305 mm/52 -merikanuuna vm. 1907 (lyhennetty tunnus 305/52) oli Obuhovin terästehtaan valmistama järeä merikanuuna, jonka kaliiperi oli 12 tuumaa (304,8 mm). Alus- ja rannikkotykistökäyttöön tarkoitetun tykin suunnittelu käynnistyi vuonna 1906, ja aseen lopulliset tuotantopiirustukset hyväksyttiin viisi vuotta myöhemmin 1911. Venäjän keisarikunnan laivastoministeriö tilasi yhteensä 198 tykkiä, joista 126–144 oli valmistunut vuoden 1916 loppuun mennessä.
Suunnittelu ja tuotanto Tausta Venäjän keisarikunnan laivasto tuhoutui liki kokonaisuudessaan Venäjän–Japanin sodassa. Tuhoutuneille aluksille lähdettiin pikaisesti hankkimaan korvaajia. Uusien alusten aseistuksesta päätti huhtikuussa 1906 kokoontunut kokous, johon osallistui 20 amiraalia sekä joukko laiva- ja asesuunnittelun asiantuntijoita. Osallistujien enemmistö kannatti uusiksi tykeiksi 305 millimetrin tykkejä, joiden pituus olisi yli 50 kaliiperia. Uusien alusten pääaseistuksena oli tarkoitus olla 12 keskilinjaan asennettua tykkiä. Näiden asentaminen kaksoistorneihin olisi tehnyt aluksista liian pitkiä, minkä seurauksena päädyttiin kolmiputkisiin torneihin.Friedman 2011, s. 254–255.
Tykit pienoiskuva|vasen|Yksi taistelulaiva Poltavan päätykeistä rakenteilla vuonna 1914. 305/52-tykkien suunnittelu käynnistyi Venäjän keisarikunnan laivaston teknillisen komitean (Morskoi tehnitšeski komitet, lyh. MTK) tykistöosaston esitettyä uuden 12 tuuman 50 pituuskaliiperin merikanuunan toteuttamista. Uuden tykin putken massaksi tulisi 47,34 tonnia, ja se kykenisi ampumaan 331,7 kilogramman kranaatin lähtönopeudella 914 metriä sekunnissa. Tykin kammiopaineen rajaksi asetettiin 2 500 kg/cm². Obuhovin terästehdas käynnisti aseen suunnittelutyöt MTK:n annettua hyväksyntänsä projektille 18. heinäkuuta 1906, ja ensimmäisten tykkien putkien sisäosat valmistuivat jo saman vuoden lopulla. Brittiläinen Vickers-yhtiö avusti projektin teknillisessä suunnittelutyössä ja tuotantojärjestelyjen kehittämisessä.Enqvist 2013, s. 169–170.
Tykkien spesifikaatiota muutettiin jo vuotta myöhemmin projektin käynnistämisestä laivatykistön päätarkastajan, kenraalimajuri K. T. Dubrovin päätöksellä. Uudessa spesifikaatiossa lähtönopeus nostettiin 975 metriin sekunnissa ja kranaatin massa 378,4 kilogrammaan, mikä tarkoitti tykin putken massan kohoamista 50,66 tonniin ja kammiopaineen nousua. Muutoksien sisällyttäminen jo valmistettuihin tykinputkiin ei ollut kuitenkaan mahdollista; putkia oli liki mahdotonta pidentää.
Spesifikaatiota muutettiin jälleen lokakuussa 1910 MTK:n kokouksen nostaessa putken massaa edelleen 51,7 tonniin. Lopullinen tuotantospesifikaatio hyväksyttiin vuotta myöhemmin 15. lokakuuta 1911, ja tykki koki siinä jälleen muutoksia. Lähtönopeusvaatimus pudotettiin 762 m/s raskaampien 470,9 kilogramman kranaattien kustannuksella. Tykin rannikkotykistöversion kantamaksi arvioitiin 167 kaapelinmittaa (30,9 km) 50 asteen korolla. Venäjän tuhotun laivaston korvaamisella oli huomattava kiire, mikä vaikutti myös tykkien kehityksen kirittämiseen. Muun muassa kranaatin massan määrittämiseen käytettyjä pitkän kantaman ampumakokeita ei ehditty toteuttaa ennen tuotannon aloittamista.
Laivastoministeriö tilasi 198 tykkiä, joista lähteestä riippuen 126 tai 144 oli toimitettu vuoden 1916 loppuun mennessä. Vuonna 1917 oli tarkoitus toimittaa 24 tykkiä, mutta vain 12 näistä toimitettiin. 14 keskeneräiseksi jäänyttä tykkiä toimitettiin vuonna 1921 ja muutamia yksittäisiä vielä tämänkin jälkeen.
Tykkitornit Laivastokäyttö
pienoiskuva|Gangut-luokan taistelualus Marat ilmakuvassa vuonna 1937. Pääaseistuksen 12 tuuman tornit oli sijoitettu aluksen keskilinjaan. 12 tuuman merikanuunan alusasennukset päädyttiin toteuttamaan kolmiputkisiin tykkitorneihin vuonna 1907 käydyissä suunnittelukokouksissa. Tornien rakentamissopimuksesta kilpailivat kolme venäläistä (Metallitšeski, Obuhov, Putilovin tehdas ja ONZiV) sekä neljä ulkomaista metallitehdasta (Vickers, Krupp, Schneider-Creusot ja Škoda). Tarjouskilpailuun osallistuvien ehdotusten antamisen takarajaksi asetettiin huhtikuun 1909 alku, mutta rajaa siirrettiin eteenpäin muutamalla viikolla ONZiV:n suunnitelmien viivästymisen vuoksi. Tykkitornien haluttiin mahdollistavan aiempien 12 tuuman 40 kaliiperin tykkien tapaan 40 sekunnin laukausväli. Painorajoitukset olivat myös tiukat; ylimassaisia suunnitelmia rankaistiin huomattavilla sakkopisteillä.Friedman 2011, s. 256.
Kesäkuuhun 1909 mennessä kilpailijat olivat karsiutuneet siten, että tornien tuotantosopimuksesta kilpailivat pääasiassa enää Metallitšeski ja Putilov, joista jälkimmäinen teki yhteistyötä Schneider-Creusotin kanssa. Valintoja johtanut MTK näki Metallitšeskin suunnitelman etuna sen nopean juonto- ja latauslaitteiston, pienemmät ampuma-aukot ja paksummat väliseinämät. Makasiinitilojen palontorjuntalaitteistot olivat myös kilpailevaa ehdotusta paremmat. Kilpailevan Putilovin suunnitelman etuna oli parempi suuntauslaitteisto ja jousikäyttöinen latasin, joka mahdollisti ammusten lataamisen kaikilla putken koroilla.
MTK valitsi Metallitšeskin tarjouksen, tosin vaatien sitä yhdistämään kaksi Putilovin ehdotuksen etuna nähtyä laitteistoa suunnitelmaansa. Tehdas kuitenkin jätti muutosehdotukset toteuttamatta: esitetty jousilatasin korvattiin ketjurakenteisella ja pneumaattinen suuntausjärjestelmä pidettiin alkuperäisenä, sillä Putilovin hydraulinen järjestelmä olisi tehnyt torneista epätasapainoisia ja nostanut alusten lopullista massaa 40 tonnilla.
MTK joutui luopumaan koetornin rakentamisesta hankkeen korkeiden kustannusten seurauksena. Gangut-luokan neljän aluksen tykit tilattiin kolmelta eri metallitehtaalta: Sevastopolin ja Poltavan tykkitornit tulivat Metallitšeskilta, Petropavlovskin Obuhovilta ja Gangutin Putilovilta. Mustanmeren laivastolle tilattujen alusten tykkitornit toimitti ONZiV lukuun ottamatta Imperator Aleksandr III:n torneja, jotka toimitti Putilov.
Myöhempää tuotantoa edustaneet Mustanmeren laivaston tykkitornit olivat rakenteellisesti vahvempia ja massaltaan raskaampia, minkä lisäksi ne oli varustettu pitkän kantaman etäisyysmittareilla. Tornien panssarointi oli 305 mm paksu verrattuna varhaisempien 203 millimetriin. Takaseinän teräsrakenteet olivat 13 tuumaa paksut koko tornin tasapainottamiseksi. Imperatritsa Marijan myöhempää tuotantoa edustaneet tykkitornit olivat 860-tonniset, Sevastopolin varhaista tuotantoa edustaneiden tornien painaessa 773 tonnia.
Tornien makasiinitilat suunniteltiin sadan laukaisuyhdistelmän varastointia silmällä pitäen. Taistelualusten perimmäisissä torneissa osa sadan laukaisuyhdistelmän ampumatarvikkeista jouduttiin tosin varastoimaan erillisiin varamakasiineihin, sillä perätornit rakennettiin ahtaampiin tiloihin. Sinkkipakkauksiin säilötyt ajopanokset varastoitiin teräshyllyköissä makasiinin panostilassa, joka sijaitsi useimmissa tykkitorneissa ammustilojen yläpuolella.
Makasiinitilat yhdistyivät tykkitornin ylempiin, putkikerroksen alapuolisiin ammustiloihin yhdellä hissikuilulla, jossa kulkenutta nostinta käytettiin kaikkien kolmen putken ammusten ja panosten nostamiseen makasiinitiloista putkikerrokseen.
Rannikkotykistö pienoiskuva|Kuivasaaren patterin toisen tykin peräkappale, putken päässä maavoimien tykkikaluston CA-merkintä. Venäjän keisarikunnan tykistöpäähallinto valitsi 305/52-tykin rannikkopuolustuskäyttöön, mutta ei päässyt yksimielisyyteen millaiselle lavetille aseet asennettaisiin. Lopulta päädyttiin kuitenkin suojaamattomiin yksiputkisiin avolavetteihin ilmeisesti taloudellisten tekijöiden pakottamana. Suojaamattomien lavettien toimittajaksi valittiin parhaan tarjousehdotuksen tehnyt Pietarin metallitehdas. Tilaus käsitti kahdeksan tykkitornia, jotka sijoitettiin Kronstadin linnakkeen Yhinmäen (Krasnaja Gorka, neljä tornia) ja Inon linnakkeille (neljä tornia).
Metallitehdas teki esityksen panssaroitujen tornitykkien asentamisesta rannikkolinnakkeille, sillä se näki ne avotykkejä parempana vaihtoehtona rannikkopuolustuksen kannalta. Tehdas esitti rannikkolinnakkeille yksi- ja kaksiputkisia tykkitorneja, jotka oli kehitetty Gangut-luokan taistelulaivojen kolmiputkisten MK-3-12-tornien pohjalta. Esitys johti lopulta kaksiputkisten panssaritornien tilaamiseen rannikkotykistölle.
Kehitystyön tuloksena syntyi kaksi erilaista tornikonstruktiota, joista toinen maavoimien rannikkotykeille ja toinen laivaston aluksille. Konstruktiot poikkesivat toisistaan merkittävin osin, minkä seurauksena vain rajallinen määrä niiden osista oli keskenään vaihtokelpoisia. Venäjän keisarikunnan merihallinto palasi vuonna 1915 yksiputkisiin 305/52-asennuksiin, sillä tornitykit olivat osoittautuneet varsin monimutkaisiksi ja kalliiksi asejärjestelmiksi. 1920-luvulle tultaessa rannikkolinnakkeilla käytettiin sekaisin sekä maavoimien (putken merkintä CA) että laivaston (putken merkintä MA) käyttöön suunniteltuja tykkejä.
Käyttö Venäjällä, Neuvostoliitossa ja itsenäisessä Virossa Itämeren alueen linnoitteet
12 tuuman 52 kaliiperin tykeillä varustettuja rannikkopattereita toteutettiin osana Pietari Suuren merilinnoitusta Suomenlahden ja Itämeren pääaltaan rannikkoalueille.
Aegna pienoiskuva|Aegnalle sijoitettu järeä rannikkopatteri vuonna 1934.
Panssaroituihin kaksoistorneihin asennetun rannikkotykkipatterin rakentaminen käynnistyi Aegnan saaren pohjoisosassa osana Pietari Suuren merilinnoituksen laajempia linnoitustöitä Suomenlahdella vuonna 1914. (archive.org) Saaren infrastruktuuriin kuului jo patterien rakentamisen aikaan kapearaiteinen rautatie.
Alkuun Aleksandr Nevski -nimellä tunnettu patteri oli 200 metriä pitkä ja ulottui yhdeksän metriä maan sisälle. Panssaroidut tykkitornit sijaitsivat patterin päissä. Patterin keskiosan panssarikuvun alla sijaitsivat tähystystornilla varustettu komentopaikka ja dieselvoimalaitos. Tykkiasemien pyörivä metallirakenne oli kokonaismassaltaan noin 770-tonninen.http://www.aegna.ee/ajalugu-ja-loodus/ Ajalugu ja loodus s. 27
Viro eteni itsenäisyyttä kohti monivaiheisten itsehallintopyrkimysten ja Venäjällä tapahtuneiden vallankumousten seuraamana. Itsenäisyyden alkuvuosia leimasi poliittisesti sekava tilanne, jossa maan hallinnosta kilpailivat useat eri ryhmät. Tämän lisäksi Viro ajautui Saksan hyökkäyksen alle ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheilla.
Bolševikkijoukot vaurioittivat saaren tykkipattereita ja muuta infrastruktuuria vetäytyessään saksalaismiehittäjiä pakoon Virosta helmikuussa 1918. Viro julistautui itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918, mutta saksalaiset valtasivat valtion pääkaupungin jo päivää myöhemmin. Miehitysjoukot eivät nähneet saaren tuhottujen patterien kunnostamista olennaisena, mutta rakensivat Aegnalle uuden neljällä kuuden tuuman tykillä ja kahdella 105 mm tykillä varustetun patterin.
Ensimmäinen maailmansota päättyi Saksan antautumiseen marraskuussa 1918, avaten tien myös Viron vapautumiselle miehitysvallasta. Maan väliaikainen hallitus aloitti nopeasti toimintansa. Vastavapautunut maa joutui kuitenkin heti hyökkäyksen alle. Tällä kertaa Viron pyrki miehittämään Neuvosto-Venäjä, joka oli mitätöinyt Viron alueet saksalle luovuttaneen Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan antautumisen yhteydessä. Kamppailusta muodostui Viron vapaussota, joka näytti alkuun varsin kohtalokkaalta Viron suhteen. Tilanne kuitenkin kääntyi, kun ulkovallat alkoivat antaa nuorelle valtiolle merkittävää sotilaallista tukea, minkä avulla väliaikainen hallitus onnistui saamaan maa-alueensa takaisin helmikuuhun 1919 mennessä.
Viron kansalliskaarti Kaitseliit alkoi selvittää entisen isännän Aegnalle jälkeensä jättämän sotilasmateriaalin kuntoa vapaussodan alulla marraskuussa 1918, ja se osoittautui varsin karuksi.