääsiäisenä 1933. Pyhän istuimen pääneuvottelija oli apostolinen nuntius Eugenio Pacelli, Saksan pääneuvottelija valtakunnan varakansleri Franz von Papen. Sopimus allekirjoitettiin Vatikaanissa 2. heinäkuuta 1933.
Sopimus Sopimuksen muoto Konkordaatti koostuu kolmesta osasta. Neuvotellut sopimuskohdat on koottu 34 artiklaksi. Lisäpöytäkirja sisältää sopimuksen toimeenpanoon liittyviä määräyksiä, jotka on koottu 13 artiklaksi. Lisäsopimus käsittelee pappiskandidaattien asemaa, mikäli Saksassa otetaan käyttöön yleinen asevelvollisuus sekä pappien ja sääntökuntalaisten asemaa, mikäli syttyy sota tai joudutaan toimeenpanemaan yleinen liikekannallepano.
Sopimus lisäpöytäkirjoineen julkistettiin, sen sijaan liitesopimus jätettiin salaiseksi, koska yleinen asevelvollisuus oli Versailles’n rauhansopimuksen vastainen.
Sopimukseen oli tarkoitus neuvotella vielä neljäs osa, jossa olisi lueteltu artiklassa 31 mainitut katoliset järjestöt, mutta sitä sopimusta ei enää solmittu.
Sopimuksen sisältö Sopimuksen pääkohdat ovat: Vapaus harjoittaa ja julkisesti tunnustaa katolista uskoa (art. 1) Baijerin, Preussin ja Badenin kanssa solmittujen konkordaattien jatkuminen (art. 2) Saksa akkreditoi lähettilään Pyhään istuimeen, Pyhä istuin taas apostolisen nuntiuksen Berliiniin (art. 3) Pyhä istuin saa vapaasti pitää yhteyksiä Saksan katolilaisiin (art. 4) Katoliset papit rinnastetaan lainsäädännössä valtion virkamiehiin (art. 5) Papit ja sääntökuntalaiset on vapautettu velvollisuudesta hoitaa julkisia virkoja ja luottamustoimia (art. 6) Valtio tunnustaa kirkon oikeuden määritellä, kenellä on oikeus opettaa teologisissa tiedekunnissa ja toimia koulun uskonnonopettajina (art. 7) Papiston palkat on suojattu ulosotolta (art. 8) Rippisalaisuus ja oikeus vaieta sielunhoidollisista keskusteluista tunnustetaan lainsäädännössä (art. 9) Papiston vaatetusta saavat käyttää vain vihityt papit, sitä koskee sama suoja kuin sotilasunivormuja (art. 10) Kirkollisen hallintorakenteen pysyvyys taataan, vain kirkolla on oikeus muuttaa sitä (art. 11) Kirkolla on oikeus päättää kirkollisia virkoja koskevista asioista (art. 12) Seurakunnat ja kirkolliset yhteisöt ovat julkishallinnollisia yhteisöjä (art. 13) Kirkolla on oikeus kantaa kirkollisveroa (art. 13) Kirkolla on oikeus nimittää kirkolliset viranhaltijat vapaasti, mutta piispan virkanimityksessä valtioilla on veto-oikeus (art. 14) Kirkolla on oikeus ylläpitää omia sääntökuntiaan (art. 15) Piispaksi nimitettävän on ennen virkaan asettamista vannottava uskollisuudenvala valtiolle (art. 16) Kirkon kiinteä ja irtain omaisuus sekä jumalanpalvelusrakennukset nauttivat valtion suojaa (art. 17) Valtion kirkolle maksamia korvauksia voidaan muuttaa vain kirkon suostumuksella (art. 18) Teologisten tiedekuntien olemassaolo valtiollisissa yliopistoissa taataan (art. 19) Kirkolla on oikeus määrätä yksin papiston koulutuksesta (art. 20) Tunnustuksellinen uskonnonopetus säilytetään varsinaisena opetusaineena (art. 21) Uskonnonopettajiksi voidaan valita vain henkilöitä, joilla on kirkon suostumus (art. 22) Tunnustukselliset katoliset yksityiskoulut voivat jatkaa toimintaansa, ja uusien perustaminen on mahdollista (art. 23) Opettajien katolisissa kansakouluissa on kuuluttava katoliseen kirkkoon ja oltava kirkon hyväksymiä, katolisella kirkolla on oikeus määrätä uskonnonopetuksesta katolisissa opettajaseminaareissa (art. 24) Katolisilla sääntökunnilla on oikeus perustaa omia yksityiskouluja (art. 25) Kirkollinen vihkiminen voidaan suorittaa ilman edeltävää siviilivihkimistä kuolemanvaaran uhatessa tai "eettisissä hätätilanteissa" (art. 26) Armeijassa taataan riippumaton sielunhoito, valtio maksaa sotilaspastorien palkat, ja sielunhoitotyötä armeijassa johtaa katolinen sotilaspiispa (art. 27) Sielunhoito on järjestettävä vankiloissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa laitoksissa (art. 28) Katolilaisia, jotka kuuluvat ei-saksalaiseen vähemmistöön, tulee kohdella kuten saksalaista vähemmistöä kohdellaan kyseisen kansallisen vähemmistön kotimaassa (art. 29) Kirkko lupaa, että sunnuntaisin ja velvoittavina juhlapyhinä jumalanpalveluksissa rukoillaan Saksan kansan ja valtion menestyksen puolesta (art. 30) Katolisilla yhdistyksillä on oikeus toimia vain osana valtiollisia järjestöjä. Vain puhtaasti uskonnolliset, kulttuuriset tai hyväntekeväisyysjärjestöt ovat poikkeus tähän sääntöön. Uskonnonharjoitusta ei saa estää valtiollisissa järjestöissä. (art. 31) Papit ja sääntökuntalaiset eivät saa olla poliittisten puolueiden jäseniä eivätkä tukea poliittisten puolueiden toimintaa. Katolisen puolueen toiminta ei ole sallittua. (art. 32) Valtio luo samansisältöiset määräykset myös ei-katolisia uskonnollisia yhteisöjä varten (art. 32)
Salaisen lisäosan määräykset Mikäli Saksa tulee ottamaan käyttöön yleisen asevelvollisuuden, on papin virkaan valmistautuvat filosofian ja teologian opiskelijat vapautettava tästä velvollisuudesta rauhan aikana. Heidät voidaan kuitenkin kutsua palvelukseen, mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano. Mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano, ovat vakinaisessa kirkollisessa virassa toimivat vapautetut siitä. Muut papit, mikäli heidät todetaan palvelukseen kelpaaviksi, kutsutaan palvelukseen ja määrätään toimimaan sotilaspappeina ja sielunhoitajina katolisen sotilaspiispan alaisuudessa, mikäli heitä ei määrätä lääkintämiehiksi. Sääntökuntalaiset, joita ei ole vihitty papeiksi, on määrättävä lääkintämiehiksi. Sama koskee myös papinvirkaan valmistautuvia opiskelijoita, joita ei ole vielä vihitty kirkolliseen virkaan.
Sopimuksen seuraukset Solmittu valtakunnankonkordaatti onnistui lyhyellä tähtäimellä poistamaan jännitteitä katolisen kirkon ja Saksan kansallissosialististen vallanpitäjien väliltä. Se antoi katoliselle kirkolle vakaan aseman ja tietyn riippumattomuuden maallisista vallanpitäjistä. Katoliset järjestöt saivat jatkaa toimintaansa, eikä niitä yhdenmukaistettu (Gleichschaltung) muiden järjestöjen tapaan. Toisaalta niiden toiminta rajattiin tiukasti uskonnolliselle, kulttuuriselle ja hyväntekeväisyyden alueelle. Kirkon jo ennestään heikentynyt poliittinen vaikutusvalta väheni entisestään. Kirkon vedettyä tukensa katolisilta puolueilta, kuten Zentrumilta ja Baijerin kansanpuolueelta, niiden toiminta lakkasi. Konkordaatti ei myöskään suojellut katolisia ammattiyhdistyksiä. Niiden toiminta oli käytännössä lakannut jo keväällä 1933.
Konkordaatti mahdollista myös kansallissosialistien säilymisen hyvämaineisina katolilaisina. Ennen sopimuksen solmimista aktiivisten puolueen jäsenten kohtelu oli eronnut huomattavasti hiippakunnasta toiseen. Joissakin heidän toimintaansa kohtaan osoitettiin ymmärtämystä, mutta toisissa aktiiviset puolueen jäsenet erotettiin katolisen kirkon sakramenttiyhteydestä, heille ei annettu ehtoollista eikä myöskään katolista hautausta. Konkordaatin solmimisen jälkeen katoliset painostustoimenpiteen kansallissosialisteja kohtaan käytännössä lakkasivat.
Sitä vastoin hallituksen ja puolueen painostustoimenpiteet katolilaisia kohtaan alkoivat uudelleen. Vuosina 1933–1937 paavinistuin lähetti Berliiniin yli kolmekymmentä protestikirjoitusta, joissa se arvosteli valtakunnanhallitusta siitä, ettei se pitänyt voimassa konkordaatin määräyksiä. Katolisia järjestöjä painostettiin, ja niiden toimintaa rajattiin, katolisten sanomalehtien ilmestymistä häirittiin, ja niiden toimittajia painostettiin, katolisia yksityiskouluja suljettiin, ja valtio puuttui katolisen uskonnonopetuksen sisältöön. Vuonna 1937 valtio alkoi lisäksi puuttua luostarien ja sääntökuntien toimintaan, ja joitakin luostareita jopa suljettiin. Erityisen paljon huomiota saivat katolisia pappeja ja sääntökuntalaisia vastaan aloitetut seksuaalirikosoikeudenkäynnit, joissa heitä syytettiin tuolloin ankarasti kriminalisoiduista homoseksuaalisista teoista sekä alaikäisten ja riippuvaisuussuhteessa olevien (ennen muuta katolisten sisäoppilaitosten oppilaiden) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kansallissosialistisen puolueen lehdistö paisutteli oikeudenkäyntien merkitystä ja selitti, että ne ovat konkreettinen merkki katolisen kirkon ja sen edustajien moraalisesta rappiosta. Ilmeisenä tarkoituksena oli esittää katolisten lasten vanhemmille, että papit ja sääntökuntalaiset olisivat epäluotettavia ja lapsille vaarallisia kasvattajia.