pienoiskuva|Kampakeraaminen astia Taipalsaarelta. Kivikauden keramiikka tarkoittaa ihmisen kivikaudella savesta tekemiä esineitä. Nykyaikaan on säilynyt eniten hajonneiden astioiden kappaleita, mutta keramiikasta valmistettiin myös kulttiesineitä.
Keramiikka, saven muotoilu ja polttaminen on keksitty viimeisimmän jääkauden aikana tai sen jälkeen useassa paikassa eri puolilla maailmaa, ilmeisesti toisistaan riippumatta. Varhaisimmat ajoitetut keramiikkalöydöt ovat Itä-Aasiassa, mutta se on otettu itsenäisesti käyttöön myös esimerkiksi Lähi-idässä, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Ensimmäiset keramiikan valmistajat Itä-Aasiassa olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka hyödynsivät uutta välinettä ruuan varastoinnissa, valmistelussa ja kypsentämisessä. Sen valmistustaito levisi keksijäryhmien lähialueille, mutta leviämismekanismia metsästäjä-keräilijöiden välillä ei edelleenkään tunneta tarkasti. Vain osa kivikauden keramiikasta valmistettiin yhteisöissä, jotka paimensivat karjaa ja viljelivät maata. Näiden yhteisöjen keskuudessa keramiikka levisi maatalouden leviämisen myötä. Tämä ilmiö havaitaan erityisesti Euroopassa.
Ajoitukset Tässä artikkelissa käytettyjä ajoituksia ei ole voitu ilmoittaa yhtenäisellä tavalla. Kun merkitään ajoituksen perään BP (""), tarkoitetaan silloin radiohiiliajoitusta ajatuksella "vuotta sitten". Kun merkitään ajoituksen perään eaa., tarkoitetaan silloin "vuotta ennen ajanlaskumme alkua". Radiohiiliajoituksessa on todettu systemaattinen virhe, joka voidaan korjata kalibroimalla se kalibrointikäyrällä. Kalibrointi huomioi ilmakehässä tapahtuneet hiilidioksidin muinaiset vaihtelut ja kalibrointikäyrän korjauskyky ulottuu jääkauden päättymisen alkuun. Siksi tätä vanhempia ajoituksia ei pystytä kalibroimaan asianmukaisesti ja osa ajoituksista on ilmoitettu vain BP-ajoituksina eikä kalibroituina eaa.-ajoituksina.
Keraaminen astia Keramiikan käsite on arkeologiassa määritelty väljästi, mutta kyseessä on ihmisen tahallaan tai vahingossa valmistama materiaali, joka on säilynyt nykypäiviin asti kovina kappaleina. Useimmat kivikautiset keraamiset kappaleet kuuluivat hajonneille astioille, mutta keramiikasta valmistettiin myös kulttiesineitä. Määritelmän mukaan savi on kosteana materiaalina leivottavissa ja muotoiltavissa halutun muotoiseksi esineeksi, joka kovenee kuivuttuaan eikä enää muovaudu. Kuiva savi ei kuitenkaan kestä arkikäyttöä, vaan murtuu helposti kappaleiksi. Kuivattu savi voidaan muuttaa keramiikaksi polttamalla se riittävän kuumassa lämpötilassa. Kuumuudessa mineraalit sulaavat yhteen tai muodostavat kemiallisia sidoksia, mikä vahvistaa materiaalin rakennetta niin, ettei kosteus voi enää hajottaa materiaaliin muodostunutta rakennetta.
Varhaisinta kivikauden keramiikkaa valmistettiin aina paikallisesta savesta, johon sekoitettiin sideaineita ja muotoiltiin perinteiden mukaisesti, sekä lopuksi poltettiin nuotion tuottamissa lämpötiloissa. Valmistustekniikka parani tuhansien vuosien aikana asteittain niin, että astioiden paino pieneni, koko suureni ja keraaminen laatu parani.
Massan laatu Astioissa käytettävä materiaali on usein ollut omasta lähiympäristöstä esiin kaivettua savea, mutta joskus savi haettiin kaukaakin. Saven joukkoon on ollut tapana sekoittaa orgaanisia tai epäorgaanisia sideaineita. Orgaaninen sideaine on voinut sisältää eläinten karvoja, linnun sulkia, heinää tai kasvin kuituja. Epäorgaaninen sideaine on saattanut olla hiekkaa, kivimurskaa, asbestikuitua, simpukankuorien murskaa tai jauhettua keramiikkaa. Sideaineet antoivat savimassalle ryhtiä ja paransivat valmiin astian ominaisuuksia. Orgaaninen sideaine paloi polton yhteydessä hiilidioksidiksi ja jätti astiat huokoisiksi. Huokoinen astia oli kevyempi eikä kuumentunut tulessa niin voimakkaasti. Epäorgaaninen sideaine kiinnittyi kemiallisesti saven keraamiseen rakenteeseen vahvistaen sitä. Hiekka ja kivimurska johtivat hyvin lämpöä, jolloin astian keitto-ominaisuudet paranivat. Sideaineiden yhteinen tehtävä oli kuitenkin estää astiaa halkeilemasta polton yhteydessä.
Valitun saven mineraalit vaikuttivat poltetun keramiikan väriin sen hapettuessa polton yhteydessä. Huonosti palanut savi jäi tumman harmaaksi tai ruskeaksi ja hyvin palaneen saven väri muuttui punaiseksi rautaoksidin vuoksi. Vanhojen astioiden pinnalta on löydetty myös maalien jäämiä, joten joissakin kulttuureissa astiat maalattiin polton jälkeen esimerkiksi mustalla tai punaisella värillä.
Muotoilu Varhaiset astiat olivat usein muodoltaan kuin munanpuolikas. Pohja oli tällöin suippo, mutta myös teräviä pohjan kärkiä esiintyy. Pohjasta voitiin tehdä myös täysin pyöreä tai pohjasta voitiin tehdä tasainen. Pyöreä astia on kätevä hiekassa, koska kuoppaan upotettu astia pysyi hyvin pystyssä ja se voitiin kuopassaan kallistaa ilman kaatumisen vaaraa. Tasapohjainen astia on ollut hyvä kovalla maalattialla.
Astia voitiin muotoilla maljaksi, jolloin seinämät aukesivat sivuille ja suuaukko oli pohjaa suurempi. Pienisuinen astia valmistettiin kallistamalla seinämiä sisällepäin ja kaventamalla suuaukkoa. Näiden variaatioiden väliin jää suoraseinäinen astia. Variaation valintaan vaikuttivat ryhmän perinteet ja käyttötarkoitus.
Koristelu Jo aivan ensimmäiset astiat Kiinassa, Venäjällä ja Japanissa olivat koristeltuja. On varmasti erehdys kuvitella, että koristelu liittyisi vain estetiikkaan, mutta sen tarkoitusta ei kuitenkaan ole pohdittu vakavasti. Koristelun merkitys korostuu kuitenkin arkeologiassa, missä selvitetään ryhmien välisiä kulttuurikytkentöjä. Koristelutyylit periytyivät tekijältä toiselle ja aineistosta on havaittu laaja-alaisia ja pitkäkestoisia "muotivillityksiä". Esimerkiksi tyypillisen kampakeramiikan koristelutyyli levisi tuhansien kilometrien laajuiselle alueelle suhteellisen lyhyessä ajassa ja tyylin pääpiirteet säilyivät samantapaisina satoja vuosia.
Poltto Kuumentamalla kuivatut astiat esimerkiksi nuotiossa saavutetaan ensimmäinen keramoitumislämpötila 450 °C helposti, mutta jopa 600−750 °C:n lämpötiloja on käytetty paljon. Keramoituminen on hidas prosessi, joten astialle vaadittiin pitkä polttoaika, jotta se keramoituisi kokonaan. Loppuun saakka poltettu savi oli kovaa ja huokoista. Tämä on hyvä ominaisuus säilytysastialle, mutta huono ominaisuus keittoastialle. Astia tyhjentyy, kun nesteet suotuvat huokoisen astian seinämien läpi. Astia voidaan tehdä tiiviiksi joko sivelemällä sen sisäpinta esimerkiksi rasvalla tai keskeyttämällä astian poltto niin, että vain astian pinta keramoituu. Sisäosan savi imee itseensä vettä ja turpoaa tiiviiksi. Kivikauden astiat olivatkin useimmiten osittain poltettuja.
Keramiikan keksiminen pienoiskuva|Dolní Věstonicen Venus, vanhimpia tunnettuja keraamisia esineitä. Varhaisimmat tunnetut keraamiset esineet ovat löytyneet Dolní Věstonicesta. Sieltä on löydetty noin 2000 keraamista savi-idolia. Tunnetuimmat niistä esittävät hedelmällisiä naisia. Niitä valmistettiin noin 28000−22000 BP Pavlovin kulttuurin piirissä. Vaikka venushahmot voitiin valmistaa mistä materiaalista tahansa, osa niistä on keramiikkaa. Tällaiseen keraamiseen traditioon ei liity saviastioita.
Keramiikan keksimisen syitä Arkeologiassa oli ollut pitkään vallalla eurooppalaisten havaintoon perustuva käsitys, että keramiikka keksittiin Lähi-idässä (Kaksoisvirranmaassa tai Egyptissä) tai Induslaaksossa ja että se levisi sieltä ympäri maailman. Tähän ilmiöön liitettiin siirtyminen metsästyksestä ja keräilystä maataloudeden eri muotojen harjoittamiseen, mitä vaihetta kutsutaan neoliittiseksi kivikaudeksi. Tämä teoria sai haastajansa 1900-luvulla useasta löydöksestä, jossa juuri metsästäjä-keräilijät alkoivat käyttämään keramiikkaa siirtymättä maatalouden harjoittamiseen.
Liikkuvaa elämäntyyliä harjoittavien ryhmien ei tiedetä käyttäneen keramiikkaa tai ainakaan suuria saviastioita, joiden liikuttelu rikkomatta olisi ollut vaikeaa. Liikkuvassa elämäntavassa siirryttiin uuden ravinnonlähteen luokse, ja kun se loppui, muutettiin seuraavan ravinnonlähteen lähelle. Pohjoisella pallonpuoliskolla tietyt ravintoon liittyvät ilmiöt toistuivat säännöllisesti ja ryhmälle kehittyi niin sanottu vuotuiskierto. Mesoliittisella kulttuurikaudella on lukuisia esimerkkejä ryhmistä, joilla vuotuiskierron harjoittaminen on loppunut tai vähäistä. Syynä ovat olleet monipuolinen ekosysteemi, joka on voinut tarjota ravintoa vuoden ympäri, tai kehittyneet ravinnonkäsittelytavat. Tällaiset ryhmät ovat olleet otollisessa tilanteessa ottaa vastaan keramiikan hyvät ominaisuudet. Sellaisia olivat esimerkiksi päivittäisen ravinnon parempi hyödyntäminen keittämällä kuin paistamalla. Useat tutkija huomauttavat, että päivittäisen tarpeen sijasta on voitu korjata talteen luonnon hedelmä-, marja- tai ruohokasvien satoa ja säilyttää sitä monipuolistamaan tulevien kuukausien ravintoa.
Siinä missä varastoiminen olisi voitu toteuttaa verkko- tai nahkapusseissa, maankoloissa tai puuastioissa, keramiikka on tuonut mukanaan joitakin lisäetuja. Keramiikka hengittää, on kova materiaali hyönteisille ja se on tulenkestävää. Varastoimisen lisäksi keramiikkaa on voitu käyttää ravinnon valmistamiseen. Idätys ja kuumentaminen on voinut olla suosittu tapa valmistaa siemenet syötäviksi. Sen sijaan, että ruoka kuumennetaan nuotiolla, se voidaan kuumentaa puuastiassa laskemalla sinne kuumia kiviä ja vettä. Vesihauteen ylläpito vaatii kylmien kivien vaihtamista kuumiin kiviin, mistä pääsee kuumentamalla ruoka saviastiassa nuotiolla. Ravinnon liottaminen voitiin nyt tehostaa ryöppäämällä, jolloin ravinnon kirjoa voitiin entisestään laajentaa.
Ravinnon parempi hyödynnettävyys lienee keramiikan suurimpia etuja. Sen sijaan, että lihaa tai kalaa paistettiin avotulella ja annettiin rasvan valua liekkeihin, voitiin astiassa kypsennetty ruoka hyödyntää keitinlientä myöten. Varastoinnin sivussa ruoka-aineita on voitu fermentoida, jolloin hapatus, käyminen tai muu tekeytyminen parantaisi ruuan ravintoarvoa.
Erään teorian mukaan keramiikka keksittiin ilmastollisen muutoksen vuoksi, kun jääkauden viimeinen kylmeneminen noin 25000−15000 BP aiheutti sukupuuttoa ja muutoksia lajikirjossa. Esimerkiksi Kiinan alueilla hävisi sukupuuttoon monia eläin- ja kasvilajeja pakottaen ihmiset hyödyntämään myös villiriisiä, josta tuli eräillä asuinpaikoilla perusruokaa. Samantapaisista tapahtumista on arkeologista näyttöä eri aikakausilta eri mantereilla.
Keramiikan keksimisen tavat Monissa itäaasialaisissa kulttuureissa ruokaa kypsennettiin keittämällä ne bamburungon putkessa. Paitsi että puuastiassa oli mahdollista keittää ruokaa käyttämällä kuumia kiviä, märkää puuastiaa saattoi myös lämmittää tulella. Savella suojattua puuastiaa voitiin kuumentaa suoraan avotulella, mutta astia paloi kuitenkin hieman pinnastaan. Tulessa kuumentuneen ja irti lohjenneen savipinnoitteen muoto saattoi toimia idean siemenenä. Puuastian savipinta lohkesi kuivuttuaan irti ja sillä voitiin lämmittää kerran tai pari ruokaa. Kuivana kuumennettu saviastia kesti useampia käyttökertoja ja näin on kehitys voinut jatkua kohti tuntemiamme keraamisia astioita. Kehityksen tarkka kuvaus on kuitenkin spekulaatiota, sillä saviastiat ilmestyvät arkeologiseen aineistoon valmiina tuotteina.
Itä-Aasia Tämän hetkinen tutkimus on todennut kolme hyvin varhaista ja lähes samanaikaista keskusta, joissa keramiikkaa alettiin valmistaa ensimmäiseksi. Etelä-Kiinassa, Itä-Venäjällä ja Japanin saarilla ovat keramiikan varhaisimmat ajoitukset lähes samanaikaisia, mutta keramiikan materiaalin laatu, astioiden muotoilu ja koristelu vaihtelevat näissä paikoissa suuresti. Eroavaisuuksien takia otaksutaankin, että keramiikan valmistus keksittiin näissä kohteissa toisistaan tietämättä.