Tämä artikkeli käsittelee Artjärven historiaa.
Esihistoria Artjärvi oli koskematonta erämaata aina siihen saakka, kun hämäläiset alkoivat tehdä pyyntiretkiä Uudellemaalle ja vähitellen luoda pysyvämpää asutusta. Artjärvellä oli ollut ennen heitä jo lappalaisia, mistä ovat peräisin nimitykset Lapinkanta ja Lapinjärvi, mutta he vetäytyivät pohjoiseen uuden asutuksen tieltä.
Artjärvellä tunnetaan kaksikymmentä kiinteää muinaisjäännöstä, joskin arkeologinen tutkimus on ollut vähäistä. Linnanmäki on tosin ollut kiinnostuksen kohteena jo 1800-luvun lopulla ja Etelä-Suomalaisen osakunnan kotiseuturetkellä Osmo Korosuon johdolla tutkittiin silloin juuri Linnanmäkeä. Se oli mahdollisesti puolustus-, varustus, käräjä- ja mestauspaikka ja sittemmin siellä pidettiin Kinttulan kartanon kesäjuhlia.
Muinaislöytöjä on tehty järvien läheisyydestä kivi- ja rautakaudelta. Hietaisilla rinteillä on ollut asumuspaikkoja. Satu Koivisto päättelee löytöjen ajoittuvan mesoliittisen kivikauden ajalle, mutta myös vasarakirveskauden löydöksiä on olemassa muun muassa Pekolan tilalta. Lapinjärven kunnan historiassa on viitteitä tästä etenkin, kun siinä on kuvattu Porlammia ja hämäläisen ja ruotsalaisen alueen rajanvetoja.
Esihistoriasta asutukseen Asutuksen muotoutuessa Artjärvelle keskiajan lopussa hakattiin rajat auki Myrskylää vastaan vuonna 1485 ja Porlammia vastaan vuonna 1548 ja niin pitäjän alue alkoi muotoutua. Artjärvi kuului neljänneksenä Hollolan emäpitäjään käsittäen nykyistä selvästi laajemman alueen. Siihen kuuluivat seuraavat kylät: Onkiniemi, Suurikylä, Ratula, Hietana, Villikkala, Pärhäniemi, Sääksjärvi, Haapakimola, Taasia, Koliseva, Böli, Nurma, Haapalahti, Kaarijärvi, Jaala, Kimola, Lyöttilä, Keltti, Huhmarmäki, Kauramaa ja Säyhtee.
Kylissä oli yleensä 6–20 taloa, jotka olivat niin sanottuja kantatiloja. Kantatiloja jaettiin, joskin tilojen jakaminen oli kauan kielletty, koska kruunu pelkäsi veronmaksun loppuvan, jos tilat tulisivat elinkelvottomiksi ts. autioiksi.
Autioituminen oli yleistä 1500-luvun loppupuolella, eikä ollut tavatonta, että nykyään hyvinvoivat tilat olivat jonkin aikaa autiona tai vaihtoivat omistajaa. Kruunu salli tiloille armovuosia niiden selviytyäkseen veloista, mutta hääti talolliset tiloiltaan, ellei velvollisuuksia saatu suoritettua.
Kantatiloja viljeltiin vakaasti polvelta toiselle. Tiloista tuli sukutiloja, joita Artjärvellä on varsin paljon kunnan kokoon nähden. Sukutilaoikeus edellytti 200 vuoden yhtäjaksoista viljelyä suvussa, mutta monet tilat kuten Hietanan Kettula perustettiin jo 1500-luvulla ja aikaisemminkin. Kirjallisia tietoja ei näistä ole ennen kuin maakirjoja alettiin toimittamaan vuonna 1540.
Suurikylä oli kylistä suurin ja siinä oli eniten taloja. Isossajaossa ja Uusjaossa taloja siirrettiin uusille paikoille, kuten Saharinkin tila. Jako tehtiin myös Hietanalla, mistä siirrettiin Suovala, Pietilä, Peltola, Anttila, Töyrylä ja Pormestari, sekä Villikkalassa muun muassa Ali-Tukonen metsäseudulle. Sen sijaan kartanokylissä Kinttulassa ja Ratulassa sitä ei tehty, vaan omistussuhteet ja paikat muuttuivat vasta torpparijaossa. Ratulan palstoitus tehtiin vuonna 1923, jolloin kartanon maista itsenäistyivät seuraavat torpat: Pukkala, Perttilä, Lassila, Uutila, Rantala, Einola, Heikkilä, Taparsela, Pyylä, Kurttola, Karkeala, Leskelä, Nihtilä, Markola, Klemola, Mattila ja Sihvola. Maanmittari Pfäffli totesi jaosta: ”On elämäntyöni luoda elinkelpoisia tiloja”.
Tiloja jaettiin maatalouden ollessa nousussa vuosisadan vaihteen jälkeen, sillä suuntaus oli pienviljelyksessä ja elinkelpoiseksi katsottiin jo kuuden, jopa kolmen hehtaarin tila. Tuon ajan näkemys oli, että mitä enemmän on maatiloja, sitä paremmin maatalous voi.
Tiloja jaettiin vielä yhden kerran siirtoväelle, jolloin Ratulasta ja Kinttulasta lohkottiin tiloja ja tilanosista. Artjärvellä ei ollut ruotsinkielistä maanomistusta kartanoita lukuun ottamatta, jolloin kaikki maa oli jaettavissa.
Näin olivat tilasuhteet muotoutuneet historiallisen kehityksen myötä ja saaneet nykyisen paikkansa. Artjärvellä on yhä tiloja, joista karjatiloja ja muita tiloja on niin paljon, että Artjärvi on Suomen maatalousvaltaisimpia kuntia ja eräänlainen viimeinen mohikaani kaupunkikulttuurin vallatessa Uudellamaalla yhä enemmän alaa.
Seurakunta Turun piispa Isak Rothovius alkoi suosia erämaaseurakuntia ja niin artjärveläiset saivat oman kappelin. Sitä ennen Artjärven seutu kuului Pernajan seurakuntaan ja vuodesta 1575 Pernajasta eronneeseen Lapinjärven seurakuntaan. Artjärvellä tehtiin esitys oman kirkon saamiseksi. Vuonna 1636 rakennettiin kirkko, jossa Lapinjärven pappi kävi saarnaamassa. Vuonna 1667 Aksel Majanderista tuli seurakunnan ensimmäinen oma kappalainen. Seurakunnan ympärille alkoi muotoutua paikallinen elämä ja kappelin kokouksissa voitiin käsitellä paikallisia olisi oloja ja käräjillä sille tulleita riitoja.
Artjärvellä oli 1600- ja 1700-luvun mittaan lahjakkaita kappalaisia. Oli myös kelvottomia kirkonmiehiä, joiden lapset joutuivat säätykierrossa alemmas, joskin maatila oli monelle pelastuksena. Artjärvellä oli kymmenen vuotta kappalaisena kuuluisa ”Korpi” Jaakko Stenius vanhempi, joka oli uudistuksellinen ja rakensi Artjärven kolmannen kirkon, jonka paikasta ei ole täyttä selvyyttä, joskin tontin paikka tiedetään.
Osa kappalaisista hakeutui emäseurakuntaan Lapinjärvelle, osa muihin sijaisuuksiin väliaikaisten kappalaisten ollessa tavallisia. Löfving-suku kuitenkin koetti saada vakautta seurakunnan elämään ollessaan kahdessa polvessa Artjärven seurakunnassa.
Artjärvellä on ollut neljä kirkkoa, joista kaksi ensimmäistä on sijainnut keskellä vanhaa hautausmaata ja kolmas lähellä sitä. Nykyinen kirkko rakennettiin vuonna 1840 nykyiselle paikalle yhtä aikaa Kinttulan kartanon päärakennuksen kanssa Engelin piirustusten mukaan.
Vanhoista kirkoista ei ole erityistä tietoa olemassa. Ensimmäinen kirkko rakennettiin vuonna 1636. Jo vuonna 1664 nousi seuraava, joka oli entistä kolme syltä pidempi, korkeampi ja kauniimpi. Tiedot ovat kuitenkin epämääräisiä.
Hautausmaa sijaitsee kirkon vieressä ja ensimmäiset hautaukset tehtiin kirkon sisään. Hautausmaan oli luonnontilassa kirkon pelto ja vasta August Raatsin aikana hautausmaita uudistettiin ja rakennettiin myös seurakuntakoti, joka monin tavoin on palvellut seurakuntaa etenkin kun sitä Veli Toukomiehen aikana suurennettiin nykyiseen asuunsa. Kirkon seudun rakennuksiin kuuluu myös hevostalli ja vanha leikkuuhuone tontilla, missä sijaitsi myös lainajyvästö ja Harjanteen kauppa. Lainajyvästö suljettiin vasta 1950-luvulla. Varat siitä oli siirretty jo säästöpankin pohjakassaksi, mutta sen merkitys oli tähän asti merkittävä. Ensimmäinen viljamakasiini rakennettiin jo 1700-luvulla ja saatiin nykyiseen asuunsa vuonna 1822.
Seurakunta oli kuitenkin keskeinen vaikuttaja Artjärven henkisessä elämässä Seurakunta meni papin mukaan. Bromsia seurasi Bärlund, josta on olemassa perimätietoa, mutta vielä enemmän häntä seuranneesta Albert Leideniuksesta. Hän oli raittiusseuran perustaja ja koetti kitkeä viinan käytön pois, mitä seurakunnankin tilaisuuksissa laveasti viljeltiin. Hän oli toimelias mies ja myös innokas maanviljelijä, kookas ja pelottava hengen mies, joka sitten lähti Artjärveltä Pohjanmaalle Härmään.
Häntä seurasi nuorena kuollut Henrik Mäkinen, joka pani alulle Artjärvellä kauan harrastetun lähetystyön. Pappilassa järjestettiin lähetystilaisuuksia, ompeluseuroja ja hengen elämä kukoisti. Artjärvellä oli taipumusta herännäisyyteen, mitä kohensi Artjärvellä Werner Urhonen.
Aina tähän asti seurakunnan meno oli harrasta, joskin seurakuntaelämän murros alkoi tulla vähitellen esille. Artjärvellä on suoritettu kirkollisen kansanperinteen keruu, mikä valottaa tätä ilmiötä. Kirkonpalvelijoina olivat myös kirkon isännät kuten Kaanulat ja kuudennusmiehet, joiden tehtävä oli valvoa moraalia. Mustakirja kertoi sitten seurakuntalaisten vilpeistä.
Erityisesti maanviljelijäpappina tunnettiin Eljas Hyytiäinen, joka kuului myös karjan tarkkailuyhdistykseen. Hän oli kiinnostunut myös metsän hoidosta ja oli viimeinen kirkonmies, joka itse viljeli pappilaa. Papilla oli hiukan keskikokoista suurempi maatila ja se yhdessä saatavien ja rahatulon ohella muodosti papin elannon.
Hyytiäistä seurasi August Raatsi, joka vaikutti kirkonmiehenä Artjärvelle eläkkeelle asti noin 30 vuotta ja vielä eläkkeelläkin kiipesi saarnastuoliin. Hänen varjoonsa jäikin häntä seurannut Aaro Ahonen, joka eli vielä Raatsiakin vanhemmaksi. Hän kuoli 94-vuotiaana 16.2.2006 Tampereella, jonne hän lähti viettämään eläkepäiviään Artjärveltä.
Raatsi oli luonut kirkonmenon pohjan, jota aina seuraavat papit vahvistivat. Pitkän uran Artjärven seurakunnan kirkkoherrana teki myös Risto Aropelto, joka oli jonkin vuoden myös Iitissä kirkkoherrana, millä välin seurakunnan kirkkoherrana oli Veli Toukomies ja sijaisena samoin Orimattilan Paavo Muinonen ja Valma Luukka.
Nykyinen pappi on Jouko Rintaniemi, joka ei enää edes asu Artjärvellä. Vanha kirkonjärjestyskin on valunut muodolliseksi, mutta itsenäisyytensä seurakunta on säilyttänyt. Kirkon hallintoa hoitaa valtuusto ja neuvosto, jossa ovat keskeisesti vaikuttaneet mm. Helvi Lehtonen ja Oiva Virvelä. Seurakunnan talouden hoitajana oli 27 vuoden ajan pankinjohtaja Ahti J. Pihatie, minkä jälkeen seurakunnan taloudenhoito on tehty yhteistyössä Orimattilan seurakunnan kanssa.
Väkiluku on vähentynyt koko ajan ja on nykyisin alle 1 500 henkeä. Ennätysmäärä väestöä oli vuonna 1952, jolloin siirtoväen lapset tulivat kouluikään, liki 3 500 henkeä. Jo sitäkin ennen väkiluku oli ollut jo 1800-luvun puolivälissä n. 2 000 henkeä. Artjärvi on siis menettänyt merkitystään väestökadon vuoksi, kun se aikaisemmin oli melkein Espoon veroinen maalaispitäjä. Rakennemuutos on kohdellut rajusti Artjärveä.
Kartanokausi Artjärven kylät muotoutuivat talonpoikaisen asutuksen perusteella. Onkiniemen kylä on hävinnyt kartanotalouden tieltä ja toisaalta Ratulan kylää oli korvattu kartanomaataloudella Arvid Forbuksen saadessa Kristiina-kuningattarelta koko pitäjän läänityksenä. Hän ei tosin koskaan asettunut asumaan Artjärvelle, mutta hänet tunnettiin vaativan karkeakäytöksinä herrana, jolla oli Ruotsin valtakunnassa keskeinen asema. Kartanotalous muutti Artjärven maan omistuksen paikallisen elämän. Talonpojat koettivat puolustaa omaisuuttaan jatkuvilla käräjillä, joskin kartanonomistajat tekivät myös hyvää paikalliselle väestölle. Artjärven aateliin kuuluvan merkittävän kotimaisen Arvid Forbuksen tytär avioitui Axel de la Gardien kanssa. Niin Ratulan kuin Kinttulankin kartano periytyi lähinnä Ruotsin armeijassa palvelleille sotilaille.
Arvid Forbuksella ei ollut poikia perillisinä, mutta hänen tyttärensä meni naimisiin Viron kenraalikuvernöörin Axel de la Gardien kanssa. Sen jälkeen tuli Bielke-suvun kausi Ratulassa. Nils Bielken serkku Margareta oli erityisen vaikeasti palveltava kartanon omistaja.
Krook-suvun aikana koitti rauhallisempi kausi. Krookit nousivat Kinttulan kartanon tilanhoitajan asemasta kartanon omistajaksi ja he toimivat myös Ratulan kartanon vuokraajina. Kinttulan omistajina oli lyhyen aikaa myös sotilaita, joista parhaiten tunnetaan Peter Ulrik Möllersvärd. Hän oli Ulla Möllersvärdin setä. Ulla tunnettiin Aleksanteri I:sen tanssikavaljeerina Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.
Ratulassa oli osin samaa omistajakuntaa kuin Kinttulassakin aina Axel Sparreen asti, joka kuoli vuonna 1928. Ratulan omisti sitten maaherra Robert Muhl ja erityisen tunnettu vapaaherra Berndt Magnus Stackelberg, joka oli Kustaa III:n vastaisessa liittoutumassa yhdessä Seestan Yrjö Maunu Sprengtportenin kanssa.