Norjan kirjallisuudella tarkoitetaan Norjassa kirjoitettuja kirjoja. Varhaisin kirjallisuus on kirjoitettu muinaisnorjaksi, myöhemmin latinaksi ja tanskaksi, ja vasta 1800-luvulta lähtien varsinaisesti norjaksi. Nykyään norjankielistä kirjallisuutta tuotetaan molemmilla virallisilla kirjakielillä, kirjanorjaksi ja uusnorjaksi. Norjassa kirjoitetaan myös muun muassa kveenin ja saamen kielillä.
Keskiajan kirjallisuus Vanhin norjalainen kirjallisuus on viikinkiaikana (noin 800–1050) riimukiviin kaiverrettuja runoja ja muistokirjoituksia, jotka sisältävät niin sukutarinoita kuin kertomuksia skandinaavisesta mytologiasta. 1000-luvulta lähtien kristinusko toi mukanaan latinalaiset aakkoset, ja 1100-luvulta on löydetty pergamentille kirjoitettua muinaisnorjankielistä runoutta ja proosaa.Andersen, P. T.: Norsk litteraturhistorie. 2. painos. Universitetsforlaget, 2012, sivu 17
Norjalaiset olivat asuttaneet Islannin jo 800-luvulla ja Islannissa ja Norjassa puhuttiin ja kirjoitettiin samaa kieltä, muinaisnorjaa, pitkälti 1300-luvulle, joten tuon ajan islantilaisen ja norjalaisen kirjallisuuden erottaminen toisistaan on hankalaa. 1200-luvulle tultaessa alueella oli kehittynyt koko maailman mittakaavassa harvinaisen rikas kirjallinen kulttuuri, jonka merkittävimpiä taidonnäytteitä ovat Edda-runous ja islantilaiset saagat. Teokset kirjoitettiin yleensä Islannissa, mutta niiden arvellaan perustuvat todennäköisesti Norjassa syntyneeseen suulliseen perinteeseen, joka saattaa ajoittua ainakin 400-luvulle.Andersen 2012, sivut 17–21
Keskiajan kirjallisuus oli pitkälti kansainvälistä, ja myös Norjassa tehtiin paljon käännöksiä ja uudelleenkirjoituksia muualla Euroopassa tunnetuista tarinoista, kuten Tristanista ja Isoldesta. Koska varsinaiset saagat kirjoitettiin enimmäkseen Islannissa, ensimmäinen varsinaisesti Norjassa kirjoitettu proosateos oli juuri tähän tarinaan pohjautuva Tristrams saga ok Ísǫndar, jonka munkki Robert kirjoitti vuonna 1226.Andersen 2012, sivu 63 Myöhempi norjalainen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut islantilaissaagojen merkitystä, sillä niiden katsottiin pitkään sopivan paremmin Norjan kansalliseen kertomukseen.Andersen 2012, sivu 64
Edda-kirjallisuus
pienoiskuva|Snorri Sturluson Christian Kroghin piirtämänä Heimskringlan kuvitetussa laitoksessa (1899). Edda-runoudella viitataan kahteen keskiajalla kirjoitettuun teokseen, Vanhempaan Eddaan eli Runo-Eddaan sekä Nuorempaan Eddaan eli Proosa-Eddaan. Vanhempi Edda on kirjoitettu pergamentille vuoden 1270 tienoilla, mutta runojen arvellaan syntyneen huomattavasti aikaisemmin: eräässä Ruotsissa sijaitsevassa, 800-luvulle ajoitetussa riimukivessä on samaa runoaineistoa.Andersen 2012, sivut 27–28 Nuoremman Eddan on kirjoittanut Snorri Sturluson (1179–1241) noin vuonna 1220.Andersen 2012, sivu 58
Vanhempi Edda sisältää myyttistä aineistoa, sankarirunoja sekä elämänviisauksia. Avausruno "Vǫluspá" on kosmisia aineksia sisältävä näky, joka kertoo maailman synnystä ja ennustaa tulevaisuutta.Andersen 2012, sivu 29 "Hávamál" eli "Korkeimman puhe" sisältää ylijumala Odinin elämänviisauksia, jotka vertautuvat Raamatun sananlaskuihin. "Þrymskviða" on peräti humoristinen jumalruno, jossa ukkosenjumala Thor pukeutuu naisen vaatteisiin ryöstääkseen takaisin varastetun vasaransa.Andersen 2012, sivut 31–32
Nuorempi Edda sisältää enimmäkseen myyttisiä, proosamuotoisia tarinoita jumalista, tunnetuimpana "Gylfaginning", sekä Aristoteleen Runousoppiin vertautuvan "runonkirjoitusoppaan".
Eddan runomitat Eddan runomitta tunnetaan hyvin tarkkaan, sillä Snorri Sturluson teki siitä kattavan selvityksen Nuorempaan Eddaan sisältyvässä "Háttatal"-osiossa.Andersen 2012, sivu 42
Muodollisesti Edda-runot käyttävät tiukkoja, tavujen määrään ja alkusointuihin perustuvia runomittoja. Eeppisessä, kertovassa runoudessa, kuten ""Vǫluspássa" oli yleensä käytössä fornyrðislag-mitta (sananmukaisesti "vanhojen sanojen mitta"), joka perustuu allitteraatioon ja painollisten ja painottomien tavujen vaihteluun.Andersen 2012, sivu 36 Samantapaisia mittoja on käytössä myös muissa keskiaikaisissa, germaanisissa runoteoksissa, kuten Englannin Beowulfissa ja saksankielisessä Nibelungein laulussa.Andersen 2012, sivut 27
Lyyrisempi, ei-kertova runous, kuten "Hávamál", käytti yleensä ljóðaháttr-runomittaa (sananmukaisesti "runomitta"). Ljóðaháttrissa säkeistöt koostuvat tavallisesti kahdesta kolmen säkeen jaksosta, joissa kahta ensimmäistä säettä yhdistää sama alkusointu ja kolmannessa on oma sisäinen alkusointu. Konsonanttiriimi perustuu saman konsonantin toistumiseen, mutta vokaaliriimien alkusointu voi muodostua myös eri ääneistä. Esimerkki ljóðaháttr-runomitasta:
"Hávamál", runo 77 Deyr fé, deyja frændr, deyr sjalfr it sama, ek veit einn, at aldrei deyr: dómr um dauðan hvern.(suurpiirteinen suomennos) Kuolee karja, kuolevat ystävät, kuolet sinä itsekin. Tiedän yhden, joka ei koskaan kuole: vainajan hyvä maine.
Keskiajan proosa Nuoremman Eddan lisäksi Snorri Sturlason kirjoitti myös, ja ennen kaikkea, proosaa. Snorrin vuoden 1230 tienoilla kirjoittama Heimskringla on esitys Norjan kuninkaiden historiasta ja perustuu vanhoihin suullisena perinteenä kulkeneisiin lauluihin. Nykyiset historiantutkijat pitävät Heimskringlaa aikansa menetelmiin nähden melko luotettavana historiikkina.Andersen 2012, sivut 56–57
Heimskringlan osia on muun muassa Pyhän Olavin tarina. Myös muu ajan proosa sisältää runsaasti kristillisiä pyhimys- ja marttyyrikertomuksia.
Saagat
pienoiskuva|Poltetun Njálin saagan käsikirjoitus noin vuodelta 1350.
Pohjoismaiden keskiajan kirjallisuuden merkittävintä antia ovat islantilaiset saagat. Saagat kertovat osin historiallisiin henkilöihin perustuvia sukutarinoita, seikkailuja ja muun muassa kertomuksia Islannin asuttamisesta. Vaikka saagat osin perustuvatkin varhaisempaan suulliseen aineistoon, niiden katsotaan nykyään kuitenkin kertovan kehittyneestä kirjallisesta kulttuurista. Saagojen kirjoittajat ovat siis kirjoitushetkellä tehneet taiteellisia valintoja, eikä kirjoittamisen voida katsoa olleen pelkkää muistiinmerkitsemistä. Useimpien saagojen kirjoittajia ei silti tunneta nimeltä.Andersen 2012, sivut 58
Saagat on kirjoitettu vuosien 1200 ja 1350 välillä, ja niiden tapahtumat sijoittuvat sekä Islantiin että Norjaan.Andersen 2012, sivut 60 Tunnetuimpia saagoja ovat esimerkiksi Gísli Súrinpojan saaga ja Poltetun Njálin saaga.
Keskiajan loppu Norjan oma keskiajan kirjallisuus oli kukkeimmillaan kuningas Haakon IV Haakoninpojan (1217–1263) ja Haakon V Maununpojan (1299–1319) hoveissa. Myös Haakon V:n vaimolla, kuningatar Eufemialla, sanotaan olleen merkittävä osa ajan kirjallisen kulttuurin tukemisessa. Heidän aikanaan syntyivät monet suullisena perintönä eläneet kansanrunot, -tarinat ja balladit, jotka kansallisromantiikan aikana 1800-luvulla kerättiin osaksi Norjan kansallista tarinaa.Andersen 2012, sivu 69
Haakon V:n kuoltua Norjan hallitsijaksi tuli Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika (1319–1364), ja hovielämä katosi Norjasta vuosisadoiksi. Vuonna 1349 musta surma saapui Bergeniin ja tappoi 1300- ja 1400-luvuilla lopulta yli puolet Norjan asukkaista. Kun suurin osa luku- ja kirjoitustaitoisista oli kuollut ja norjan puhekieli poikkesi jo niin paljon vuosisatoja vanhasta muinaisnorjan kirjakielestä, ettei vanhoja kirjoituksia enää ymmärretty, ja kun maan poliittinen ja kulttuurinen keskus oli siirtynyt ensin Ruotsiin ja Kalmarin unionin perustamisen jälkeen 1380 Tanskaan, kaikki kirjallinen elämä lakkasi Norjasta lähes tyystin vuosisatojen ajaksi.Andersen 2012, sivut 71–73
Muinaisnorjan kieli jäi elämään Islantiin, kun taas Norjassa puhekieli alkoi lähetä tanskaa ja ruotsia, joten kirjallinen yhteiskulttuuri Norjan ja Islannin välillä päättyi. Vuoden 1380 jälkeen voidaan kuitenkin puhua norjalais–tanskalaisesta yhteiskirjallisuudesta, kun maan valtiollinen keskus siirtyi Kalmarin unionin myötä Kööpenhaminaan ja tanskaa alettiin käyttää Norjassa kirjakielenä hallinnossa ja uskonpuhdistuksen jälkeen myös kirkossa. 1500-luvulle saakka kirjallinen elämä oli Norjassa hyvin vähäistä, mutta balladit, kansanrunot ja tarinat jatkoivat elämäänsä suullisena perintönä, näistä ehkä tunnetuimpana Draumkvedet ("Unilaulu").Andersen 2012, sivut 71–85
1500-luku Norjan keskiajan katsotaan päättyvän vuoteen 1537, jolloin emämaa Tanska kiristi otettaan Norjasta ja maa menetti suhteellisen itsenäisen asemansa, ja uskonpuhdistus saapui Norjaan. Uskonpuhdistus toi mukanaan myös eurooppalaisen humanismin, mikä tarkoitti kirjallisen kulttuurin vähittäistä elpymistä – tosin Norjassa kirjoitettiin edelleen melko vähän, ja kirjakielenä oli joko tanska tai latina.Andersen 2012, sivut 91–93
Humanismin innoittamana vanhoja muinaisnorjankielisiä teoksia alettiin kääntää tanskaksi ja latinaksi. Syy oli osin käytännöllinen, sillä Norjan vanhat, yhä voimassa olleet lait oli kirjoitettu muinaisnorjaksi eikä niiden sisältöä enää kunnolla ymmärretty.Andersen 2012, sivu 95
pienoiskuva|Dorothe Engelbretsdatter, 1685. 1500-luvulla Norjan kirjallinen elämä keskittyi Bergeniin ja Osloon. Bergenin tunnetuimpia nimiä Absalon Pedersson Beyer, joka kokosi omista päiväkirjamerkinnöistään teoksen Bergens Kapitelbok (1552–1572), joka tunnetaan lähinnä 1500-luvun Bergenin arkielämän kuvauksestaan. Beyerin pääteos oli Norjan historiasta kertova Om Norgis Rige (1567).Andersen 2012, sivut 93–94 Oslossa Jens Nilssøn kirjoitti latinaksi matkakertomuksia matkoistaan eri puolilla Norjaa, oppikirjan sekä tanskaksi saarnoja ja surulaulun kuolleelle tyttärelleen.Andersen 2012, sivut 96–97
1600-luku: Barokkirunous 1600-luvun merkittävimpiä keksintöjä kirjallisuuden alalla oli loppusointuihin perustuva runomitta.Andersen 2012, sivu 105 Barokin ajan kirjallisuudessa runoudella onkin merkittävä asema. Tanskalais–norjalaisen yhteiskirjallisuuden merkittävimpiä riiminkäyttäjiä oli tanskalainen virsirunoilija Thomas Kingo (1634–1703), joka kokosi Tanska-Norjan virsikirjan käytännössä yksin.Andersen 2012, sivu 109
Norjan omista nimistä omana aikanaan suosituin oli Dorothe Engelbretsdatter (1634–1716), joka oli Norjan ensimmäinen ammattikirjailija, joka pystyi elättämään itsensä kokonaan runojensa myynnillä.Andersen 2012, sivu 111 Dorothe Engelbretsdatterin runoutta leimaa suru: hän menetti seitsemän yhdeksästä lapsestaan ja lopulta aviomiehensä. Runot ovat leimallisen kristillisiä ja sisältävät runsaasti Magdalan Mariaan liittyvää kuvastoa. Barokille tyypillistä on myös ajatus kaiken katoavaisuudesta ja turhuudesta sekä kuva maailmasta illuusiona, harhakuvana.Andersen 2012, sivu 113 Merkittävää Dorothe Engelbretsdatterin runoudessa on myös sen syvä henkilökohtaisuus, joka oli tuon ajan runoudessa harvinaista.Andersen 2012, sivu 114
Vaikka Dorothe Engelbretsdatter olikin omana aikanaan Norjan suosituin kirjailija, nykyaikana häntä paremmin muistetaan Petter Dass (1647–1707), joka ei elinaikanaan julkaissut mitään. Pappi ja runoilija Dass tunnetaan nerokkaana loppusointujen käyttäjänä ja erityisesti maantieteellisistä kuvauksistaan Pohjois-Norjasta. Dassin tunnetuin teos on Nordlands Trompet ("Pohjois-Norjan trumpetti"), jossa Pohjois-Norjassa virkamiehenä toiminut Dass raportoi alueensa oloista runon keinoin ja huumorin sävyttämänä. Lisäksi Dass kirjoitti saarnoja ja virsiä. Dassin runot ovat pääsääntöisesti käytännöllisiä ja maanläheisiä, mutta syvästi kristillisiä ja sisältävät usein moraalisen opetuksen.Andersen 2012, sivut 114–121
1700-luku: Valistus ja klassismi Eurooppalainen valistusaate saapui Norjaan 1700-luvulla. Valistuksen keskeisiä ajatuksia olivat rationalismi ja empirismi, jotka omalta osaltaan muovasivat myös ajan klassista kirjallisuutta. Pohjoismaisen klassisen kirjallisuuden merkittävin edustaja oli Ludvig Holberg, joka syntyi Norjan Bergenissä, mutta asui suurimman osan elämästään Kööpenhaminassa ja kirjoitti teoksensa tanskaksi ja latinaksi.Andersen 2012, sivu 137