Islamilainen filosofia () eli falsafa laajassa mielessä tarkoittaa islamilaisessa maailmassa harjoitettua filosofiaa. Silloin sen edustajiin lasketaan myös siellä vaikuttaneet kristityt ja juutalaiset filosofit,Adamson, 2015, s. 1 kuten Moses Maimonides (1135–1204) tai Saadia Gaon (882/892–942). Useimmat filosofit olivat persialaisia. He kirjoittivat arabian lisäksi myös syyriaksi, hepreaksi ja persiaksi.
Islamilainen filosofia sai alkunsa antiikin kreikkalaisen filosofian kääntämisestä arabiaksi 700-luvun lopulta alkaen. Filosofialla oli yhteyksiä varsinaisiin islamilaisiin tieteisiin, kuten koraaninselitykseen (tafsir), grammatiikkaan ja islamilaiseen laintulkintaan (fiqh).Adamson, 2015, s. 3 Falsafan lähimmäksi keskustelukumppaniksi kehittyi kuitenkin islamilainen skolastinen tai dialektinen teologia eli kalam, joka oli alkanut kehityksensä jo aikaisemmin. Toisin kuin filosofialla, kalamin lähtökohtana oli Jumalan ilmoitus, ja se käytti Aristoteleen filosofian tarjoamaa loogista päättelyä ilmoituksen ymmärtämiseksi ja mahdollisten ristiriitojen selvittämiseksi. "Kalam". The Oxford Dictionary of Philosophy. Oxford University Press, 1994, 1996, 2005. Answers.com 23 Aug. 2007 Islamilaisen filosofian klassinen kausi sijoittuu vuosiin 800–1200 suurimpana nimenään Avicenna (n. 980/990–1037), mutta filosofian harjoittaminen ei islamilaisesta maailmasta loppunut sen jälkeenkään.
Yleiskuva Filosofian harjoitus islamilaisessa maailmassa alkoi syyrialaisten kristittyjen keskuudessa, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ensin syyriaksi ja myöhemmin arabiaksi. Sen pohjana oli arabivallan alle jääneen bysanttilaisen Lähi-idän pitkäaikainen kristillinen oppineisuuden perinne, esimerkkinä kirkonmies Sergius Ras al-Ainilainen (k. 536). Tämän lopulta kalifien tukeman, 700-luvulla alkaneen ja 900-luvulle jatkuneen käännöstyön avulla valtaosa antiikin Kreikan filosofiasta käännettiin arabiaksi. Käännöskirjallisuuden pohjalta kehittyneen falsafan tavoitteena oli yhdistää antiikin Kreikasta saatu rationaalinen filosofinen ajattelu islaminuskoon ja sen teologisiin oppeihin ja näin löytää niille filosofinen pohja.
Bertrand Russellin mukaan islamilaisen maailman filosofia ei sisältänyt omaperäistä ajattelua vaan oli enemmänkin antiikin filosofisten ajatusten kommentaaria. Se antoi kuitenkin 1200-luvulla latinaksi käännettynä virikkeitä Euroopassa virinneeseen tieteenharjoitukseen, joka nopeasti ylitti saamansa vaikutteet.Russell, 1967, s. 503–504
Filosofeja Antiikin Kreikasta innoituksensa saanut islamilainen filosofia oli uusplatonistista aristotelismia. Se eli huippukauttaan 800-luvulta 1100-luvun loppuun. Ajan oppineille oli tyypillistä laaja-alainen universalismi ja eri alojen asiantuntemus. Tärkeimpiä oppineita, jotka kirjoittivat erityisen paljon juuri filosofiasta olivat al-Kindi (n. 801–873) ja al-Farabi (n. 870–930) Bagdadissa, Avicenna (Ibn Sina) (980–1037) Persiassa ja Averroës (Ibn Rušd) (1126–1198) Espanjan Córdobassa. Heidän vaikutuksensa ulottui kielirajan yli Eurooppaan asti.Marmura, 2003, s. 17; Adamson, 2015, s. 3–4
Koulukuntia Islamilainen teologia jakaantui 800-luvulla mu'taziliittien ja aš'ariittien koulukuntiin. Niistä aš'ariitit perivät voiton kilpailevan suunnan jättäessä jälkiä etenkin šiialaisuuteen. Mu'taziliitit pohtivat, kuinka kreikkalaisen filosofian ajatuksia voidaan soveltaa teologisiin ongelmiin, kuten kysymykseen Jumalan ykseydestä tai Jumalan kaikkivaltiuden ja ihmisen vapaan tahdon yhteensovittamiseen. He kehittivät myös todistuksia maailman luomiselle kristillisen uusplatonismin pohjalta. Aš'ariitit pyrkivät selventämään Koraanin opetuksia. He kielsivät kaikki muut syyt paitsi Jumalan, mikä johti islamilaiseen oppiin kohtalosta.
Sittemmin islamilainen filosofia on jakautunut šiialaiseen ja sunnalaiseen haaraan. Iranilainen Mulla Sadra (k. 1640) jatkoi šiialaisuuden ja platonismin puitteissa olemassaolon kysymysten käsittelyä. Sunnalaisuudessa antiikin perinne on jokseenkin hylätty ja filosofian harjoitus pitkälti tyrehtynyt, vaikka ei kuollut. Siitä ovat esimerkkejä islamin modernisointiin pyrkinyt osmani Abd al-Nabulusi (k. 1731) ja intialainen poliittinen filosofi Muhammad Iqbal (k. 1938).Adamson, 2015, s. 26–28
Nousun taustalla käännösliike
Tieteen ja filosofian nousu abbasidivaltakunnassa alkoi kalifien suosimasta kreikkalaisen filosofisen kirjallisuuden kääntämisestä arabiaksi.Gutas, 1998, s. 90 Valtaosa kirjallisuudesta käännettiin aluksi syyriaksi, joka oli arabian seemiläinen sukulaiskieli.Gutas, 1998, s. 22 Kääntäjät olivat tavallisesti nestoriolaisia tai jakobiittikristittyjä.Marmura, 2003, s. 18 Abbasidikalifi al-Mahdi (775–785) antoi vuonna 782 kääntää Aristoteleen logiikkaa ja dialektiikkaa käsittelevän teoksen Topiikka syyriasta arabiaksi.Gutas, 1998, s. 61 Sata vuotta myöhemmin se käännettiin suoraan kreikasta ja myöhemmin vielä uudelleen. Kirja sisälsi Aristoteleen opetuksia argumentaatiosta sellaisissa tilanteissa, joissa vastakkain oli kaksi erilaista näkemystä.Gutas, 1998, s. 62
Runsaasti käännöstyötä tehtiin kalifi al-Mamunin (kalifi 813–833) ja hänen seuraajiensa hallintokausilla.D'Ancona, 2017Adamson, 2015, s. 9 Kalifihovissa käännöstyön johdossa oli Yaʻqūb ibn Isḥāq al-Kindī (n. 801–873). Ryhmän kääntämiin filosofeihin kuuluivat Platon, Aristoteles, Aleksanteri Afrodisiaslainen, Plotinos, Nikomakhos Gerasalainen, Aleksanteri Afrodisiaslainen, Proklos ja Johannes Filoponos. Suosittujen filosofien joukossa oli useita uusplatonilaisia ajattelijoita.
Nestoriolainen kristitty Hunayn ibn Ishaq (n. 809– 873) johti käännöstyötä, jossa kohteina olivat muun muassa Galenos ja Aristoteles. Islamilainen maailma ei silti omaksunut kaikkea antiikin kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, vaan poimi siitä itselleen parhaiten sopivat osat. Järkiperäistä luonnon tutkimista korostaneen Platonin dialogeista ei ainuttakaan käännetty kokonaan arabiaksi,Huff, 2017, s. 103 ja hänen ajatuksiinsa tutustuttiin pääasiassa toissijaisista lähteistä. Uusplatonisella filosofialla oli sen sijaan suuri vaikutus, ja siihen tutustuttiin ennen muuta kahden kirjan pohjalta. Toinen oli Plotinokseen Enneadeihin perustuva parafraasi Aristoteleen filosofia, joka käännettiin 800-luvulla ja toinen Prokloksen Teologian alkeet -teokseen perustuva Fi Mahd al-Khayr, (latinaksi Liber de Causis). Molempia kirjoja arabit luulivat virheellisesti Aristoteleen kirjoittamiksi.
Islamilainen teologia kalam
Islamilainen papisto oli alkanut kehittyä jo ennen käännösliikkeen syntymistä. Uskonnolliset opit, joiden hiomiseen ja puolustamiseen myös filosofiaa tarvittiin, alkoivat ilmestyä kirjallisiin lähteisiin 700-luvun lopulla, jolloin šaria-lainsäädäntö alkoi muotoutua.Schacht, 1982, s. 40 Irakilainen imaami Abu Hanifa (k. 767) loi tällöin perustan hanafi-koulukunnalle, joka oli koulukunnista ensimmäinen ja nykyään laajin.Keller (toim.), 2017, s. 1027 (x37) Kehittyvä islamilainen teologia (kalam) jäi kristinuskoon verrattuna ohueksi, sillä islamissa pääpainon sai Jumalan laki (šaria), joka sisälsi myös määräykset oikeasta uskosta.Keller (toim.), 2017, s. 897– (The Gabriel hadith)
Islamilaiset oppineet joutuivat samantapaisten ongelmien äärelle kuin kristityt, kun pohdittiin Jumalan ominaisuuksia ja suhdetta luomakuntaan. Niihin kuuluivat kysymys siitä, miten vapaa tahto ja luonnonlait olivat mahdollisia, jos Jumala määräsi kaikesta. Tärkeä oli myös kysymys Koraanin luonteesta ja Muhammedin asemasta.Huff, 2017, s. 82 Islamilaisessa teologiassa kehittyi kolme sunnalaista koulukuntaa (madhhab). Ne olivat eri asia kuin islamilaisen lain koulukunnat. Ensimmäinen koulukunta, mu'taziliitit vakiintui 800 -luvulla ja kaksi seuraavaa, aš'ariitit ja maturidit 900-luvulla. Niistä aš'ariitit nousivat vallitsevaksi suuntaukseksi, ja kaksi muuta ovat nykyään vain marginaalisia suuntia.
Mu'taziliitit (800-luku)
Islamilaisessa teologiassa syntyi 800-luvun alussa mu'taziliittien koulukunta, joka hyödynsi Aristoteleen kehittämiä filosofisia välineitä. Liikkeen kehtoja olivat Basra, Bagdad ja SamarraBennison, 2009, s. 171–172 ja varhainen edustaja basralainen Abu al-Hudhayl (k. 843).Adamson, 2015, s. 6 Suuntaus edusti islamilaista rationalismia, joka nojautui kolmeen periaatteeseen: Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen ykseys, ihmisen tahto on vapaa ja Koraani on luomisen tulosta.Campanini, 2012 Järki teki ihmisistä itsenäisiä ja vapaita toimijoita, jotka pystyivät näkemään eron hyvän ja pahan välillä. Pahoista teoista olivat vastuussa ihmiset itse, sillä Jumala ei ollut ennalta määrännyt tapahtumia. Mu'taziliitit katsoivat, että moraaliset normit olivat yleispäteviä ja koskivat samalla tavalla kaikkia.Huff, 2017, s. 86 Koraani oli luomisen tulosta ja siksi luvallinen kohde järkiperäiselle tutkimukselle. He ajattelivat myös, että maailmassa vallitsivat syyn ja vaikutuksen lait, ja siksi luonnonilmiöitä voitiin tutkia järjen avulla.Sookhdeo, 2013, s. 46
"Jumalan sijaisena" kalifi al-Mamun yritti ohjata valtionuskonnon kehitystä mu'taziliittien suuntaan. Vuonna 827 kalifi antoi tukensa opille, että Koraani oli luomisen tulosta. Ajatus kohtasi kuitenkin vastarintaa kehkeytymässä olevan pappisluokan eli ulaman keskuudessa. Al-Mamun teki mu'taziliiteistä ainoan hyväksytyn koulukunnan vuonna 833 ja perusti lisäksi inkvisition (mihna) vainoamaan muita. Kalifin hyökkäys kohdistui etenkin kehittymässä olevaa sunnalaisuutta vastaan. Nawasin mukaan kalifi ei silti tavoitellut šiialaisen imaamin korkeaa asemaa, vaan pikemmin sunni-islamin mukaista asemaa imaamina, joka tulkitsee Jumalan lakia.Nawas, 1994
Inkvisitio ehti kuulustella satoja uskonoppineita, joista monet kuolivat vankiloissa ja kohosivat marttyyreiksi. Syntyi marttyyrikertomuksia, kuten tarina al-Wathikista, jonka irti leikattu pää jatkoi Koraanin lausumista, kunnes pää haudattiin.Patton, 2010, s. 117–118 Suurimpaan konfliktiin inkvisitio joutui kuuluisan lainoppineen Ahmad ibn Hanbalin (k. 855) kanssa, jonka mukaan on nimetty yksi sunni-islamin lakikoulukunnista. Hanbali pysyi väitteessä, että Koraania ei luotu vaan se oli ikuinen ja vastasi kaikkiin muihin kysymyksiin ”En tiedä”. Elämäkerran mukaan Hanbali heitettiin tyrmään yli kahdeksi vuodeksi ja ruoskittiin kuulusteluissa tajuttomaksi, mutta lopulta hänet vapautettiin.Bennison, 2011, s. 35, 88
Kiista kalifin ja ulaman välillä kesti viisitoista vuotta ja jatkui al-Mamunin seuraajien al-Mu'tasimin (833–842) ja al-Wathiqin (842–847) hallitsijakausilla.Nawas, 1994 Ulama voitti kiistan, kun al-Mutawakkil tuli valtaan vuonna 847, minkä jälkeen inkvisitio lakkautettiin vuosina 848–852.Melchert, 1996, s. 320 Kalifi oli tällöin menettänyt asemiaan turkkilaisille orjasotilailleen.Bennison, 2009, s. 38 Oikeus islamin ja sen lain tulkitsemiseen jäi papistolle, kun taas kalifille jäi oikean uskon puolustaminen ja suojelu. Kalifien tuen loppuessa mu'taziliittien vaikutusvalta hiipui, ja koulukunta menetti suosionsa lopullisesti 1100-luvulla. Jotkut sen opit jatkoivat silti elämäänsä nykyaikaan asti islamin eri suuntauksissa, etenkin šiialaisuudessa, eikä suuntausta ole koskaan leimattu harhaopiksi.
Aš'ariitit
Mu'taziliitteja vastaan noussut islamilaisen papiston osa halusi torjua inhimillisen järjen uuden tiedon tuottamisessa ja nojautui pelkästään Jumalan ilmoituksen kautta saatuun tietoon. Aš'ariitit on saanut nimensä Abu al-Hasan Al-Aš'arista (k. 935). Imaami Ibn Hajar al-Haytami (909-974) määritteli sunnalaisuuden opiksi, joka seuraa joko imaami Abū al-Ḥasan al-Ašʿarīa tai imaami Abu Mansur Maturidia. Maturidin koulukunta rajoittui Transoxianaan ja katosi mongolivalloituksen jälkeen. Tämän jälkeen ašarilaisuus on ollut standardi-islamia sunnalaisuuden piirissä.Keller (toim.), 2017, s. 1030 (x47)