pienois|pysty|oikea|Ludvig XVIII saapuu Pariisiin 29. elokuuta 1814. Litografia vuoden 1875 jälkeiseltä ajalta. pienois|pysty|Ranskan kuninkaan henkilökohtainen lippu Borbon-restauraation aikana. pienois|Napoleon lähtee Elbalta, Joseph Beaumen maalaus vuodelta 1836. Bourbon-restauraatio on Ranskan historiassa Napoleonin aikaa seurannut kausi vuosina 1814–1830, jolloin vallankumouksessa syrjäytetty Bourbonin hallitsijasuku palautettiin valtaistuimelle. Napoleon joutui luopumaan vallasta kuningas Ludvig XVIII:n hyväksi vuonna 1814, mutta onnistui vielä seuraavana vuonna palaamaan lyhyeksi ajaksi valtaan (Satapäiväinen keisarikunta).Bourbon Restoration Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.3.2013. Ancien régimen ajan absoluuttisesta monarkiasta poiketen restauraatioajan Ranska oli perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan valtaa rajoitti Ludvig XVIII:n hyväksymä vuoden 1814 peruskirja.
Ludvig XVIII:n hallitsijakautena harjoitettu politiikka oli suhteellisen maltillista, mutta hänen seuraajakseen vuonna 1824 tullut Kaarle X suosi jyrkkää taantumuksellisuutta. Tämä johti heinäkuun vallankumoukseen vuonna 1830, mikä päätti restauraatioajan ja Bourbonien vallan. Sen jälkeen valtaan nousi Orléans-suku ja alkoi heinäkuun monarkiaksi kutsuttu kausi, joka kesti vuoteen 1848.
Bourbon restauraation aikana Ranska yritti kahdenkymmenenviiden vuoden vallankumouksen ja sotien täyttämän ajan jälkeen palata takaisin normaaliin elämään. Eri yhteiskuntaryhmien väliset jännitteet ja odotukset osoittautuivat kuitenkin vaikeasti yhteensovitettaviksi ja neuvotteluyhteyttä niiden välille ei oikein saatu syntymään.
Alkuvaiheet Ranskan suuren vallankumouksen synnyttämän sisäpoliittisen kaaoksen ja valtatyhjiön luomalle näyttämölle astui Napoleon Bonaparte, joka kaappasi vallan ja julistautui keisariksi hallitsijanimellä Napoleon I. Hän kukisti myös Ranskaan hyökänneet ulkovaltojen armeijat ja laajensi sen alueita huomattavasti. Ison-Britannian pääministeri William Pitt julisti vuonna 1798, että Ranska pitää pakottaa luopumaan valloituksistaan ja sen pitää vetäytyä vanhojen rajojensa taakse. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 31
Tilaisuutta Ranskan ja Napoleonin lyömiseen ei tullut ennen vuotta 1812, jolloin Ranskan armeija kärsi musertavan tappion Venäjällä. Lokakuussa 1813 Ranskan armeija kärsi Leipzigin taistelussa tappion Preussin, Itävallan ja Venäjän muodostamalle liittokunnalle. Taistelussa kuoli lähes 70 000 ranskalaista sotilasta. Samaan aikaan Ison-Britannian armeija eteni Espanjan kautta kohti Ranskaa. Joulukuussa 1813 liittouman armeijat tunkeutuivat Ranskaan ja 31. maaliskuuta 1814 liittoutuneet marssivat Pariisiin Venäjän tsaari Aleksanteri I:n johdolla. Ranskan ensimmäinen keisarikunta oli kukistunut. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 168−178
Napoleon luopui kruunusta 11. huhtikuuta 1814. Liittouman edustajat antoivat Napoleonin pitää Ranskan keisarin arvonimen, ja hänelle annettiin hallittavakseen Elban saari Välimereltä. Ranskalle perustettiin väliaikainen hallitus, jonka johtajaksi asetettiin kokenut poliittinen peluri, ruhtinas Talleyrand. Hän oli pohdinnoissaan päätynyt siihen, että Napoleonin hallinto ei ole Ranskan etu ja hänet tulee syrjäyttää. Uudeksi hallitsijaksi Talleyrand kaavaili aluksi Napoleonin poikaa Napoleon II:ta ja tämän alaikäisyyden ajaksi sijaishallitusta. Ajatusta kannatti myös Itävalta. Tämän ajatus jouduttiin hylkäämään, sillä Iso-Britannia ei voinut ehdotusta hyväksyä. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180.
Venäjän ehdotus Ranskan hallitsijaksi oli Ruotsin kuningas, Kaarle XIV Juhana, joka oli entinen Napoleonin marsalkka. Tämä ehdotus ei saanut taakseen minkäänlaista kannatusta. Liittoutuneet kävivät salaisia neuvotteluja myös Napoleonin kanssa, joka ei mitenkään voinut hyväksyä ajatusta, että Ranska vetäytyy vuoden 1792 rajojen taakse.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät Bourbonit. Vallankumouksen aikana teloitetun kuninkaan Ludvig XVI:n veli oli Isossa-Britanniassa maanpaossa, ja hänelle tarjottiin kuninkuutta. Jo kuusissakymmenissä oleva Ludvig suostui ja otti hallitsijanimekseen Ludvig XVIII. Uusi kuningas sairasti kihtiä, ja hänen oli ajoittain vaikea hengittää. Hänen maltillinen suhtautumisensa hallitusasioihin ja ilmiselvä älykkyytensä tekivät vaikutuksen kaikkiin, jopa kuninkaallisiin yleensä penseästi suhtautuvaan Talleyrandiin. Hänet kuningas palkitsi hallituksensa ulkoministerin viralla.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180−181.
Suurvaltojen johtajien miettiessä Ranskalle hallitsijaa, toivoi tavallinen kansa vain rauhan palaamista. Vallankumous ja sodat olivat vieneet ennenaikaiseen hautaan jopa 1,5 miljoonaa henkilöä. Sodat olivat vammauttaneet tiettyjen ikäluokkien nuorista miehistä enemmän kuin yhden kolmasosan. Sotilaskarkureita vaelsi maaseudulla suurina joukkoina. Kutsuntoihin saadut nuoret miehet vietiin kasarmeihin sidottuina.
Myös talous oli surkeassa kunnossa. Verot olivat erittäin korkeat, vallitsi inflaatio ja elintarvikkeista oli puutetta. Monet lapset olivat sairaita ja kärsivät sairauksista loppuelämänsä. Monet ottivat tiedon Napoleonin lähdöstä ja liittoutuneiden tulosta helpotuksena. Toulousessa sotamarsalkka Wellingtonin joukot otettiin riemuiten vastaan. Pariisissa kansa juhli Artoisin herttuan tuloa kaupunkiin ja Caen juhli Berryn herttuan joukkojen tuloa. Bordeauxissa kansa lynkkasi pormestarin ja piti Bourboneja tukeneen mielenosoituksen. Bourbonit kannustivat mielenosoituksiin ja kampanjoivat, että he tuovat mukanaan rauhan, veronalennukset hyvät ajat.
Ulkomaalaisten joukkojen kansansuosio hävisi nopeasti. Niitä ei kovin pitkään pidetty vapauttajina. Erityisesti nykysen Saksan alueelta tulleet joukot kohtelivat siviilejä huonosti. Heillä oli haluna omankäden oikeuden kautta saada hyvitystä Napoleonin joukkojen harjoittamaan omaisuuden ryöstöön, rakennusten tuhoamiseen, pahoinpitelyihin ja naisten kokeman seksuaalisen väkivallan.
Ranskassa oli kansalaispiirejä, jotka olisivat halunneet pyyhkäistä vuoden 1789 vallankumouksen ja Napoleonin valtakauden yli paksun viivan ja palata sitä edeltäneeseen ancien régimen aikaan, jossa itsevaltias kuningas hallitsi Jumalan armosta. Heitä miellytti kuninkaan päätös hylätä trikolorilippu ja Marseljeesi valtiosymboleina. Se, mitä kuningas teki seuraavaksi, ei heitä miellyttänyt.
Vuoden 1814 peruskirja Talleyrand oli tähdentänyt Ludvigille, että paluuta vuotta 1789 edeltäneeseen tilanteeseen ei ollut. Kuninkaan piti olla maltillinen ja sovinnollinen sekä kunnioitettava vapaamielisiä aatteita.
Ollessaan maanpaossa Ludvig oli tutustunut Ison-Britannian poliittiseen järjestelmään ja tullut siihen tulokseen, että myös Ranska tarvitsee jotain vastaavaa. Sen vuoksi Ludvig kuunteli Talleyrandia ja antoi Ranskalle perustuslain, vuoden 1814 peruskirjan, joka eräin muutoksin pysyi käytössä vuoteen 1848. 24. huhtikuuta vuonna 1814 Ludvig rantautui Ranskan maaperälle Calais’hin ja tapasi marsalkat ja lakiasäätävän kokouksen jäseniä viisi päivää myöhemmin Compiègnessä, missä tapasi Tallayrandin. Herrojen keskusteltua annettiin julistus peruskirjasta.
Peruskirjaan kirjattiin monia asioita, joita maltilliset kansalaispiirit olivat halunneet jo ennen vuoden 1789 vallankumousta. Vuoden 1814 peruskirjan mukaan Ranskalle tuli kaksikamarinen parlamentti. Ylempään kamariin, päärien kamariin tuli kuninkaan nimittämiä ylhäisaatelin edustajia. Alemman kamarin jäsenet valittiin vaaleilla, mutta äänioikeus koski vain pientä, kaikkein varakkainta osaa miehistä. Uusia lakiesityksiä saattoivat tehdä vain kuninkaan nimittämät ministerit. Laki takasi lehdistön- ja uskonnonvapauden, joskin katolinen kirkko sai valtiokirkon aseman. Lisäksi kansalaisten julistettiin olevan lain edessä yhdenvertaisia, aatelisprivilegiot lakkautettiin ja kaikki ammatit julistettiin avoimiksi niihin lahjakkuttaan osoittaneille. Jotkut ranskalaisista pitävät Ludvig XVIII:tä nyt lähes maanpetturina. Heitä ryhdyttiin kutsumaan ultrarojalisteiksi. McPhee, P.: A Social History of France 1789-1914, 2004, s. 89
Uusi peruskirja kuitenkin rajasi ääniokeuden vain 30 vuotta täyttäneille tuolloin merkittävää vähintään 300 frangin vuotuista veroa maksaneille miehille. Oikeus olla ehdokkaana taas kuului 40 vuotta täyttäneille vähintään 1 000 frangia vuodessa veroa maksaville miehille. Äänioikeus kosketti näin ollen vain 0,25 % väestöstä , kaikkiaan 72 000 miestä. Paikallisesti tämä tarkoitti sitä, että Korsikassa äänoikeutettuja oli vain 40 ja vauraassa Seinen departamentissa heitä oli 12 000. Niissä departamenteissä, joissa ääniokeutettuja oli vähän, he saattoivat joutua paikallisten painostamiksi, nämä kun halusivat ”oman kylän miehen” ajavan heitä hyödyttäneitä asioita. On huomattava, että vähävarainen aatelismies saattoi nyt menettää ennen itsestäänselvän äänioikeutensa ja varakas porvari saattoi ensi kertaa eläissään ottaa osaa valtiollisiin asioihin. McPhee, P.: A Social History of France 1789-1914, 2004, s. 110
Vuoden 1814 peruskirja oli puutteistaan huolimatta merkittävä saavutus. Se määritti ne puitteet, miten maata hallittiin tästä eteenpäin. Yhtenä ongelmana oli, että siinä ei määritelty kuninkaan ja hallituksen välisiä suhteita. Niinpä Ludvig XVIII päätti olla tapaamatta hallitusta säännöllisesti ja tapasi ministereitä vain kuin katsoi sen olevan tarpeellista. Se jätti pysyvän jännitteen ultrarojalistien ja hallituksen välille.
Niin ultrarojalistit, suurporvarit, maaseudun aateli kuin Napoleoninkin aateloimat kannattivat äänioikeuden rajaamista vain varakkaimmille miehille. Kaikki ryhmät uskoivat, että vain varakkuus takaa arvostelukyvyn yhteiskunnallisissa asioissa. Osa alemmasta porvaristosta pyrki nyt vaurastumaan, jotta saisi ääniokeuden. On huomattavaa, että löytyi joitakin erittäin jyrkkiä Bourbonien kannattajia, jotka halusivat maahan yleisen miesten äänioikeuden. He uskoivat, että tavallinen kansa jakaisi heidän nostalgiset tunteensa aatelisten ja ylimpien kirkonmiesten valtaa kohtaan. Heidän uskonsa mukaan nämä äänestäisivät liberaaleja vastaan.
Armeijan keskuudessa suoritettiin heti vuonna 1814 puhdistukset. Kiihkeimmin bonapartistiset upseerit laitettiin eläkkeelle. Eläkkeen suuruus oli puolet normaalista upseerin eläkkeestä. Tämä koski 12 000 henkilöä. Tapauksesta kertoo Stendhal kesken jääneessä romaanissaan Lucien Leuwen. McPhee, P.: A Social History of France 1789-1914, 2004, s. 111
Taitavan ulkoministerinsä Talleyrandin ansiosta Ranska sai ulkopoliittista menestystä. Ensimmäinen Pariisin rauha solmittiin 30. toukokuuta 1814. Ranska sai yllättävän edullisen rauhan, sillä Ison-Britannian neuvottelija lordi Castlereagh totesi, että Ranskaa ei saa nöyryyttää, vaan maailma tulee palauttaa rauhallisiin uomiinsa. Ranskan alue tuli jättää vuoden 1792 rajojen mukaiseksi, sen ei tarvinnut maksaa sotakorvauksia ja se sai jopa pitää ryöstämänsä taide-esineet. Se sai takaisin suurimman osan siirtomaistaan. Se kutsuttiin mukaan Wienin kongressiin. Asiat näyttivät sujuvan, kunnes Napoleon puuttui peliin. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180−181, 183, 192
Satapäiväinen keisarikunta
Vuoden 1815 helmikuun viimeisinä päivinä Napoleonin oli onnistunut huomaamattomasti poistua 1500 miehen kanssa Elbalta ja tehdä maihinnousu Ranskaan. Maaliskuun 10. päivänä hän oli asettunut Lyoniin. Kolme päivää myöhemmin Wienin kongressi antoi julkilausuman, että Napoleon on asetettu valtiokiroukseen maailmanrauhan rikkojana. Tämä tarkoitti, että hänen kanssaan ei neuvoteltaisi. Maaliskuun 19. päivän iltahämärissä kuningas Ludvig XVIII lähti maanpakoon ja seuraavana päivänä Napoleon asettui kuninkaanpalatsiin.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 192.