Morfologinen sija eli sijamuoto (kaasus, lat. casus) on nominin taivutusmuoto. Sen avulla ilmaistaan nominin tai nominilausekkeen merkitys- ja lauseopillisia suhteita lauseen muihin jäseniin.
Barry Blaken määritelmän mukaan, jota myös WALS-tietokannan sijajärjestelmiä käsittelevässä luvussa on noudatettu, sijalla merkitään nominimääritteen suhdetta pääsanaansa (esimerkiksi genetiivi merkitsee omistajaa, adverbiaalisilla sijoilla kuten paikallissijoilla merkitään toiminnan paikkaa, kohdetta tms.). Tämän määritelmän ulkopuolelle jäisivät esimerkiksi vokatiivi (puhuteltua merkitsevä sija, joka eurooppalaisessa kielioppiperinteessä on antiikin ajoista saakka luettu sijamuotoihin) tai semmoiset kieliopillisen suhteen merkitsimet, jotka liitetään lausekkeen pääsanaan eikä määritteeseen, esimerkiksi possessiivisuffiksit.Oliver A. Iggesen. 2013. Number of Cases. In: Dryer, Matthew S. & Haspelmath, Martin (eds.), WALS Online (v2020.4) [Data set]. Zenodo. https://doi.org/10.5281/zenodo.13950591 (http://wals.info/chapter/49, viitattu 7.5.2025.)
Jotkin kielitieteen suuntaukset, muun muassa sijakielioppi, nimittävät sijoiksi myös todellisten lauseiden pohjana olevan merkitysrakenteen kategorioita (semanttisia rooleja) eli syväsijoja. Niitä oletetaan olevan pieni, rajallinen määrä ja ne voivat todellisissa ilmauksissa toteutua eri tavoin. Esimerkiksi syväsija väline ilmaistaan suomen kielessä usein morfologisella adessiivisijalla (Avasin oven avaimella), mutta joskus myös nominatiivilla (Avain avasi oven).
Syntymekanismi Sijamuotokategoriat ja niiden tunnukset voivat olla ikivanhoja. Esimerkiksi indoeurooppalaisissa ja uralilaisissa kielissä on sijapäätteitä, jotka voidaan palauttaa jopa varhaisimpiin pääteltävissä oleviin kantakielivaiheisiin. Näistä sijapäätteistä ei siis varmuudella tiedetä, palautuvatko ne itsenäisiin sanoihin.
Monissa kielissä on myös sijoja, jotka ovat osoitettavissa kieliopillistumisen tuloksiksi. Sijojen muodostuminen on tällöin osa laajempaa kiertokulkua, jossa sanan ja sijapäätteen muodostama kokonaisuus leksikaalistuu postpositioksi ja muuttuu lopulta aidoksi sijapäätteeksi. Kierros voi alkaa uudelleen, kun uusista sijamuodoista muodostuu jälleen leksikaalistuneita adverbeja. Havainnollinen esimerkki sijojen syntymekanismista on itämerensuomalaisten kielten kanssa-postpositiosta muodostunut komitatiivi. Postpositio kanssa ja sen itämerensuomalaiset vastineet palautuvat kansa-sanaan tai sen joihinkin taivutusmuotoihin. Viron kielessä kieliopillistumiskehitys on edelleen jatkunut ja postpositiosta on muodostunut sijapääte -ga, esimerkiksi kalaga ’kalan kanssa’. Vastaavasti vatjassa komitatiivin sijapääte on -kaa, esimerkiksi kalaakaa, ja liivissä -ks, esimerkiksi kalaks. Karjalassa ja vepsässä komitatiivi on syntynyt vastaavalla tavalla, mutta sijapäätteen pohjana on ollut kera-postpositio (tai sen vastine), josta on muodostunut genetiivin kanssa sijapääte -nke, esimerkiksi kalanke. Suomen puhekielessä on yleistynyt viime aikoina uusi komitatiivia vastaava postpositioilmaus, esimerkiksi kalan kaa (tai kalankaa) ’kalan kanssa’, mutta sen mahdollinen kehittyminen aidoksi osaksi suomen kielen sijajärjestelmää vaatii hyvin pitkän ajan – jopa satoja vuosia, kuten muissakin itämerensuomalaisissa kielissä.
Sijan määrittely ja sijojen määrä maailman kielissä Suuressa osassa maailman kieliä (WALS-tietokannan 261 kielen otoksesta 100:ssa) ei ole sijamuotoja lainkaan, vaan vastaavia kieliopillisia ja merkityssuhteita ilmaistaan sanajärjestyksellä ja itsenäisillä kieliopillisilla sanoilla tai myös verbin taivutuksella. Suuria, kymmenen tai useamman sijan järjestelmiä on WALS-tietokannan otoksesta alle kymmenesosassa (24 kieltä). WALS-otoksen kielistä laajin sijajärjestelmä on unkarissa, WALS:n toimittajien käyttämän unkarin kieliopin mukaan 21 sijaa.
Joissakin Kaukasian kielissä on väitetty olevan useita kymmeniä tai jopa satoja sijoja, mutta laskelmat saattavat perustua siihen, että erilaisten sija- tai muiden taivutuspäätteiden useat mahdolliset yhdistelmät tai variantit on laskettu kukin omaksi sijakseen. Sijojen määrän laskemista voi hankaloittaa, jos historiallisesti eri alkuperää olevat sijat ovat nykykielessä muuttuneet samannäköisiksi (esimerkiksi suomen n-päätteinen genetiivi ja ”genetiiviakkusatiivi”), jos sijapäätteitä on mahdollista liittää peräkkäin (jolloin niiden yhdistelmän voisi tulkita uudeksi, kompleksiseksi sijapäätteeksi), tai jos sijan kieliopillistuminen on vasta meneillään eikä ole selvää, tulisiko sen tunnus laskea affiksiksi vai adpositioksi.
Tyypillistä esimerkiksi useiden uralilaisten kielten sijajärjestelmille on, että niihin kuuluu rajatapauksia: suffikseja, joita voidaan pitää joko sijapäätteinä tai adverbinjohtimina. Olennainen kriteeri on produktiivisuus eli voidaanko kyseinen suffiksi liittää kaikkiin mahdollisiin nomineihin vaiko vain tiettyihin tai tietyntyyppisiin sanoihin. Jos muototyyppiin kuuluu vain muutamia harvoja tai pelkästään tietyntyyppisiä sanoja (esimerkiksi suomen sti-suffiksi liittyy lähes pelkästään adjektiiveihin, ei yleensä substantiiveihin), sitä ei yleensä pidetä sijamuotona vaan adverbijohdostyyppinä. Samoin sijamuodolta usein edellytetään, että sijataivutetulla nominilla voi olla omia attribuutteja tai se voi toimia relatiivilauseen korrelaattina: tätä kriteeriä noudattaa esimerkiksi suomen adessiivi (nopealla autolla; autolla, joka on juuri pesty) mutta ei asemaltaan kiistanalainen prolatiivi (kielenvastaisia olisivat *nopeitse postitse tai *postitse, joka hukkasi kirjeeni). Esimerkiksi unkarin kielen sijojen lukumäärä vaihtelee eri kieliopeissa 17:n ja 27:n välillä sen mukaan, miten sijan kriteerit määritellään. Myös suomen kieleen on kieliopinharrastaja Panu Mäkinen kuvannut joukon ilmeisesti osaksi unkarin kielioppien mallin mukaan nimeämiään ”adverbisijoja”, jotka suomen kieliopeissa normaalisti esitetään adverbijohdostyyppeinä: superessiivi, delatiivi, sublatiivi, latiivi, temporaali, kausatiivi, multiplikatiivi, distributiivi, temporaalinen distributiivi, situatiivi, oppositiivi, separatiivi ja lokatiivi.
Jussi Ylikoski on ottanut käyttöön termin kääpiösija kuvaamaan tiettyjä suomen ja viron adverbityyppejä, joilla on sijamaisia piirteitä. Niiden sijamainen käyttö on harvinaista mutta kuitenkin todennettavissa (Suomen maakunnittain, lämpimin kesäöisin), ja niiden suhde varsinaiseen sijajärjestelmään on epäselvä ja jatkumonomainen.
Luokittelu Sijat voidaan jakaa merkityksensä ja käyttötarkoituksensa mukaan ryhmiin. Usein erotetaan toisistaan kieliopilliset (syntaktiset) sijat ja adverbiaaliset (semanttiset) sijat. Kieliopilliset sijat ilmaisevat lauseen päärooleja, kuten subjektia tai tekijää (akkusatiivikielissä nominatiivi, ergatiivikielissä ergatiivi) ja objektia tai toiminnan kohdetta (akkusatiivikielissä akkusatiivi, ergatiivikielissä absolutiivi). Samoin lauseen keskeisiä rooleja ja verbin argumentteja (välttämättömiä määritteitä) voivat ilmaista genetiivi ja datiivi, itämerensuomalaisissa kielissä myös partitiivi. Semanttisilla (adverbiaalisilla) sijoilla on selkeämmin kuvattava merkitys (ne voivat ilmaista esimerkiksi aikaa, paikkaa tai välinettä), ja lauseessa niiden tehtävänä on yleensä koodata adverbiaaleja. Tärkeä adverbiaalisten sijojen alaryhmä ovat paikallissijat.
Kieliopillisten ja adverbiaalisten sijojen rajanveto ei sekään ole jyrkkä. Adverbiaalisista sijoista voi kehittyä kieliopillisia (näin on käynyt itämerensuomalaisten kielten partitiiville), tai niillä voi olla sekä adverbiaalisia (esimerkiksi paikan ilmaiseminen) että lauseen ydinrooleihin liittyviä tehtäviä: esimerkiksi obinugrilaisissa kielissä passiivilauseiden agentti on lokatiivissa.
Sijat uralilaisissa kielissä Uralilaiseen kantakieleen voidaan rekonstruoida 6–8 sijamuotoa: päätteetön nominatiivi, *n-päätteinen genetiivi, *m-päätteinen akkusatiivi, kolmen paikallissijan sarja (*nA-lokatiivi, *tA-ablatiivi [separatiivi], *ŋ-latiivi) sekä mahdollisesti myös *-ksi-translatiivi ja *-ktAk-abessiivi. Tämä järjestelmä on joissakin uralilaisissa kielissä (etenkin itämerensuomalaiset kielet, permiläiset kielet ja unkari) laajentunut huomattavasti, toisissa taas supistunut: pohjoishantissa on vain kolme sijaa.
Suomi + Sijamuodot suomen kielessä Sija Pääte (yksikkö) Esimerkki Kieliopilliset sijat Nominatiivi – Talo on helppo sana. Genetiivi -n En pidä tämän talon väristä.Akkusatiivi -tMaalaan sinut / hänet / teidät. Kenet maalasit? Auta maalaamaan hänet! (Akkusatiivi) (– tai -n) (Maalaan talon. Auta maalaamaan talo!) Partitiivi -(t)a/-(t)ä Maalaan taloa. Sisäpaikallissijat Inessiivi -ssa/-ssä Asun talossa. Elatiivi -sta/-stä Hän muuttaa pois talosta. Illatiivi -an, -en, ym. Muutamme uuteen taloon. Ulkopaikallissijat Adessiivi -lla/-llä Nähdään talolla! Ablatiivi -lta/-ltä Kävelin talolta toiselle. Allatiivi -lle Koska saavut talolle? Muut adverbiaaliset sijat Essiivi -na/-nä Käytätkö tätä hökkeliä talona? Translatiivi -ksi Muutan sen taloksi. Komitatiivi -ne- Hän vaikuttaa varakkaalta monine taloineen. Abessiivi -tta/-ttä On vaikeaa elää talotta. Instruktiivi -n He levittivät sanomaansa rakentaminsa taloin. Suomen kieliopeissa erotetaan yleensä 15 sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, illatiivi, elatiivi, adessiivi, allatiivi, ablatiivi, abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi. Kolmen viimeksi mainitun käyttöön liittyy rajoituksia, joten niitä voidaan nimittää vajaakäyttöisiksi sijoiksi. Murteissa esiintyy lisäksi eksessiivi.
Akkusatiiviksi on kieliopeissa perinteisesti kuvattu nominatiivin tai genetiivin kaltaiset totaaliobjektin muodot. Vuonna 2004 ilmestyneessä Isossa suomen kieliopissa siirryttiin periaatteeseen, jonka mukaan termi ”akkusatiivi” varataan ainoastaan persoonapronominien t-päätteisille muodoille.
Sijamuotojen ja adverbijohdannaisten rajalla on useita rajatapauksia: muototyyppejä, joiden käyttö on hyvin vähäistä tai joita muodostetaan vain tietyistä tai tietynlaisista nomineista. Näihin kuuluvat perinteisesti sijamuotoihin luettu instruktiivi mutta myös esimerkiksi useammin adverbijohdostyyppinä tai ”kääpiösijana” pidetty prolatiivi.
Suomen sijojen nimet Vanhimmissa suomen kieliopeissa suomen kieleen kuvattiin samat sijat kuin latinan kielessä (nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi), ja niistä käytettiin tietenkin samoja nimityksiä kuin latinan kieliopeissa. Bartholdus Vhaël kieliopissaan (1733) tunnisti suomen kielestä jopa 14 sijaa ja nimesi ne, joille latinan kieliopista ei löytynyt vastinetta, itse kehittämillään termeillä. Nykyään käytössä olevista latinalaisperäisistä termeistä suuri osa (esimerkiksi paikallissijojen nimitykset) tuli tunnetuksi Gustaf Renvallin kieliopin (1840) ansiosta; Renvall puolestaan oli saanut tämän terminologian tanskalaiselta kielentutkijalta Rasmus Raskilta.
1800-luvun kuluessa sijamuodoille ehdotettiin useita erilaisia suomenkielisiä nimiä. Esimerkiksi partitiivista käytettiin eri kieliopeissa nimityksiä kohdinta, osanto, yleinen erosija ja eronto, illatiivista nimityksiä yhdyntä, menentö ja sisäinen tulosija, instruktiivista nimityksiä jaksinta, avunto ja keinosija. Lopulta käyttöön vakiintuivat nämä suomenkieliset nimetIkola, Nykysuomen käsikirja s. 25–36. Weilin + Göös 1986 : nominatiivi – nimentö akkusatiivi – kohdanto genetiivi – omanto essiivi – olento partitiivi – osanto translatiivi – tulento inessiivi – sisäolento elatiivi – sisäeronto illatiivi – sisätulento adessiivi – ulko-olento ablatiivi – ulkoeronto allatiivi – ulkotulento abessiivi – vajanto instruktiivi – keinonto komitatiivi – seuranto Näitä nimityksiä käytettiin kouluopetuksessa 1960-luvulle asti, ja oppikirjoissa ne esiintyivät vielä 1970-luvun alussa.Riitta Hyvärinen, Petri Lauerma, Kuka keksi sisäolennon? Kielikello 2/2009
Muut itämerensuomalaiset kielet