Hämeen rintama oli Suomen sisällissodan rintamalinja, joka kulki aluksi Hämeen läänin pohjoisosassa, nykyisten Pirkanmaan ja Keski-Suomen maakuntien alueella sekä myöhemmin sodan loppuvaiheessa myös nykyisessä Kanta-Hämeessä. Hämeen rintama muodosti niin sanotun länsirintaman yhdessä Satakunnan rintaman kanssa. Se kulki Tampereen pohjoispuolella Kurusta Ruoveden, Vilppulan ja Kuoreveden kautta edelleen Längelmäelle ja päättyi Päijänteen länsirannalle Kuhmoisiin. Hämeen rintamasta muodostui sodan aikana sen päärintama, jossa käytiin lopputuloksen kannalta ratkaisevat taistelut, kuten maalis-huhtikuun vaihteen Tampereen taistelu.Roselius, s. 31. Se oli myös sisällissodan verisin näyttämö, jonka taisteluissa sai surmansa yli 40 prosenttia sodan kaikista kaatuneista. Hämeen rintamalla kaatui noin 1 900 punaista ja 1 400 valkoista, joiden joukossa on myös noin 50 valkoisten riveissä taistellutta ruotsalaista vapaaehtoista sekä useita kymmeniä punaisten puolella taistelleita venäläisiä.
Hämeen rintama on käsitteenä neutraali ja kuvastaa myös sen maantieteellistä sijaintia. Valkoiset kutsuivat Hämeen rintamaa sodan aikana Länsirintamaksi, johon kuuluivat myös Satakunnan puoleiset rintamalohkot. Punaiset puolestaan käyttivät siitä nimitystä Pohjoisrintama tai Läntisen rintaman pohjoisosa.
Rintama syntyy Hämeen rintama syntyi sodan alkuvaiheessa, kun Pohjanmaalta etelää kohti suunnanneet valkoiset ja pohjoiseen liikkuneet punaiset kohtasivat Vilppulassa, joka sijaitsee noin 70 kilometriä Tampereen pohjoispuolella. Paikalle muodostui niin sanottu Vilppulan rintama, joka oli sodan aikana punaisten pohjoisin rintamalohko. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli edetä Haapamäelle, joka oli tärkeä rautatieliikenteen risteys: noin 30 kilometriä Vilppulan pohjoispuolella sijaitsevalla Haapamäellä kohtasivat Tampere–Vaasa-rautatie sekä Jyväskylään johtava poikkirata. Punaiset pyrkivät saamaan haltuunsa Haapamäen risteysaseman, jolloin he olisivat saaneet jaettua valkoisten hallitseman Suomen pohjoisosan kahtia.
Valkoiset puolestaan keskittivät sodan alussa huomattavan osan voimistaan Vilppulaan ja sen ympäristöön, jotta punaisten eteneminen olisi saatu pysäytettyä. Hämeen rintaman merkitys kasvoi edelleen, kun valkoiset siirtyivät maaliskuun puolivälissä puolustusasemistaan suurhyökkäykseen kohti Tamperetta. Lopulta kaupunki siirtyi valkoisten haltuun huhtikuun ensimmäisellä viikolla, jonka jälkeen uusi rintamalinja muodostui Tampereen eteläpuolelle ja Etelä-Hämeeseen. Kuukautta myöhemmin sota päättyi punaisten antautumiseen.
Valkoisten puolelta Hämeen rintamasta oli vastuussa helmikuun alussa muodostettu Hämeen ryhmä, jonka päällikkönä toimi eversti Martin Wetzer. Sen ensimmäinen esikunta toimi Haapamäellä, josta se myöhemmin siirrettiin Vilppulaan. Punaisten läntisen rintaman pääesikunta sijaitsi Tampereella, josta käsin myös Hämeen rintaman joukkoja johdettiin ja huollettiin. Sen päällikkönä toimi Tampereen punakaartin ylipäällikkö Hugo Salmela, jonka kuoleman jälkeen johtoon tuli Verner Lehtimäki.
Sodan alkuvaiheen taistelut
Sodan alkuvaiheessa Etelä-Pohjanmaalta lähteneet suojeluskuntajoukot etenivät rautateitse Haapamäelle ja sieltä edelleen helmikuun ensimmäisenä päivänä Lylyn asemalle, joka sijaitsi Juupajoella noin 15 kilometriä Vilppulan eteläpuolella. Punaiset olivat kuitenkin räjäyttäneet radan Lylyn kohdalla ja valkoiset joutuivat vetäytymään takaisin kohti Vilppulaa, jonne he perustivat puolustusasemat. Samana päivänä oli Tampereelta lähtenyt pohjoista kohti punaisten 500 miehen yksikkö, jonka tarkoituksena oli edetä rautatietä pitkin aina Seinäjoelle asti. Mukana oli myös venäläisiä sotilaita. Ensimmäiset taistelut käytiin vuorokautta myöhemmin, mutta ne eivät tiettävästi vaatineet tappioita kummallekaan osapuolelle. Rintamalinjan pohjoisin osa vakiintui taistelun myötä Vilppulan kohdalle, jossa se pysyi seuraavan kuuden viikon ajan.Roselius, s. 32–37.
Punaiset havaitsivat valkoisten puolustuslinjan Vilppulassa niin tiiviiksi, että päättivät sen sijaan yrittää läpimurtoa lännempää Ruoveden kohdalta. Muita taisteluja nähtiin Kuorevedellä, Längelmäellä sekä Kuhmoisissa. Helmikuun 21. päivänä punaiset aloittivat laajan yleishyökkäyksen noin 5 000 miehen voimin. Sen tarkoituksena oli Haapamäen valloittaminen, mutta hyökkäys keskeytettiin tuloksettomana viikkoa myöhemmin. Uusi yleishyökkäys aloitettiin 7. maaliskuuta käynnistyneillä sivustahyökkäyksillä, joihin osallistui yli 10 000 punaista. Sen aikana käytiin muun muassa verinen Kuhmoisten taistelu, johon liittyy myös valkoisten tekemä Harmoisten sairashuoneen joukkomurha. Sivustaoperaatioiden epäonnistuttua, aloittivat punaisten päävoimat 13. maaliskuuta hyökkäyksen Vilppulassa ja Ruovedellä. Tämä kuitenkin tyrehtyi kaksi päivää myöhemmin valkoisten aloittaessa voimakkaan vastahyökkäyksen. Punaisten hyökkäyksen viimeinen suuri yhteenotto oli Väärinmajan taistelu 15. maaliskuuta. Tampereen seudulta ja Hämeestä kotoisin olleiden punakaartilaisten lisäksi taisteluihin osallistui myös paljon Helsingin punakaartin miehiä.
Hämeen rintamalla kaatui ensimmäisen kuuden viikon aikana 301 punaista ja 127 valkoista. Punaisten joukkoon on laskettu myös 41 surmansa saanutta venäläistä sotilasta. Suuri ero kuolleiden määrässä selittyy punaisten laajalla hyökkäystoiminnalla, valkoisten keskittyessä vain puolustamaan asemiaan. Eräiden taistelujen tappioluvut kuitenkin viittaavat myös siihen, että valkoiset ampuivat osan antautuneista punaisista.
Valkoisten suurhyökkäys ja punaisten perääntyminen
Valkoiset aloittivat oman suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta. Valkoiset hyödynsivät vastahyökkäyksessään punaisten päävoimien rautatietä pitkin edenneen hyökkäyksen liikettä ja punaisten joukkojen suojaamattomia sivustoja. Tarkoitus oli saartaa punaisten pääjoukot ja estää näin heidän vetäytymisensa Tampereelle. Sivustoihin iskivät Kurussa eversti Harald Hjalmarsonin johtamat joukot sekä Länkipohjassa eversti Karl Fredrik Wilkmanin joukot. Samaan aikaan punaisia painostettiin Ruoveden ja Vilppulan lohkoilla, jotta he eivät pystyisi lähettämään vahvistuksia sivustoilleen. 16. maaliskuuta käyty Länkipohjan taistelu tuli tunnetuksi verisyydestään ja julmuudestaan. Sen aikana kaatui 41 valkoista ja 63 punaista. Surmansa saaneiden valkoisten joukossa oli muun muassa heidän legendana pitämänsä Lapuan suojeluskunnan päällikkö Matti Laurila. Kaatuneista punaisista mahdollisesti jopa 50 teloitettiin taistelun jälkeen niin sanotussa Länkipohjan verilöylyssä. Kaksi päivää myöhemmin käytiin Oriveden taistelu, jossa menetti henkensä 31 valkoista ja noin 20 punaista. Vilppulan rintaman punaiset olivat vaarassa joutua pussiin valkoisten hyökättyä Orivedelle. Hugo Salmelan Erkki Karjalaisen joukoille antama perääntymiskäsky ja Oriveden samanaikainen takaisinvaltaus kuitenkin mahdollistivat punaisten vetäytymisen rautatietä pitkin ulos saarrostusrenkaasta. Tämän jälkeen punaiset jatkoivat vetäytymistä kohti Tamperetta.Roselius, s. 38–39.
Valkoisten hyökkäysliikkeen toinen vaihe käynnistyi 21. maaliskuuta. Ylipäällikkö Mannerheimin tarkoituksena oli katkaista mahdollisimman nopeasti punaisten yhteydet Tampereelta länteen ja etelään. Samalla hyökkäystä jatkettaisiin rautatietä pitkin koillisesta kohti Tamperetta. Wetzerin ryhmän tehtäväksi tuli eteneminen Tamperetta kohti radan vartta pitkin. Wilkmanin ryhmän piti edetä Lempäälään ja katkaista yhteydet Tampereelta etelään. Wilkmanin ryhmää vahvistettiin kahdella Wetzerin ryhmästä siirretyllä pataljoonalla. Tampereen ja Porin välisen radan katkaiseminen tuli Linderin ryhmän ja Hjalmarsonin osaston tehtäväksi. Ylipäällikkö ja päämaja siirtyivät Vilppulaan 21. maaliskuuta.
Hjalmarsonin osasto valtasi Viljakkalan ja Wetzerin ryhmän osasto jääkärimajuri Lauri Malmbergin johdolla Nurmin 22. maaliskuuta. Samaan aikaan radan vartta etenevät joukot valtasivat Frantsilan, joka sijaitsi pari kilometriä Suinulan asemalta lounaaseen. Wilkmanin ryhmä puolestaan löi punaiset Vääksyssä ja valtasi Kangasalan. Tampereen ja Riihimäen välisen radan katkaisemiseksi lähetettiin majuri Torsten Aminoffin johdolla kaksi pataljoonaa, tykkipatteri, rakuunajoukkue ja räjähdyskomennuskunta maaliskuun 23. päivän aamuna Lempäälään, mutta yritys epäonnistui voimien osoittauduttua liian heikoiksi. Linderin ryhmä valtasi taistelujen jälkeen Kyröskosken 23. maaliskuuta. Wilkmanin ryhmä onnistui Lempäälän valtauksessa 24. maaliskuuta.
Punaisten vetäymisvaiheen aikana sodankäynti muuttui huomattavasti raaemmaksi. Viikossa sai surmansa ainakin 207 punaista ja 107 valkoista, lukumäärä oli lähes yhtä suuri kuin edellisen kuuden viikon aikana yhteensä. Valkoiset saivat marssia Tampereelle lähes kokonaan ilman vastarintaa, mutta silti punaisia sai surmansa Oriveden taistelun jälkeisinä päivinä noin 90. Tämän on katsottu johtuneen siitä, että valkoiset jatkoivat Länkipohjassa aloittamaansa laajamittaista vankien ampumista.
Taistelu Tampereesta
Piirityksen alkupäivät Tampereen taistelu oli valkoisten laajamittaisin sotilasoperaatio sisällissodan aikana ja se vaati suurimmat tappiot molemmilta osapuolilta. Kaksi viikkoa kestänyt piiritys aiheutti myös lukuisia siviiliuhreja. Taistelun katsotaan alkaneen 23. maaliskuuta, jolloin valkoiset saavuttivat kaupungin ja aloittivat sen piirityksen. Tampereen lisäksi siihen liittyviä yhteenottoja oli Ylöjärven, Pirkkalan, Messukylän, Aitolahden, Lempäälän, Vesilahden ja Tottijärven kuntien alueella sekä vielä Satakunnan rintaman puolella Karkussa ja Hämeenkyrössä. Punaisten esikunta oli järjestetty uudelleen 22. maaliskuuta, jolloin myös kaupungin puolustussuunnitelma oli laadittu. Sen tarkoituksena oli puolustaa Tamperetta niin pitkään kuin oli mahdollista.Roselius, s. 40–42.
Punaisten vetäydyttyä Tampereelle, ensimmäisiä kaupungin valtaukseen liittyviä taisteluja käytiin 23.–24. maaliskuuta, jolloin ensin Aitolahdessa taistelleet Vöyrin sotakoululaiset hyökkäsivät omatoimisesti Messukylään. Epäonnistunutta operaatiota johti sen aikana kaatunut jääkäriluutnantti Armas Kohonen. Sunnuntaina 24. maaliskuuta taisteltiin Messukylän lisäksi myös Lempäälässä ja samalla valkoiset aloittivat myös summittaiset tykistöiskut kaupunkiin. Seuraavana päivänä yhteenotot jatkuivat edelleen Messukylän harjulla. Aamulla 26. maaliskuuta valkoiset onnistuivat viimein tekemään läpimurron punaisten jättäessä puolustusasemansa. Linderin joukot olivat vallanneet Ylöjärven 25. maaliskuuta ja seuraavana päivänä Siuron rautatieaseman. Punaisten yhteydet Tampereelta länteen tulivat siten katkaistuiksi ja saartorengas sulkeutui. Saman päivän aikana valkoiset saavuttivat myös Tampereen länsipuolen esikaupungit Ylöjärvellä käytyjen taistelujen jälkeen. Niiden aikana sai hyökkääjistä surmansa ainoastaan Virtain pataljoonan komppanianpäällikkö Jaakko Rannanjärvi, mutta puolustautuneet punaiset menettivät kymmenen miestä, mikä viittaa siihen, että suurin osa ammuttiin antautumisen jälkeen.Roselius, s. 44–46.
Tiistaina 26. maaliskuuta valkoiset yrittivät Tampereen keskustaan useasta eri suunnasta, kärsien samalla raskaita tappioita. Kaupunkiin hyökättiin lännessä Epilän ja etelässä Hatanpään suunnasta ja samaan aikaan jatkuivat taistelut myös itäpuolella Messukylässä. Punaiset puolestaan tekivät Eino Rahjan johdolla oman vastahyökkäyksensä Lempäälään murtaakseen Tampereen saartorenkaan ulkoapäin. Rahjan joukkojen epäonnistuneesta hyökkäyksesta huolimatta Tampereen puolustus kuitenkin kesti. Samaan aikaan yrittivät Yläneen ja Turun punakaartilaiset murtautua piiritysrenkaan läpi junalla Hatanpään kautta, mutta he joutuivat suuria tappioita kärsineenä palaamaan kaupunkiin. Seuraavana päivänä taistelut jatkuivat raskaina ainakin Epilässä, Messukylässä ja Lempäälässä.
Verinen torstai