Ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota oli konflikti Azerbaidžanin sisällä sijaitsevalla armenialaisten asuttamalla Vuoristo-Karabahin alueella vuosina 1992–1994. Se sai alkunsa vuonna 1988 Vuoristo-Karabahin alueen päätettyä kansanäänestyksellä liittymisestä osaksi Armeniaa, mitä silloinen Azerbaidžanin neuvostotasavalta ja Neuvostoliitto eivät hyväksyneet.
Selkkauksesta koitui ensin väkivaltaisia yhteydenottoja vuoristoalueen armenialaisten ja azerien kesken. Armenialaisiin kohdistuneita vainoja tapahtui muun muassa Sumqayıtissa vuonna 1988. Vuonna 1990 levottomuudet siirtyivät Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun, jossa hyökättiin armenialaisia vastaan ja Neuvostoliitto katkaisi levottomuudet lopulta väkivaltaisesti armeijan voimin. Laajamittaiseksi sodaksi konflikti muuttui vuonna 1992, jolloin armenialaiset valtasivat Xocalın kaupungin Vuoristo-Karabahissa.
Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991, mutta sitä ei ole tunnustettu kansainvälisesti. Osapuolet sopivat tulitauosta toukokuussa 1994. Varsinaista rauhaa ei ole koskaan solmittu, vaan konflikti on jäätyneessä tilassa.
Vuonna 2020 käytiin lyhyt sota, jossa Azerbaidžan miehitti monia 1990-luvun alussa sodassa menettämiään alueita. Syyskuussa 2023 Azerbaidžan aloitti uuden hyökkäyksen saartamaansa Vuoristo-Karabahiin ja teki lopun armeenien Artsakhin tasavallasta.
Tausta pienoiskuva|vasen|Virallinen Vuoristo-Karabah ja Vuoristo-Karabahin tasavallan nykyisin hallitsema alue kartalla. Vuoristo-Karabahia hallitsivat pitkään melik-arvonimellä tunnetut armenialaiset ruhtinaat, joiden onnistui säilyttää osittainen autonomia usein myös silloin, kun historian aikana muuta armenialaista aluetta hallitsivat ulkopuoliset. Armenialaiset ovat kristittyjä, mutta myös muslimien historia alueella ulottuu vähintään 1500-luvulle saakka, jolloin aluetta hallitsi safavidien Persia. Kristityt asuivat tyypillisesti aloillaan, kun taas muslimipaimentolaiset käyttivät aluetta karjansa kesälaitumina ja muuttivat tavallisesti alemmas vuorilta talven tullessa. Tämän liikkeen takia alueen väestö lienee ollut historiallisesti muslimienemmistöinen kesäisin ja vastaavasti kristitty talvisin. Vuoristo-Karabah päätyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1805.de Wall 2010, s. 98–106
1900-luvun alun mullistusten jälkeen Venäjällä nousivat valtaan bolševikit. Vuoristo-Karabahin sotaa edeltänyt tilanne oli seurausta heidän alueen hallinnosta tekemistään päätöksistä. Vuonna 1921 Vuoristo-Karabahista päätettiin tehdä osa Azerbaidžanin sosialistista neuvostotasavaltaa. Päätökseen vaikutti muun muassa Turkin tuki Azerbaidžanille sekä taloudelliset syyt. Azerbaidžanista haluttiin luoda yhtenäinen alue siten että paimentolaisten ei tarvitsisi ylittää neuvostotasavaltojen rajaa liikutellessaan karjaansa ylänköjen ja alankojen laidunmaiden välillä. Armenialaisille luotiin kuitenkin autonominen alue Azerbaidžanin sisällä ja sen rajat piirrettiin siten että valtaosa sen väestöstä oli armenialaisia. Alueella oli vain yksi merkittävä azerien asutuskeskus, Şuşan kaupunki. Raja piirrettiin myös siten että autonomisella alueella ei ollut yhteistä rajaa Armenian sosialistisen neuvostotasavallan kanssa. Armeniasta alueen erotti Punainen Kurdistan. Myöhemmin sodan puhjettua yksi armenialaisten päätavoitteista oli rajayhteyden luominen Armeniaan.
Neuvostoliiton aikana Vuoristo-Karabah oli syrjäseutua. Vuosina 1945, 1965 ja 1977 armenialaiset tekivät vetoomuksia alueen liittämisestä Armeniaan, mutta niihin ei kiinnitetty huomiota. Samaan aikaan alueen väestön koostumus muuttui pikku hiljaa azerien hyväksi. Vuonna 1926 alueella oli 117 000 armenialaista ja 13 000 azeria. Vuonna 1979 vastaavat luvut olivat 123 000 ja 37 000. Armenialaiset, joilla ei ollut juurikaan uramahdollisuuksia Azerbaidžanissa, muuttivat usein alueen ulkopuolelle Armeniaan tai Venäjälle. Samaan aikaan azereita muutti alueen kyliin ja kaupunkeihin.
Konflikti kärjistyy 230px|thumb|Mielenosoittajia Jerevanissa vuonna 1988. Helmikuussa 1988 Vuoristo-Karabahin alueesta tuli Neuvostoliiton ensimmäinen alue, joka uhmasi suoraan keskushallinnon valtaa. Paikallisen neuvoston armenialaiset edustajat päättivät 20. helmikuuta esittää keskushallinnolle pyynnön Vuoristo-Karabahin liittämisestä Armeniaan. Politbyroo ei hyväksynyt pyyntöä, mutta liikkeelle lähti kehitys, jossa useat eri Neuvostoliiton alueet alkoivat antaa niiden hallinnollisena eliminä toimineille neuvostoille valtaa, kun niitä oli aiemmin pidetty vain kumileimasimina. Karabahin kysymys oli nyt myös noussut päivänpolitiikkaan. Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa sijainneella elektronisten laitteiden osia valmistaneella tehtaalla järjestettiin Neuvostoliiton ensimmäinen lakko lähes 70 vuoteen. Lakko hidasti tai pysäytti radioiden ja televisioiden tuotannon muilla tehtailla muualla Neuvostoliitossa. Armenian pääkaupungissa Jerevanissa oli 18. helmikuuta aloitettu mielenosoitus ympäristöasioiden puolesta. Aluksi se keräsi vain muutaman sata mielenosoittajaa, mutta Karabahin tilanteen noustua esille mielenosoittajien määrä alkoi kasvaa päivittäin ja mielenosoitus muuttui luonteeltaan kansallismieliseksi. 25. helmikuuta mielenosoituksiin osallistui yli miljoona henkilöä, eli noin neljännes koko neuvostotasavallan väestöstä. Paikallinen kommunistinen puolue menetti otettaan ja valta alkoi siirtyä vastaperustetulle Karabahin komitealle, jonka johtaja Levon Ter-Petrosjan alkoi pian nostaa esille Karabahin tilanteen lisäksi muita poliittisia kysymyksiä.de Wall 2010, s. 109–115
Jännitteiden kasvaessa Karabahissa helmikuussa satoja azereja lähti Etelä-Armeniasta Azerbaidžaniin uhkailujen takia. Heidät sijoitettiin Sumqayıtin kaupunkiin Kaspianmeren rannalle. Kaupungissa järjestettiin armenialaisten vastaisia mielenosoituksia ja 28. helmikuuta väkijoukko alkoi hyökätä kaupungin armenialaisten koteihin. Neuvostojoukkojen onnistui palauttaa järjestys vasta 20 tuntia myöhemmin, jolloin 26 armenialaista ja 6 azeria oli jo saanut surmansa. Kaupungin 14 000 armenialaista pakenivat kaupungista. Armeniassa tapahtumia alettiin kutsua uudeksi kansanmurhaksi ja neuvostoviranomaisten salailu ja tapahtumien tutkinnan puute lisäsivät syttynyttä vihaa entisestään. Armenialaiset alkoivat nyt myös lähteä muualta maasta Armeniaan ja vastaavasti azereita muutti Armeniasta Azerbaidžaniin. Sumqayıtin tapahtumat toistuivat Bakussa 13. tammikuuta 1990 tapahtumissa, jotka tulivat tunnetuksi mustana tammikuuna. Azerimielenosoittajat, joiden mukana oli Armeniasta tulleita pakolaisia, hyökkäsivät kaupungin armenialaisia vastaan ja yli 90 henkilöä kuoli. Politbyroo päätti lähettää armeijan palauttamaan järjestystä ja panssarivaunut saapuivat kaupunkiin keskiyöllä 20. tammikuuta. Armeijan joukot ampuivat siviilejä ja jotkut paikalliset vastasivat tuleen. Tapahtumien päättyessä 120 bakulaista ja 21 sotilasta oli kuollut. Vaikka neuvostojoukkojen onnistui jälleen palauttaa järjestys, verenvuodatus johti mielenosoituksiin ja tuhannet polttivat julkisesti puolueen jäsenkirjansa.
Kesällä 1991 neuvostojoukot ja Azerbaidžanin poliisi yrittivät palauttaa järjestyksen Vuoristo-Karabahissa, mikä johti vielä pienimuotoisiin yhteenottoihin armenialaisten kanssa. Vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa jätti valtatyhjiön, johon armenialaiset olivat varustautuneet azereja paremmin. Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi 30. elokuuta, mutta vallassa pysyivät entiset puoluejohtajat, kuten maan ensimmäinen presidentti Ayaz Mütəllibov. Armenia oli sen sijaan valinnut jo vuonna 1990 Neuvostoliiton ensimmäisen kommunistisen puolueen ulkopuolelta muodostetun hallituksen Levon Ter-Petrosjanin johdolla. Maa järjesti läpimenneen kansanäänestyksen itsenäisyydestä 21. syyskuuta ja Ter-Petrosjan valittiin maan ensimmäiseksi presidentiksi 16. lokakuuta.
Vuoristo-Karabahista oli tullut nyt osa kansainvälisesti tunnustettua Azerbaidžanin valtiota. Armenia ei halunnut luopua alueesta, muttei myöskään halunnut että sitä syytettäisiin toisen itsenäisen valtion alueen valtaamisesta. Niinpä Vuoristo-Karabahin armenialaiset julistautuivat itsenäiseksi. Vaikka Armeniakaan ei virallisesti tunnustanut maata, se kuitenkin käytännössä hallitsi sen hallintoa ja armeijaa. Boris Jeltsin yritti keväällä 1991 välittää osapuolten välille rauhansopimuksen, mutta yritykset kariutuivat, kun azerbaidžailaisia virkamiehiä kuljettanut helikopteri ammuttiin alas. Tapahtumien jälkeen Bakussa äänestettiin Vuoristo-Karabahin autonomian lakkauttamisesta ja Stepanakert nimettiin uudelleen Xankəndiksi. Vuoristo-Karabahin armenialaiset vastasivat järjestämällä kansanäänestyksen itsenäisyydestä 10. joulukuuta. Azerien boikotoimassa äänestyksessä 99 % äänestäneistä äänesti itsenäisyyden puolesta. Kun vielä Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti 31. joulukuuta sota oli väistämätön.
Asevoimat Neuvostoliiton aikana monet armenialaiset olivat toimineet neuvostoarmeijan päällystötehtävistä ja Armenian puolella oli tätä kautta sotilaskokemusta omaavia henkilöitä. Azereille ei Neuvostoliiton muiden muslimivähemmistöjen tapaan tavallisesti annettu muita kuin takarintaman tehtäviä. Azerbaidžanin asevoimat olivat myös hajanaisempia ja monet yksiköt olivat uskollisempia komentajilleen kuin valtiolle. Sodan alussa armenialaisten puolella taisteli kaksi puolisotilaallista joukkoa, Aramo ja Arabo, joista etenkin jälkimmäistä syytettiin sittemmin verilöylyjen toteuttamisesta. Armenia on kiistänyt sotilaallisen osallistumisensa sotaan, mutta ei kiistänyt alueella saattaneen toimia armenialaisia vapaaehtoisia. Human Rights Watchin joulukuussa 1994 julkaiseman tutkimuksen mukaan Karabahin armenialaisten puolella taisteli kuitenkin Armenian vakinaisen armeijan joukkoja.
Molempien sodan osapuolten joukoissa taisteli myös maiden ulkopuolelta tulleita taistelijoita, kuten esimerkiksi tšetšeeni Šamil Basajev ja Yhdysvalloissa syntynyt armenialaistaustainen Monte Melkonian, joka sittemmin sai kansallissankarin maineen Armeniassa. Heillä ei ollut sodan ratkaisun kannalta merkitystä. Suurempi rooli sodassa oli Venäjällä. Neuvostoliiton hajotessa Kaukasukselle jäi sinne sijoitetuissa sotilasyksiköissä palvelleita venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä sotilaita. He toimivat palkkasotilaiden tapaan molempien osapuolten puolella esimerkiksi ajaen panssarivaunuja, käyttäen kenttätykistöä ja lentäen lentokoneita. Entisen Neuvostoliiton sotilaskaluston jakamisesta siitä irrottautuneiden valtioiden välillä sovittiin Taškentissa toukokuussa 1992. Azerbaidžaniin oli Neuvostoliiton aikana sijoitettu enemmän sotilasyksiköitä ja se sai tätä kautta käyttöönsä enemmän kalustoa sopimuksen nojalla. Venäjän virallinen politiikka kääntyi vuoden 1992 lopulla venäläisvastaisena pidettyä Azerbaidžania vastaan ja Armenian puolelle. Ter-Petrosjanin mukaan Venäjä toimitti sodan aikana aseita armenialaisille siten, että azerien materiaaliylivoima tasoittui.
Sota Taistelut Vuoristo-Karabahista 230px|thumb|Azeripakolaisia Xocalın kylästä.