Kotouttaminen ja vieraannuttaminen ovat käännösstrategioita, joita kääntäjä hyödyntää mukauttaessaan tekstiä kohdekulttuuriin. Kotouttaessa teksti mukautetaan hyvin lähelle kohdekielen kulttuuria, mikä voi johtaa tiedon häviämiseen lähtötekstistä. Vieraannuttaessa lähdetekstin informaatio pyritään säilyttämään ja sen säilymiseksi kohdetekstin konventioita rikotaan tietoisesti.

Käsitteen teoriaa

Ensimmäisenä kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta systemaattisena teoriana on puhunut Friedrich Schleiermacher, jonka mukaan kääntäjän ei ole tarkoitus tehdä käännöksestä helposti lähestyttävää vaan lukijan tulee ponnistella ymmärtääkseen tekstiä. Näin kääntäjällä siis on käännöstä tehdessään kaksi mahdollisuutta: joko hän jättää kirjailijan mahdollisimman rauhaan ja liikuttaa lukijaa häntä kohti tai vastavuoroisesti jättää lukijan mahdollisimman rauhaan ja liikuttaa kirjailijaa lukijaa kohti.Tiittula, Liisa: Johdatusta kääntämiseen ja käännöstieteeseen. Helsingin yliopisto, Nykykielten laitos. (http://www.helsinki.fi/saksa/johdatustakaantamiseen/saksa-johdatustakaantamiseen.pdf). Luettu 3.3.2015.

Käsitteet on nykyaikana nostanut näkyvästi esiin Lawrence Venuti vuonna 1995 kirjassaan The Translator’s Invisibility: A History of Translation. Venuti toi mukanaan ajatuksen, jonka mukaan kahtiajako kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä oli ideologinen.

Venutin mukaan kotouttava strategia pyyhkii kulttuuriset arvot väkivaltaisesti pois ja hän puhuukin vahvasti vieraannuttavan strategian puolesta. Vieraannuttava strategia auttaa lukijaa tarkastelemaan käännöstä alkuperäiskulttuurin asemasta. Hyvä käännös siis korostaisi lähdetekstin vierasperäisyyttä ja toisi lähdekulttuurin ja hallitsevan kohdekulttuurin väliset erot esiin sen sijaan, että sulauttaisi nämä erot kohdekulttuuriin. Kääntäjän työnä on tuoda esiin kulttuurien väliset taitekohdat, säilyttää niiden merkitykset ja ulkomaisuus ja siirtää ne kohdekieliseen tekstiin. Jokainen askel käännösprosessissa tulisi määritellä lähdekielen kulttuuristen arvojen kautta. Venutikin vaatii kääntämään niin, että lukija joutuu kohtaamaan tekstin vierauden. Vieraannuttaminen voi tapahtua esimerkiksi käyttämällä vähemmistörekisteriä, murteita, slangia tai vieraita sanoja Aaltonen, Sirkku 2008: Kun Antto Puuronen Suomeen muutti: kulttuurisidonnainen käännöstutkimus työvälineenä. Teoksessa Oittinen, Riitta & Mäkinen, Pirjo (toim): Alussa oli käännös. 6. painos. Tampere University Press, Tampere, s. 403.

Siihen, käyttääkö kääntäjä enemmän vieraannuttavaa vai kotouttavaa käännösmenetelmää, vaikuttaa lähdekielen ja kulttuurin status suhteessa kohdekieleen ja -kulttuuriin. Yleensä valta-asemassa olevissa kulttuureissa, kuten angloamerikkalaisessa kulttuurissa, suositaan kotouttavia eli lähdetekstiä kohdekieleen ja -kulttuuriin mukauttavia käännöksiä, kun taas pienissä kulttuureissa ja kielissä vieraannuttava eli Gideon Touryn termein adekvaattinen kääntäminen on tavallisempaa. Sitä kautta vieraita käsitteitä ja ilmauksia, esimerkiksi anglismeja, myös vähitellen omaksutaan kohdekieleen.Puurtinen, Tiina 2008: Käännösten hyväksyttävyys. Teoksessa Oittinen, Riitta & Mäkinen, Pirjo (toim): Alussa oli käännös. 6. painos. Tampere University Press, Tampere. s. 90; Kts. esim. Toury, Gideon 1995, Descriptive Translation Studies and beyound. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam, s. 56-57.

Muita kotouttamisen ja vieraannuttamisen tematiikkaan liittyviä teorioita

Yksi nykyajan huomattavimmista käännöstutkimuksen teorioista, niin sanottu manipulaatioteoria, tarkastelee käännöksiä vastaanottavan kulttuurin näkökulmasta. Teoria tarkastelee käännöksiä nimenomaan itsenäisinä kokonaisuuksina ja keskittyy niihin piirteisiin, jotka erottavat käännöksen vieraasta lähtötekstistä. Manipulaatioteoriassa tarkastelukulma on siis vastaanottajalähtöinen ja jokaista käännöstä tarkastellaan erillisenä mittatilaustyönä, joiden tutkimuksessa korostetaan deskriptiivisyyttä, funktionaalisuutta ja systeemisyyttä.

Teorian kolmesta peruskäsitteestä autonomisuus määräytyy sen perusteella, miten tietyt ominaisuudet ja kirjoituskäytännöt erottavan sen sekä lähtötekstistä että vastaavista kohdekielisistä teksteistä. Toinen peruskäsite, ekvivalenssi, tarkoittaa vastaavuutta käännöksen ja lähtötekstin välillä. Kolmas peruskäsite, funktio eli tarkoitus, ulottaa tekstin tarkastelukulman aina tekstin tehtävistä kulttuurin, talouden tai jonkin ideologian määrittämiin tarkoituksiin.

Manipulaatioteorian yksi tärkeimmistä tutkimusmalleista on Itamar Even-Zoharin luoma polysysteemiteoria. Even-Zoharin mukaan kirjallisuus on moniosainen järjestelmä, systeemi, joka koostuu erilaisista alajärjestelmistä, joilla kaikilla on käyttäjänsä. Kirjallisuuden kokonaisjärjestelmässä sijaitsevaan ydinkeskukseen sijoittuvat kulttuurissa korkealle arvostetut tekstit kun taas reuna-alueelle siirtyvät vähemmän tärkeinä pidetyt tekstit. Kokonaisjärjestelmän sisällä käännöskirjallisuus muodostaa oman alajärjestelmänsä, jonka asema voi olla tärkeä tai vähämerkityksinen riippuen kirjallisuuden iästä sekä suhteesta muiden kulttuurien kirjallisuusjärjestelmiin. Esimerkiksi vahvoissa kirjallisuusjärjestelmissä käännöskirjallisuuden merkitys on vähäinen (USA, Ranska, Iso-Britannia), jolloin käännettäessä pyritään noudattamaan omia vakiintuneita malleja eikä tuomaan esiin lähtötekstin ominaispiirteitä vieraannuttavalla käännösstrategialla.

Lähdetekstin ja kohdetekstin välillä oletetaan vallitsevan jonkinlainen samankaltaisuus. Tätä suhdetta kutsutaan käännöstieteessä vastaavuudeksi eli ekvivalenssiksi. Tekstit voivat vastata toisiaan sisällöllisesti, tyylillisesti, muodollisesti tai niillä voi olla vastaanottajaan sama vaikutus. Eugene Nida (1964) erotti toisistaan muodollisen ja dynaamisen (myöhemmin funktionaalisen) ekvivalenssin. Tässä jaossa on itse asiassa kyse kahtiajaosta kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä. Muodollisesti tarkka käännös noudattaa uskollisesti lähdetekstin sisältöä ja kielellistä muotoa ottaen huomioon kuitenkin kohdekielen normit. Lähdetekstistä poiketaan siis vain sen verran, mikä on välttämätöntä, jotta käännöksen kielellinen muoto on kohdekielen sääntöjen mukainen. Dynaamisessa ekvivalenssissa taas pyritään saamaan käännöksen vastaanottajassa sama vaikutus kuin lähdetekstillä on sen vastaanottajaan, ja ilmauksen luontevuus on tärkeää. Muodollisesti vastaava käännös on lähdetekstipainotteinen, dynaamisesti vastaava puolestaan kohdetekstipainotteinen. Jos kohdekulttuurissa jokin asia on täysin tuntematon, dynaaminen ekvivalenssi voi vaatia sisällöllistä muutosta. Esimerkiksi Mikael Agricola korvasi raamatunkäännöksessään sypressin paikoin sanalla honka.

Toury esitti kaksi kääntämistä ohjaavaa yleistä lakia: standardisoitumisen ja interferenssin. Standardisoituminen merkitsee sitä, että kääntäjä valitsee sellaisia ilmaisun muotoja, jotka kohdekulttuurissa ovat tavallisia. Käytännössä se tarkoittaa paitsi sitä, että ratkaisujen myötä teksti sopeutetaan kohdekulttuurin tarjoamiin malleihin, myös sitä, että tyylillinen vaihtelu tasoittuu, erityisesti jos käännökset ovat kohdekulttuurissa heikossa, toisarvoisessa asemassa. Interferenssi puolestaan tarkoittaa lähdekielen piirteiden (erityisesti sanastollisten piirteiden ja lauserakennepiirteiden) siirtymistä käännöksiin, mikä voi olla negatiivinen asia mutta myös positiivinen. Standardisoituminen on lähellä kotouttavaa käännösstrategiaa, ja interferenssissä on selvä yhteys vieraannuttamiseen.

Kotouttaminen ja vieraannuttaminen käytännössä

Suomalaisessa kulttuurissa kotouttamisen ja vieraannuttamisen välille ei ole tehty vahvaa rajanvetoa eivätkä todellisen elämän käännösstrategia juuri koskaan edusta kumpaakaan ääripäätä, vaan tekstit sijoittuvat kotouttamisen ja vieraannuttamisen jatkumolle. On kuitenkin huomattava, että kotouttavan käännösstrategian puolestapuhujia on Suomessa käytännössä vähän ja niin Schleirmacher, Venuti kuin muutkin vieraannuttavaa käännöstä suosivat teoreetikot edelleen luovat vieraannuttavalle käännösstrategialle vastastrategian vain jotta voivat hylätä sen saman tien epätoivottavana.

Kun kääntäjä käyttää kotouttavaa strategiaa, hän pyrkii tuottamaan käännöksiä, joissa lähtökielestä ja -kulttuurista peräisin olevat kielelliset, etniset ja ideologiset elementit häivytetään niin, että vastaanottaja-lukija tuntee lukevansa alun perin kohdekulttuurissa kirjoitettua tekstiä. Tekstistä tehdään mahdollisimman sujuvaa ja helppolukuista. Kääntäjä välttää epäidiomaattisia ja arkaaisia ilmauksia, samoin jargonia ja toistoa.Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s. 2.

Esimerkiksi KemppanenKemppanen, Hannu 2008: Avainsanoja ja ideologia: käännettyjen ja ei-käännettyjen historiatekstienkorpuslingvistinen analyysi. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja, 51. Joensuun yliopisto: Joensuu, s. 210 on havainnut, että käännetyissä teksteissä on supisuomalaisiin teksteihin verrattuna yhtenä ryhmänä sellaisia avainsanoja, jotka viittaavat interferenssiin: ne ”implikoivat käännösratkaisuja, joita tehdessään kääntäjä on käyttänyt kohdekielelle epätyypillisiä leksikaalisia aineksia.”Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s.3.

Vieraannuttavassa kääntämisessä korostuu niin ikään kääntäjän aktiivinen rooli. Venuti puhuu tässä yhteydessä kääntäjän näkyvyydestä (visibility). Hän korostaa, että käännökseen pitää jättää jälkiä tekstin syntyprosessista ja että kääntäjän pitää tehdä itsensä näkyväksi tekstissään eikä alistua näkymättömän kääntäjän asemaan.

Käsitteet kotouttaminen ja vieraannuttaminen eivät ole aina dikotomisia, eikä niiden välillä ole suoraa jatkumoa, vaan eri tekstien vieraus tai kotoisuus voi vaihdella lukijasta riippuen, mutta myös tekstin osasta toiseen. Mäkisalo ja Kemppanen (2010) toteavat haluavansa pohtia eri tekstien valossa keskeisimpiä käsitteitä, siis niiden kotoisuutta ja vierautta. Mäkisalo ja Kemppainenkaan eivät aseta kotoisen ja vieraan käsitteitä toistensa vastapareiksi, vaan niistä toinen, vieras, on tunnusmerkkinen eli se huomataan, tunnistetaan ja sille osataan luetella erottavia piirteitä. Vieraan rinnalla kotoinen on ”tunnusmerkitön, neutraali lähtökohta”, johon verraten tunnusmerkkistä käsitettä verrataan.Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s.10.

Yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevat käsitykset siitä, millainen on hyvä käännös, vaikuttavat kääntämisen tapaan. Myös vieraan kulttuurin tuntemus vaikuttaa siihen, mitä on kotoutettava ja mikä voidaan säilyttää: 1900-luvun alun kirjallisuudessa kotoutettiin monet kulttuurisidonnaiset elementit, jotka nykyään jätetään kääntämättä. Esimerkiksi Johanna Spyrin Heidi-tyttökirjassa die Alp on käännetty ensimmäisessä suomennoksessa vuodelta 1907 kotoisasti sanalla tunturi, mutta 1964 ilmestyneessä suomennoksessa puhutaan Alpeista. Kääntämisen tavat ja normit ovat siis sidoksissa aikaan ja yhteiskuntaan.

Teoria Suomessa