Vuoden 1905 suurlakko alkoi Suomen suuriruhtinaskunnan osalta Helsingissä 30. lokakuuta, mutta Tampereesta muodostui nopeasti sen tärkein aatteellinen keskuspaikka. Kaupungissa järjestettiin suurimmat lakon aikaiset kansankokoukset ja annettiin niin sanottu ”punainen julistus”, joka myöhemmin hyväksyttiin myös Helsingissä. Julistuksessa annettiin selkeät ohjeet, miten Helsingissä pidettävä kansalaiskokous valitsee väliaikaisen hallituksen ja viranomaiset alkavat valmistelemaan vaaleja.Haapala ym., s. 398–402. Tampereelta lähti myös liikkeelle sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja perustuslaillisten yhteisrintama, joka kuitenkin nopeasti kaatui lakon jatkuessa.
Yleistä pienoiskuva|Kauppatorin kansalaiskokous sunnuntaina 5. marraskuuta. Muista Suomen kaupungeista poiketen, varsinainen lakko kesti Tampereella ainoastaan kolme päivää, vaikka kansankokouksia järjestettiinkin koko valtakunnallisen lakkoviikon ajan. Suurlakko alkoi venäläisviranomaisten sortotoimien vastaisena yhteisrintamana, jossa työväestön lisäksi oli mukana porvaristo. Lakko koski lähes koko yhteiskuntaa, esimerkiksi kaikki valtion virastot sulkivat ovensa. Ulkopuolelle jäivät ainoastaan elintarvike- ja vesihuolto sekä sanomalehdet.Haapala ym., s. 23–24. Suurlakon jatkuessa syntyneet erimielisyydet johtivat kuitenkin työväenliikkeen ja perustuslaillisten välirikkoon, joka löi leimansa koko Suomen poliittiseen elämään seuraaviksi vuosikymmeniksi. Lakon päättymisen jälkeen lähettämässään sähkeessä suurlakon keskuskomitea totesi sosialistien ja perustuslaillisten välisen eron olevan täydellinen.
Suurlakon aikana Tampereella vallitsi karnevalistinen tunnelma, kun yhteiskunnassa vallinneista arvoista oltiin hetkeksi luovuttu. Samalla tavalliselle kansalle tarjoutui ensimmäistä kertaa mahdollisuus vanhojen ikiaikaisten valtarakenteiden horjuttamiseen. Suomen raittiusliikkeen johdossa suurlakon aikana toiminut historioitsija Väinö Voionmaa on luonnehtinut Tampereen suurlakon tapahtumia tilanteeksi, jossa ”kansa leikki kuningasta täysin rinnoin nauttien vallankumouksen hurmaa ja unohtaen vallankumouksen vaarallisuuden”. Sen sijaan vanhasuomalaisiin lukeutunut Kaarlo Tiililä kirjoitti suurlakosta vähättelevään sävyyn ja kutsui kaupungilla liikkuneita mielenosoittajia ”kiljuvaksi joukoksi”.Rajala, s. 41. Suurlakkoviikon kansanvaltaista toimintaa on myös luonnehdittu ”Tampereen kommuuniksi”, vuoden 1871 Pariisin kommuuniin viitaten, josta paikalliset työläiset ottivat vaikutteita. Tampereelle syntyneeseen vallankumoukselliseen ja uhmakkaaseen ilmapiiriin vaikutti olennaisesti, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan venäläistä sotaväkeä.Rajala, s. 2.
Suurlakkokomitea ja kansalliskaarti Muiden kaupunkien tavoin myös Tampereelle perustettiin suurlakkokomitea, jonka käsissä valta lakon aikana oli. Se koostui aluksi pelkästään työväenliikkeen piirissä toimineista miehistä, mutta komiteaa täydennettiin nopeasti kymmenellä naisella.Suodenjoki & Peltola, s. 91–101. Suurlakkokomitean esittämistä ponsista järjestettiin äänestys keskustorin suurissa kansankokouksissa. Kaikilla paikalle saapuneilla oli mahdollisuus osallistua äänestykseen siirtymällä torin eri laidoille oman mielipiteensä mukaan. Lopullinen päätösvalta säilyi kuitenkin edelleen suurlakkokomitealla.
Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten perustettiin erityinen kansalliskaarti, joka piti huolta myös lakon noudattamisesta. Suurlakon päättymisen jälkeen kansalliskaarti jakaantui työväen järjestyskaartiin ja porvarilliseen suojeluskaartiin, joista syntyivät punakaartit ja suojeluskunta.
Suurlakon tapahtumat Tampereella Lakkoliikehdintä alkaa pienoiskuva|Tampereen suurlakkokomitean valiokunta. Siiri Louhi (vas.), Heikki Lindroos, Yrjö Mäkelin, Vihtori Kosonen ja Eetu Salin. Vuoden 1905 suurlakkoon johtanut liikehdintä oli osa tappiollisen Japanin sodan jälkeen syntynyttä Venäjän vallankumousta. Tammikuun verisunnuntaista alkoi lakkojen ja mielensoitusten aalto, joka nopeasti levisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Työväestön mielialoihin vaikutti suuresti huhtikuussa valtiopäivillä kariutunut ehdotus äänioikeuden laajentamisesta. Tämän jälkeen työväenliike ryhtyi näkyvästi vaatimaan uutta kansalliskokousta ja kansanvaltaista perustuslakia.
Lokakuun 20. päivänä Venäjällä puhjennut suurlakko ja sen myötä lamautunut järjestysvalta tarjosi myös Suomen työväestölle tilaisuuden vaatimustensa ajamiseen. Ensimmäiset tiedot lakosta saapuivat Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle muutaman päivän kuluttua, jonka jälkeen useissa kaupungeissa järjestettiin työläisten kokouksia. Niissä päälimmäisenä vaatimuksena oli rautatieliikenteen pysäyttäminen, joka puolestaan mahdollistaisi varsinaisen suurlakon onnistumisen, kun hallitus ei olisi kyennyt siirtämään joukkojaan. Lakon käytännön toteutuksesta pitivät aluksi huolen työläisaktivistit ja heitä lähellä olevat ammattiosastojen johtomiehet, jotka perustivat lakkotoimikuntia ja kansalliskaarteja.
29.–30. lokakuuta Rautatieläisten lakko alkoi Viipurin ratajaksolla viikonloppuna lauantaina 28. lokakuuta, mutta muualle Suomeen se ei aluksi levinnyt toivotulla tavalla. Tämän seurauksena Tampereen työläiset järjestivät sunnuntaina 29. lokakuuta suuren mielenosoituksen. Kauppatorilla, eli nykyisellä Keskustorilla, pidetty kokoontuminen keräsi arvioiden mukaan jopa 15 000 osanottajaa. Yrjö Sirola piti tilaisuudessa puheen, jossa hän vaati yleisellä kansanäänestyksellä valittavaa kansalliskokousta. Kokoontumisesta lähtetettiin myös paheksuva sähkösanoma Tampereen rautatieläisille, jotka eivät olleet liittyneet viipurilaisten työnseisaukseen. Runoilija Kössi Lindström puolestaan lausui kokouksessa Pietarin verisunnuntain innoittamana kirjoittaman runonsa Suurina päivinä.Haapala ym., s. 216.
Sunnuntaina 30. lokakuuta suurlakko julistettiin Helsingissä alkaneeksi. Samana iltana kello 19 pidettiin Tampereen työväentalolla kokous, josta paikalle kerääntynyt väkijoukko marssi rautatieasemalle katkaisemaan kaupungin kautta kulkeneen junaliikenteen. Samalla muodostettiin 12-henkinen lakkokomitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin Tampereen työnvälitystoimiston johtaja A. A. Lagerström ja sihteeriksi toimittaja Yrjö Sirola. Komitean jäseneksi tuli Tampereen työväenyhdistyksen ja ammattiosastojen johtomiehiä, joten lakkohanke oli tukevasti sosialidemokraattien käsissä. Suurlakkokomitea otti Tampereella vallan seuraavan viikon ajaksi. Kaupungin johtavat porvarit sen sijaan jäivät pelokkaina seuraamaan tapahtumia sivusta. Osasyynä heidän passiivisuuteensa oli, että työläiskaupungin keskiluokka oli harvalukuinen.
Rautatieasemalta väkijoukko siirtyi kauppatorille, jossa pidetyssä kansankokouksessa ihmisiä kehotettiin käyttäytymään arvokkaasti ja rauhallisesti. Kokouksessa tehtiin myös päätös kaupungin kapakoiden ja ilotalojen sulkemisesta lakon ajaksi. Pelkästään miehistä koostunutta suurlakkokomiteaa laajennettiin illan myöhäisinä tunteina vielä kymmenellä naisjäsenellä.
Ensimmäinen lakkopäivä 31. lokakuuta thumb|Punaisen julistuksen laatija Yrjö Mäkelin. Ensimmäinen varsinainen lakkopäivä oli tiistai 31. lokakuuta. Yön aikana kokoontunut suurlakkokomitea oli tehnyt päätöksen aamulla kello 9 alkavasta lakosta, joka kestäisi Tampereella kolmen päivän ajan. Aamupäivällä kauppatorilla järjestettiin jälleen uusi kansankokous. Tehtaiden ja muiden suurten liikeyritysten johtajien puheille marssitettiin lähetystöt, jotka vaativat niiden sulkemista. Tehtaat seisahtuivatkin ilman vastustusta, koska omistajat ymmärsivät, että lakko oli tällä kertaa suunnattu Venäjän viranomaisia ja tsaarinvaltaa vastaan. Porvarilliset piirit olivat suurlakossa aluksi innokkaasti mukana ja Tampereen työpaikat hiljenivätkin kokonaan jo puoleenpäivään mennessä.
Puoli kahden aikaan iltapäivällä pidetyssä kansankokouksessa hyväksyttiin suurlakkokomitean esittämät hallinnolliset vaatimukset, joihin sisältyi muun muassa venäläisten virkavallan edustajien välitön maastapoistuminen. Vaatimuksia tehosti järjestyksen ylläpitämiseksi muodostettu 150-henkinen kunnalliskaarti, jonka johtoon asetettiin Yrjö Sirola. Kaarti oli aseeton, mutta se kuitenkin uhkasi kaupungissa olleita venäläisiä santarmeja ja poliiseja toimenpiteillä, mikäli ne eivät tottelisi kehotusta. Keskiviikkona heidät riisuttiinkin aseista ja kuljetettiin Viikinsaareen kansalliskaartin valvontaan. Kaupunginhallintoa hoitamaan asetettiin uusi kunnallishallitus, johon valittiin aluksi kymmenen työväen edustajaa sekä hieman myöhemmin kokoontuneen kaupunginvaltuuston asettamana kymmenen kaupunginhallituksen jäsentä. Kaupungin vanhat johtohenkilöt olivat sovinnollisessa yhteistyössä lakkoilijoiden kanssa, eikä eri puolueidenkaan välillä ollut ristiriitoja. Suurlakko mahdollisti myös sanomalehtien ilmestymisen ilman yli 70 vuoden ajan voimassa ollutta ennakkosensuuria. Tampereella ilmestyneessä Kansan Lehdessä julkaistiin runoilija Kössi Lindströmin runo ”Meren käydessä”, jossa hän kannusti lakkolaisia päättäväisyyteen. Osa sanomalehdistä liittyi kuitenkin lakkorintamaan ja Tampereella Kansan Lehti, Tampereen Uutiset ja Aamulehti ilmestyivät vain parina päivänä.Rajala, s. 11.
Päivän aikana Hämeenkatua pitkin kulki jatkuvia mielenosoituksia, joissa liehuivat ammattiyhdistysten punaiset liput. Erilaisin iskulausein kirjailtujen punalippujen käyttö oli uutta Suomessa, sillä ne olivat yleistyneet vasta saman vuoden aikana. Punaisilla lipuilla ei vielä tuolloin ollut myöhemmin vakiintunutta poliittista symboliikkaa, vaan työväenaatteen lisäksi sitä pidettiin yleisenä vapauden värinä ja venäläisvastaisuuden tunnuksena. Mielenosoituksiin osallistui työläisten lisäksi myös koululaisia, kuten tuolloin Tampereen reaalilyseota käynyt F. E. Sillanpää koulutovereineen.
Toinen lakkopäivä 1. marraskuuta thumb|Punainen julistus. Suurlakon huipentuma koettiin Tampereella 1. marraskuuta, jolloin kauppatorille oli kokoontunut aamukymmenestä lähtien jopa 40 000 ihmistä. Raatihuoneen parvekkeelta kuultiin runoilija Kössi Lindströmin lausuma ”Julistuskirja Suomen kansalle” eli niin sanottu ”punainen julistus”. Yrjö Mäkelinin laatima julkilausuma sai nimityksensä punaisesta paperista, jolle se oli painettu. Nimeen ei siis liittynyt vasemmistolaista symboliikkaa. Punaisen julistuksen keskeisiin vaatimuksiin kuuluivat venäläisviranomaisten sortotoimien lopettaminen, väliaikaisen hallituksen nimittäminen ja kansalliskokouksen koollekutsuminen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.
Kansankokouksen hyväksyttyä julistuksen, paikalla ollut soittokunta esitti Marseljeesin, johon väkijoukko yhtyi laulamalla. Ihmiset alkoivat tämän jälkeen töhrimään maalilla venäjänkielisiä katukylttejä ja virastojen nimiä sekä repimään alas muita tsaarinvallan tunnuksia. Samalla Suomen liput nousivat salkoihin Venäjän lippujen tilalle. Myös kunnalliskaartin nimi muutettiin kokouksessa kansalliskaartiksi. Punainen julistus katsottiin niin merkittäväksi, että se päätettiin saattaa koko maan tietoisuuteen. Niinpä julistusta lähdettiin kuljettamaan Porista tulleella lakkojunalla kohti Helsinkiä. Matkalle lähtivät Mäkelinin ja Lindströmin lisäksi Vihtori Kosonen, A. F. Fihlman sekä Porista saapunut Eetu Salin.Haapala ym., s. 32.
Punaisen julistuksen hyväksyivät myöhemmin reaalilyseolla pitämässään kokouksessa myös Tampereen perustuslailliset. Osa heistä esitti kuitenkin eriävän mielipiteensä, koska julistuksen vaatimukset kansalaiskokouksen järjestämisestä merkitsivät keisarin lisäksi myös porvarienemmistöisen senaatin sekä säätyvaltiopäivien syrjäyttämistä. Tämä puolestaan tarkoitti käytännössä vallankumousta ja lakon muuttumista pelkästään työläisten liikkeeksi, minkä johdosta porvariston suhtautuminen alkoi olemaan kielteistä. Sosialidemokraattien ja perustuslaillisten yhteistyön lujittamiseksi perustettiin kuitenkin erityinen ”Yhteishyvän valiokunta”, jonka avulla myös nuorsuomalaiset saatiin näkyvästi mukaan suurlakkoon.
Kolmas lakkopäivä 2. marraskuuta