Avoimen dialogin hoitomalli (Keroputaan hoitomalli) on psykiatrinen hoitotapa, joka on kehitetty 1980–90-luvulla Keroputaan sairaalassa Torniossa. Aikoinaan mallin kehitys aloitettiin Suomessa valtakunnallisesti toteutetun skitsofreniaprojektin ja psykoosin tarpeenmukaisen hoidon periaatteiden kehittämisen innoittamana. Skitsofrenian hoitoon tuolloin kehitettyä hoitomallia on sittemmin sovellettu laaja-alaisemmin erilaisten elämänkriisien kohtaamiseen. Avoimen dialogin hoitomalli on useissa tutkimuksissa todettu edistävän mielenterveyspotilaiden sosiaalista toimintakykyä ja omaa toimijuutta perinteistä mielenterveyshoitoa tehokkaammin. Avoimen dialogin hoitomalli on mukana maailman terveysjärjestö WHO:n uusissa ohjeistuksissa, joiden avulla pyritään edistämään toipumisorientaation ja ihmisoikeuksien toteutumista mielenterveyspalveluissa.
Hoitomallin periaatteet Avoimen dialogin hoitomalli perustuu näkemykseen, jonka mukaan mielenterveysongelmissa on kyse enemmän ihmisten normaaleista reaktioista haastavissa elämäntilanteissa kuin sairauksien oireista. Ongelmaksi tai oireiksi nämä reaktiot muodostuvat vasta tietynlaisessa tilanteessa, jonka vuoksi ne eivät ole palautettavissa vain yksilön ominaisuuksiin. Koska kysymys on tässä mielessä vuorovaikutuksellisista ongelmista, ei mallin mukaan hoitoa ole tarkoituksenmukaista kohdentaa ainoastaan yhteen ihmiseen, vaan laajemmin niihin sosiaalisiin verkostoihin, joita hankala tilanne koskettaa. Hoitomallin tavoitteena on jaetun ymmärryksen rakentaminen hankalasta tilanteesta, sekä potilaan ja hänen lähiverkostonsa oman toimijuuden ja resurssien tukeminen jaettujen tulkinta- ja päätöksentekoprosessien avulla. Dialogisen ja verkostokeskeisen hoitokäytännön on katsottu näin eroavan perinteisemmästä oirekeskeisestä ja yksilöön kohdistuvasta mielenterveyshoidosta, jota toteutetaan pitkälti asiantuntijavetoisesti.
Avoimen dialogin hoitomalli on systemaattisen tutkimustyön tulosta syntynyt hoitokäytäntö. Avoimen dialogin hoitokäytännön kohteena eivät ole potilaan oireet, vaan pyrkimys selvittää, mikä potilaan ongelma on ja ennen kaikkea potilaan sosiaalisten verkostojensa resurssien valjastaminen hänen käyttöönsä. Hoidossa käytetty päätöksentekoprosessi on jaettua, eikä ylhäältä alaspäin tapahtuvaa sanelua. Diagnoosin sijaan hoidossa ollaan kiinnostuneita yhteisistä tulkinnoista ja merkityksistä.
Hoitomallin tavoitteena ei ole oireiden nopea taltuttaminen lääkkeillä. Sen sijaan oleellisena pidetään sitä, että potilas saa nopeasti tukea. Hoitoprosessin lopussa potilas pystyy auttamaan itse itseään. Toisena erona psykoosien tavanomaiseen hoitoon on se, että dialogisessa hoidossa perheet ja potilaan muut sosiaaliset verkostot nähdään yhteistyökumppanina eikä hoidon tai psykoedukaation kohteina. Diagnoosia tarvitaan edelleen hallinnollisten syiden takia, kuten sen vuoksi, että potilaalle voidaan hakea sen avulla toimeentulon mahdollistavaa taloudellista tukea. Hoidon kannalta pidetään kuitenkin tärkeänä, ettei diagnoosi ala määrittää liikaa hoitoa, vaan potilasta tarkastellaan kokonaisvaltaisesti siten, että nähdään "diagnoosien ja oireiden taakse". Hoitomallissa on tärkeää kuunnella potilasta ja hänen sosiaalisten verkostojen jäseniä, jotta ymmärrettäisiin ihmisten omia kokemuksia ja tulkintoja.
Avoimen dialogin hoitoa saaneiden potilaiden kirjoittamien elämäntarinoiden perusteella on voitu päätellä, että keskeistä heidän toipumisessaan oli se, että heidän elämäntilanteenasa alkoi helpottaa ja kuormitustekijät väistyä. Myös läheiset ihmissuhteet ja ajan kuluminen auttoivat potilaita toipumaan. Potilaat huomasivat lisäksi oman päättäväisyytensä lisääntymistä. Kirjoittajat korostivat myös lähipiirin ja oman toiminnan merkitystä kriisistä selviytymisessä.
Hoidon ei-diagnoosikeskeisyys saattoi vaikuttaa siihen, etteivät kirjoituksen lähettäneet käyttäneet tyypillisesti 'psykoosi'-termiä, vaan kirjoittivat esimerkiksi hankalasta elämätilanteesta, johon liittyi vaikeita kokemuksia. Nämä vaikeat kokemukset olivat alkaneet usein jo lapsuudessa. Esimerkiksi koulukiusaaminen oli saattanut johtaa ulkopuolisuuden tunteisiin ja ihmissuhdevaikeuksiin. Ongelmat kasaantuivat usein aikuistumisen kynnyksellä, mikä johti pahoinvoinnin lisääntymiseen ja ajattelukyvyn heikentymiseen.
Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että onnistuneessa hoitoprosessissa toteutui seitsemän asiaa, jotka näyttivät olevan yhteydessä suotuisampaan ennusteeseen. Kyseset tekijät tunnetaan nykyisin avoimen dialogin hoitomallin seitsemänä periaatteena. Periaatteet kuvaavat samanaikaisesti sekä tapaa kohdata hädässä oleva ihminen että keinoja organisoida palvelujärjestelmää niin, että tällainen kohtaaminen mahdollistuu. Ne eivät pois sulje jo olemassa olevien hoitokeinojen käyttämistä sen jälkeen, kun jaettu ymmärrys tilanteesta on saatu muodostettua. Hoitomallissa jokainen periaate nähdään dialogisen kohtaamisen kannalta yhtä tärkeänä, ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä niitä pyrittiin mallin implementoinnin aikaan soveltamaan kaikessa mielenterveyshoidossa diagnoosista riippumatta.
1. Välitön apu kriisissä Etenkin psykoottisissa kriiseissä apua pyritään mallissa tarjoamaan vuorokauden sisällä yhteydenotosta, jotta haastava tilanne ei pitkity tai aiheuta uusia ongelmia. Välittömän reagoinnin katsotaan auttavan huomioimaan ne asiat, jotka kriisiin ovat johtaneet. Hoitomallissa kriisi itsessään esitetään näin mahdollisuutena muutokseen. Tämän turvaamiseksi hoitomallissa on oltava ympärivuorokautinen päivystys, johon kuka tahansa voi ottaa yhteyttä, ja hoitoon pääsee heti ilman lähetettä. Hoitomallissa kaikkiin yhteydenottoihin on vastattava ja ketään ei käännytetä toiselle luukulle. Mikäli muunlaista asiantuntemusta tarvitaan, voidaan hoitomallissa viranomaisia muista palveluista kutsua mukaan verkostotapaamisiin hoidon kaikissa vaiheissa.
2. Sosiaalinen verkoston huomioiminen Hoitomalli lähtee ajatuksesta, että mielenterveysongelmat ilmenevät ennen kaikkea ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tämän vuoksi hoidossa korostetaan sellaisen tasa-arvoisen keskustelun merkitystä, johon osallistuvat potilaan ja hoitohenkilökunnan lisäksi kaikki, jotka nähdään tilanteen ratkaisemisen kannalta tärkeinä. Sosiaalisen verkoston mukana oleminen hoitoprosessissa nähdään hoitomallissa tärkeänä myös siksi, että kriisi voi herkästi uusiutua, jos ihmisellä ei ole hoidon loputtua sosiaalisia kontakteja tai merkittäviä ihmissuhteita. Ensisijaista hoitomallissa on jaetun ymmärryksen rakentaminen tilanteesta kaikkien asianomaisten kesken. Eri viranomaisten kutsumisen mukaan verkoston jäseniksi voidaan katsoa edistävän tiedonkulkua, jakavan resursseja ja vähentävän päällekkäisen työn määrää.
3. Joustavuus ja liikkuvuus Mallissa varsinainen hoito pyritään järjestämään mahdollisimman joustavasti kunkin tilanteen ja mukana olevien ihmisten tarpeiden mukaan. Tärkeänä mallissa on nähty jo olemassa olevien hoitomenetelmien joustava soveltaminen, jolloin näitä ei nähdä keskenään kilpailevina, vaan täydentävinä. Asianomaiset pyritään mallissa kohtaamana heidän omassa ympäristössään – useimmiten kotona. Mallin tavoitteena on integroida hoito mahdollisimman nopeasti potilaan todelliseen elinympäristöön, jotta erilaisiin kuormitustekijöihin ja psyykkistä pahoinvointia ruokkiviin tekijöihin pystyttäisiin paremmin vaikuttamaan.
4. Vastuullisuus Hoitopäätökset pyritään tekemään mallissa keskustellen ja siirtelemättä vastuuta taholta toiselle. Vaikka lääkäri on edelleen vastuussa hoitoprosessista, pyritään mallissa jakamaan päätöksentekoa ja vastuuta tasaisesti kaikkien tilanteessa mukana olevien välille sosiaaliset verkostot mukaan luettuna. Hoitomallin mukaisesti se työntekijä, johon ensimmäisenä ollaan yhteydessä, on vastuussa ensimmäisen verkostokokouksen järjestämisestä. Tämän jälkeen ne työntekijät, jotka ensimmäiseen kokoukseen osallistuvat, ovat ammattitaustasta riippumatta vastuullisia ylläpitämään hoitokontaktia ja turvaamaan dialogisen vuorovaikutuksen. Tällaisen vastuullisuuden toteutumisen on mallissa katsottu edellyttävän riittävän pitkän psykoterapeutti- tai vastaavan koulutuksen järjestämistä kaikille työntekijöille ammattitaustasta riippumatta.
5. Psykologinen jatkuvuus Mallissa hoitava työryhmä ottaa vastuun koko prosessista sekä sairaala- että avohoitojaksojen aikana. Mallissa nähdään tärkeänä, että samat ihmiset pysyvät hoidossa mukana yli organisaatiorajojen, jotta avoimessa dialogissa luotu jaettu ymmärrys ja luottamus säilyy, eikä hoitoprosessia tarvitse aloittaa uudelleen. Tämän turvaamiseksi hoitavan työryhmän on oltava hoitomallissa alusta alkaen riittävän suuri ja hoitoa toteutetaan pääasiassa työpareittain.
6. Epävarmuuden sietäminen Dialogisen vuorovaikutuksen, moniäänisyyden ja jaetun ymmärryksen kannalta hoitomallissa nähdään tärkeänä, etteivät erilaiset ennakko-oletukset ja käsitykset suuntaa liikaa ammattilaisten tulkintoja ja näin vuorovaikutuksen sisältöä kriisin alkuvaiheessa. Tämän vuoksi esimerkiksi diagnostisia määritelmiä ja liian nopeita hoidollisia päätöksiä on hoitomallissa pyritty välttämään, ja välitöntä apua on tarjottu yhteistyössä arvioidun tarpeen mukaan. Tällaisen ei-tietämisen position omaksuminen sekä tästä aiheutuvan epävarmuuden sietäminen edellyttää mallin mukaan sitä, että kaikki osapuolet tuntevat olonsa kriisin akuuttivaiheessa riittävän turvalliseksi. Hoitomallissa tähän on pyritty järjestämällä tapaamisia riittävän tiheästi kriisin yli. Kun jaettu ymmärrys tilanteesta on saatu synnytettyä, voidaan mallissa kaikkia jo olemassa olevia hoitomenetelmiä käyttää ja kohdentaa tämän ymmärryksen mukaisesti. On havaittu, että näin toimimalla voidaan vähentää esimerkiksi psykoosilääkityksen tarvetta sekä ehkäistä hoitoprosessin pitkittymistä.
7. Dialogisuus Hoitomallin ensisijaisena tavoitteena on tasa-arvoiseen dialogiin pääseminen. Läpinäkyvyyden ja asianomaisten toimijuuden lisäämiseksi kaikki hoitoa tai tilannetta koskevat näkemykset ja päätökset on hoitomallissa käytävä avoimesti keskustellen läpi kaikkien asianomaisten kesken. Tämän lisäksi potilasta ja hänen läheisiään pyritään mallissa osallistamaan yhteiseen päätöksentekoprosessiin ja ottamaan tällä tavoin yhdessä hoitavan henkilökunnan kanssa vastuuta prosessin etenemisestä, jolloin hoidon on katsottu siirtyvän tehokkaammin potilaan todelliseen elinympäristöön. On havaittu, että pelkästään ihmisten tasa-arvoinen ja kunnioittava kohtaaminen voi helpottaa tilannetta, kun asianomaiset alkavat paremmin ymmärtää toisiaan ja mistä on kysymys. Lisäksi tätä ymmärrystä voidaan hoitomallissa käyttää hankalien tilanteiden ratkaisemiseksi ja erilaisten hoitokäytäntöjen soveltamiseksi tarpeenmukaisen hoidon periaatteiden mukaisesti.
Koulutus